maanantai 26. syyskuuta 2016

Aamusumussa





Maisema ikkunani takana on kadonnut, vain harmaa sumuseinä ja epämääräisiä varjoja. On kuin koko maailma olisi liuennut pois. Juon pakollista puolen litran kahviannostani tullakseni tajuihini, herätäkseni. Koira on valpastunut liikkeistäni ja kerjää huomiotani. Sillä on jo hätä.


Kivulias yö, lääkkeiden aiheuttama pönöttymä ja vähien unien paino lepäävät koko olemuksessani. Ei jaksaisi mutta on pakko. Ripsarit menevät klönttiin, tukka on epäsiisti. Kaikki vuoteni silmäpusseineen, ryppyineen, näkyvät kasvoissa. Kiitos elämä taas tästäkin aamusta!


Olisi pitänyt pukeutua lämpimämmin. Sumu lyö vastaan heti ulko-ovella. Se liikehtii levottomasti, koirakin hihnansa päässä katoaa välillä näkyvistä. En viitsi edes katsoa kelloa, olen myöhässä aikataulustani ja olisi kiire, mutta koiran on saatava tehdä tarpeensa, enkä saata sitä moittia, vaikka tunnen, miten verenpaine nousee kohinaksi korvissani.

 Matkalla bussipysäkille harpon pitkin askelin. Oikea käsi haroo ilmaa vauhdittaen menoa, vasemmalla roikkuu laukku ja sen sisällä kaikki mitä päivästä selviämiseen tarvitaan; puhtaat työvaatteet, kengät, rahkaa ja marjoja, vesipullo ja pala paperia, jossa lukee: ”Luoja, anna minulle voimaa, rakkautta ja mielenmalttia”. Kävelytahti on kiivas, on ehdittävä bussiin.

Olen vihdoinkin matkalla vaihtopysäkille. Koetan juosta, mutta jalat eivät tottele. Hengitys käy raskaana. Kehätien suunnalta eteeni nousee hahmoja, zombeja. Sumu vääristää kasvojen ilmeen, silmien katse on tyhjä, kaikki värit poissa… Tuollaisiako elävätkuolleet ovat?


Maltan tuskin istua bussissa, kiire tuntuu ehtivän edelleni, tekee levottomaksi. Bussikuskikin on niitä, joilla on hoppu, polkee kaasupedaalia melkein kuin hurmoksessa. Bussi jyrähtelee ja sihisee, nytkähtelee eteenpäin, suihkahtelee autojonojen sekaan ja pysähtyy ovet auki kolahtaen oikealla pysäkillä. Luojan kiitos!

Työpaikan pukuhuoneessa on aavistus hien ja parfyymien hajua, monta sohivaa jalkaa ja kättä, vaatteita ja ääntä. Ja paljon puhetta. Naiset puhuvat. Kuka lapsista, kuka miehestä. Vaatteista, bileistä, missä oltiin eilen, mitä tehtiin. Minä vaihdan vaatteet hiljaisuudessa, en jaksa sanoa mitään.


Sumu on jäänyt silmiini, on, kuin ei mitään näkisi. Kahvimotti kädessäni istun rapsalle, kerään yökön selostuksesta tärkeimmät tiedot, mietin, mikä on päivän tehtäväkuva. Pissalle haiskahtava asukas istuu viereeni, hymyilee poissaolevaa hymyä ja ottaa kädestäni kiinni. Siinä hetkessä on kaikki, työn merkitys kirkas kuin pläkki. Aurinko alkaa paistamaan, väsymys haihtuu.




sunnuntai 25. syyskuuta 2016

Viikonloppufiiliksissä






Tuulee. 
Keltaisia lehtiä leijailee ikkunan takana kuin vapaan pudotuksen varjoja, irrallaan kaikesta.


Näen muuttolintujen lauttoja ajelehtimassa taivaan harmaassa pilviaallokossa. Katson kaivaten niiden menoa. Niiden matkassa jälleen yksi kesä katoaa muistoihin.

Miten mielelläni minäkin, kiittämätön, lähtisin, nousisin Peukaloisena hanhen selkään, päätyisin jonnekin lämpimään….

Mutta mitä vielä!
Tänne jäänyt tietää, mitä odotella. Syksyn levottomia tuulia, paljaita puita, mustaa maata… Ja sateita, sateita, sateita.

