lauantai 11. maaliskuuta 2017

Tautisia aikoja on eletty...


Olin juuri äsken näkevinäni häivähdyksen auringosta! Vai kuvittelinkohan vain? Ehkä kyseessä oli migreenin aiheuttama valoilmiö näkökentässä.

Tautisia aikoja on eletty. Pitkään muhinut ja kotihoidolla kauan hiljaisena pidetty flunssa puhkesi – tottakai – lomalla. Olin ottanut muutaman lomapäivän mennäkseni auttamaan tytärtä muutossa, mutta lopulta tauti otti voiton, eikä voimia ollut paljoakaan tarkoitettuun, eli tavaroiden pakkaamiseen lähtöpäässä, eikä niiden purkamiseen uudessa kodissa.

Viikon vierailulla ehti muutakin kuin sairastamaan. Käytiin ostosreissulla hämmästelemässä, ettei Nummela, se erään tunnetun muusikon tunnetuksi tekemä, olekaan mikään ihan pikkuinen takamaiden taajama, vaan vauraan ja ison oloinen keskus, jossa löytyi jos jonkinlaista merkkikauppaa ja suuria ostostaivaita joka lähtöön. Ikeassakin käytiin, se oli yhtä uuvuttavaa kuin aina ennenkin.

En ole koskaan aiemmin käynyt huutokaupassa, mutta kun vävykin sairastui, lupauduin tyttären seuraksi Helanderille. Vaikka päivä oli pitkä, ihastuin tapahtuman tunnelmaan, ilmassa väreilevään jännitykseen, kun ostajat kilpailivat myytävistä tavaroista. Kauppaa käytiin kiivaimmin upeista itämaisista matoista, antiikkihuonekaluista, astioista, turkiksista ja keräilytavaroista. Tytär teki uuteen kotiin hyviä hankintoja, mutta minäkin vaurastuin parilla peilillä ja ikonilla. Meklarillekin oli pakko nostaa hattua. Taitoa ja ammattimaisuutta kuvaa se, miten hän koko monituntisen tapahtuman ajan pystyi ylläpitämään tasaista vauhtia ilman taukoja. Sortumatta mauttomuuksiin hän onnistui aina herättelemään mielenkiinnon ja tunnelman hieman sarkastisella huumorillaan ja verbaalisesti hienoilla kuvauksillaan myytävistä tuotteista. Lienee ammatti, johon harva kykenee.

Hassua sinänsä havaita, miten oma pää huili kipeänäkin, kun oli poissa kotoa omasta arjesta. Yhtenä aamuna heräsin oivallukseen, miten tämä oma huusholli tulisi järjestellä, jotta siitä saisi toimivan. Uusi asuntoni on edelliseen verrattuna hieman tilavampi, mutta siinä missä edellisessä oli pieni keittiö reiluine tasoineen ja kaappeineen, on tässä keittiössä varsin rajallisesti kumpaakin. Siksi lattialla venyy edelleen purkamattomia laatikoita, kun en ole osannut päättää mihin niiden sisällön sijoitan.

Nyt siis tiedän! Tarvitaan vain hieman kantoapua….

Ei mutta, ei se mikään migreeni ollutkaan, ulkona paistaa ihka oikea aurinko! Taidanpa jalkautua koirun kanssa kotikaupungin kaduille!



Ihanaa viikonloppua!

lauantai 28. tammikuuta 2017

Laiskuus on lahja


”Laiskuus on hyvä lahja, jos sen osaa oikein käyttää”. Siinäpä sanonta, jota usein siteeraan! Voisinpa jopa väittää sen olevan lempilausahdukseni.

Isäni ja appeni olivat ahkeria sanontojen ja sananlaskujen kylväjiä. Joka tilanteeseen tuntui löytyvän sopiva ”vanhan kansan viisaus” ja heiltä on muistiini jäänyt muutamia napakoita sanontoja, joita tulee käytettyä arjessa. Vaikka nuorempana piti niitä lähinnä ärsyttävinä, on iän ja elämänkokemusten myötä täytynyt todeta, että niihin kätkeytyy melkoista viisautta. Eivätkä useat niistä olekaan niin yksiselitteisiä kuin mitä äkkiä kuultuna luulisi.
Uskoakseni sanonnat kuvastavat voimakkaasti ajan henkeä ja vallitsevaa kulttuuria. Tämän päivän sloganit ovat aivan jotain muuta kuin sata vuotta sitten. Iovanhempiemme nuoruudessa ja paljon kauemminkin ajassa taaksepäin kirkko ja papit opettivat kansaa nöyryyteen, kuuliaisuuteen ja ahkeruuteen. Reippaasti yleistäen; ihminen tuntui olevan hyvä vasta kun oli selkänahastansa, kaiken fyysisen ja ruumiillisen voimansa valittamatta antaneena tehnyt työnsä, useinmiten jonkun toisen kuin itsensä hyväksi. Kaikkinainen ilonpito ja jopa nauraminen, erityisesti jos nauraja oli mies, tuntui olevan kovasti paheksuttua, niinkuin sanonta ”mies se tulee räkänokastakin, muttei tyhjän naurajasta” osoittaa.