Siksi on parasta vaan kääntää volyymit suuremmalle, antaa musiikin viedä jalkoja, tanssia mieli vapaaksi murheista. Heittäytyä vielä hetkeksi viikonloppufiiliksiin!







lauantai 24. syyskuuta 2016

Yksin eläminen on valinta



”Kuinka sä uskalsit lähteä yksin, oot kyllä rohkea, en mä vaan….!”
Sitä taivastellaan, ihmetellään, hehkutetaan ja jopa kadehditaan. Että menen ja teen erilaisia asioita, yksin.

En ole tullut edes ajatelleeksi, että yksin eläminen edellyttäisi eritystä rohkeutta. Että se olisi pelottava mörkö, jota ei haluaisi nurkkiinsa kummittelemaan. Sen tiedän varmasti, etten halua näivettyä yhteen kohtaan elämässäni vaan mennä eteenpäin, nähdä ja kokea kaikki se mitä elämä suvaitsee eteeni tuoda.

Olen tottunut yksinoloon. Olen elänyt yksin niin kauan, että siitä on tullut osa elämääni, taakaton matkakumppanini.

Olen monasti kokenut syvää yksinäisyyttä ihmisjoukkojen keskellä. Nuorena, kun halusi ”kuulua joukkoon”, se oli hämmentävää, surullistakin. Tiedän senkin, miten kipeää yksinäisyys toisen ihmisen rinnalla tekee. Sen suurempaa yksinäisyyttä ei ole, ei edes kuolemassa, sillä silloin tietää rakkauden loppuneen. Mutta aika tekee tehtävänsä; kun kokemukset ovat täyttäneet tehtävänsä, muistot haalistuvat.  

Yksin eläminen on valinta, yksinolo hyvältä tuntuvaa vapautta päättää omista asioista ja kantaa vastuu päätöksistänsä. Se on elämäntapa.

Virossa asuessani suorastaan nautin yksinolosta. Elin eristyksissä muusta maailmasta, otin välimatkaa tavanomaiseen elämääni. Tunnistin erakon itsessäni.

Toki sielläkin, kuten yleensäkin elämässä, koin yksinäisyyden hetkiä. Taustalla oli aina jokin eteen noussut käytännön ongelma, jota en kyennyt heti selättämään. Silloin saatoin olla surullinen, märehtiä sitä, ettei ollut ketään tukemassa ja auttamassa. Aika toi kuitenkin aina ratkaisut ongelmiin ja niistä selviäminen taas himpun verran lisää itseluottamusta ja vahvuutta.

Alkuun sosiaaliset kontaktit rajoittuivat kaupassa asiointiin ja naapurin mummon kanssa käytyihin hassuihin keskusteluihin kaikilla yhteisillä kielillämme, joita ei oikeastaan ollut. Tulimme hyvin toimeen. Koira toimi, jälleen, helppona välikappaleena sosiaalisten suhteiden luomisessa. Ajan mittaan kyläläisetkin alkoivat kohdattaessa katsomaan päin, vastaamaan sitkeisiin tervehdyksiini ja lopulta jotkut rohkaistuivat jopa kyselemään jotain. Usein hekin ihmettelivät; "missä sinun mies on?"

Kohtasin paljon ystävällisyyttä, mutta sain myös osakseni aitoa ystävyyttä. Vuoteni lopulla tunsin olevani osa yhteisöä, ehkä yhä jonkinlainen kummajainen, mutta hyväksytty sellaisena.

Nyt asun taas koiran ja tuon ”taakattoman ystävän” seurassa keskellä suurta kaupunkia. Tämä elämä tässä edellyttää menemistä ihmisten pariin, matkustamista ruuhkabusseissa, kuulumista työyhteisöön. Mutta tunnen paikkani ja olen mielelläni viereltä katsoja, ulkopuolinen. 
Teen tilaa itsessäni asuvalle erakolle.



lauantai 17. syyskuuta 2016

Ensimmäinen viikko





Miten osaisin kuvailla ensimmäistä työviikkoa vuoden poissaolon jälkeen oikealla tavalla?
Että huh, nyt se on takana, jippii, onneksi on viikonloppu!?

Kaipa noinkin. Se ei vain tee oikeutta kaikelle sille mitä työviikkoon mahtui.

Nukuin tietysti koko viikon huonosti, oikeastaan jo  ennemminkin, koska en kyennyt sulkemaan illalla ajatusten laukkaa päässäni. Jännitti, pelotti ja toisaalta olin innoissani.

Maanantaina ja tiistaina tunnelmat ja tunteet olivat korkealla. Tutut työkaverit ottivat lämpimästi halauksin vastaan ja jotkut asukkaistakin muistivat ja tunnistivat. Työhön paluu tuntui mukavalta. Sain kolme ensimmäistä päivää tutustella, vaikka toki heti koetin parhaani mukaan tarttua töihin. Haparoivaahan se oli, moni asia vaati tarkistamista ja kyselemistä, vaikka työmenetelmissä ei periaatteessa suuria muutoksia olekaan. Jossain kohtaa koin jopa hyvää mieltä onnistuttuani, osattuani!

Ehkä yritin liikaa. Äkkiä palasin sellaiseen fyysiseen suorittamiseen, jota keho ei ole tottunut tekemään kokonaiseen vuoteen. Vaikka Mehikoorman "talonmiehen" askareet; pihatyöt, puiden kanto ym olivat mitä fyysisintä tekemistä, niiden rasitus kohdistui kehoon yksipuolisemmin ja samalla niitä tehdessä saattoivat ajatukset kulkea omia latujaan. Hoitotyö on raskasta koko fysiikalle, mutta kysyy erittäin hyvää henkistä tasapainoa ja kestokykyä, koska koko ajan pitää olla tarkkaavainen, tunnistaa hoidettavan mielenliikkeet ja kyetä hallitsemaan hoitotilanne.

Väsymys kertyi viikolla jäseniin ja torstaina se alkoi tuntua ja näkyä. Vaikka olin kovasti päättänyt ottaa työn rauhallisesti ja stressittä, kiireen tuntu otti vallan. Tuli moka, jota piti myöhemmin purkaa esimiehienkin kanssa. Oppiminen on joskus ankaraa ja harmittaminen kesti kotiin saakka, mutta illalla koiran kanssa lenkillä helpotti ja perjantai sujuikin töissä mukavasti.

Tottakai; vastustuskyky petti, flunssa iski! Nyt on paras unohtaa rästissä roikkuvat kotihommat ja levätä tämä viikonloppu. Fiilistellään vaakatasossa vaikkapa vanhoja suosikkibiisejä...

Simon and Garfunkel
Bridge over troubled water (klikkaa linkkiä alla)
https://youtu.be/H_a46WJ1viA

perjantai 9. syyskuuta 2016

Päättymisiä, uusia alkuja



Lisää kuvateksti

Aika. Kaikella omansa.


Vuosi elämästä. Kaksitoista pitkää kuukautta aikaa tehdä kaikkea mukavaa, rajattomasti. Eteenpäin katsoessa aikaa tuntuu aina olevan runsaasti, tuhlailtavaksi asti! Äkkiä kuitenkin huomaa sen kadonneen johonkin, loppuvan aivan ennen aikojaan.



Se tuntuu tuhlautuneen turhuuksiin, vaikka niin paljon oli vielä tehtävää ja nähtävää. Hetken tuntee katumusta, ettei osannut käyttää aikaansa hyödyllisemmin, opiskellut vierasta kieltä, matkustanut ja tutustunut paremmin maahan, sen historiaan, kulttuuriin, kaikkeen…





Mutta taaksepäin katsoessa näkee, miten aika on täyttynyt tuhansista pienistä ja suurista asioista ja tapahtumista. Hetkeäkään siitä ei mennyt hukkaan. Muistojen selkäreppuun on kertynyt uusi kasa kokemuksia selviytymisistä, oppimisista, kohtaamisista, kasvamisesta. 




Eihän kaikki tietenkään mennyt loistavasti, hyvä jos kohtalaisesti. Kaikkea aivan kurjaakin sattui. Niin kuin nyt elämässä yleensä tapahtuu. Silti. Päällimmäisenä on onnen tunne, se hyrisee syvältä sisikunnasta.




  Elämä antoi minulle lahjan. Sain toteuttaa unelman, elää sen täydellisenä irtiottona arjesta. Nyt arki näyttää uudelta, kiinnostavalta. Sukellan siihen kuin seikkailuun, josta en tiedä vielä muuta kuin puitteet. Katson elämää eteenpäin jännittyneenä; mitä lahjoja se nyt tuo eteeni…




Never say never again...

  Tuli mieleen tuo James Bond-leffan nimi "Never say never again" ("Älä kieltäydy kahdesti" on mielestäni huono suomenno...