Raamatussa kuvataan laiskuutta todella pahana asiana, sehän on peräti yksi seitsemästä kuolemansynnistä. Siinä varoitetaan meitä monessa kohtaa laiskuudesta, laiskimuksista ja kurjasta kohtalosta, joka laiskottelusta seuraa: "Omiin mielitekoihinsa laiska kuolee, kun kädet kieltäytyvät työnteosta" (San. 21:25).

En tiedä, miltä maailmanajalta lempisanontani on peräisin, mutta mieltäni lohduttaa se, miten siinä tunnutaan puolusteltavan laiskuutta. ”Laiskuus on hyvä lahja…”. Siitä tulee lahja, kun ja jos sitä osaa käyttää oikein. Mitä se käytännössä tarkoittaa? Varmaankin sitä, että on tehtävä viisaita valintoja ja kuunneltava oman kehon tarvetta lepoon.



Kun juuri nyt tietoinen minäni kehottaa itseäni tarttumaan toimeen ja raivaamaan muuttokaaos järjestykseksi ja koti asuttavaksi, mutta fyysinen minäni potee edelleen valtavaa väsymystä ja aivot kumisevat tyhjyyttään, minä valitsen laiskottelun. Käyn siis sohvalle vaakatasoon, annan ajatusteni lennellä vapaasti ja kun uni tulee, lakkaan murehtimasta mistään. Päätän nyt ja vastakin olla itselleni armollinen ja kieltäytyä synnintunnosta laiskotellessani. Ja Luojan kiitos, saatan aina vedota tutkimukseen, jonka mukaan laiskuus voi olla merkki älykkyydestä.  

sunnuntai 1. tammikuuta 2017

"Kun katsoo taaksepäin, näkee tulevaisuuteen..."


Vuoden vaihtuessa on tapana tarkastella kuluneen vuoden tapahtumia, muistella, analysoida sitä, mitä elämä nakkasi eteen sen aikana. Tehdään tiliä ja puntaroidaan, mikä oli hyvää, mikä huonoa. Jos oikein syvälliseksi heittäydytään, päätetään alkavan vuoden aikana tehdä korjausliikkeitä; pudottaa painoa, luopua paheista, pitää itsestä paremmin huolta, olla parempi ihminen!

 Jo vain!

Minulle alkuvuosi oli leppoisissa vesissä kahlailua, noin kuvainnollisesti! Peipsijärven rantamaisemissa sain nauttia vapaudesta olla ja elää aivan omassa tahdissani, tehdä tai olla tekemättä, nukkua ja herätä, hoitaa välttämättömät askareet silloin kun siltä tuntui, jaksoi tai halusi! Kaikki aika oli omaani, sillä sai tehdä mitä huvitti. Sellaisesta elämän ylellisyydestä en ollut osannut aiemmin edes uneksia!

Aika, hiljaisuus, rauha ja luonto! Hengitin syvään, käännyin katsomaan ja kuuntelemaan sisintäni, opettelin meditoimaan. Opin näkemään, mikä elämässäni on tärkeää, millä on todellista merkitystä ja mitä turhia taakkoja raahasin mukana. Luovuin ja luovutin, sain mielenrauhan. Hyväksyin ja annoin anteeksi, sovin itseeni!


Olen ollut löytöretkellä itseeni jo vuosia. Tietoisesti. Aina kun olen saavuttanut jonkin selkeän tason pysähtyä ja tarkastella elämääni, olen nähnyt tarpeen muuttaa ulkoisia puitteita ja koettanut muokata elämästäni parempaa. En ole tavoitellut ulkoista hyvää, vaan parempaa elämänlaatua ja tyytyväisyyttä. Kaikki elämänvaiheet, myös ne jotka ovat pistäneet polvilleen ja piiskanneet, ovat olleet tarpeen itsensä tuntemiselle, oppimiselle, kasvamiselle ihmisenä.

Kun syksyllä palasin kotiin ja työhön, olin tietoinen siitä, ettei fysiikkani enää kestä tekemääni raskasta hoitotyötä. Muutos muhi mielessä, muttei ollut mitään, mihin tarttua. Huokailin ja turhaannuin. Virallisen eläkeiän saavuttaneena ja ikärasismiakin työnhauissa kohdanneena oli vaikea edes kuvitella löytävänsä vielä itselle mieluisaa, motivoivaa ja sopivampaa työtä.

Niin kuin usein ennenkin olen saanut kokea, niin nytkin ovi uuteen elämänvaiheeseen raottui aivan yllättäen. Ystävän facebook-kommentti johdatti hakemaan työpaikkaa, pääsin haastatteluun ja sain työn. Kaikki tapahtuu muutamassa viikossa: opetellaan uudet työtehtävät, muutetaan uudelle paikkakunnalle, luodaan uudet rutiinit…


Tulevaisuus ei pelota, odotan sitä innolla! Ovi on auki, katse suunnattuna eteenpäin! 

  



Sotatila


Uusi vuosi!


Istun pihlisläisen asuntoni keittiössä ja juon kahvia. Olo on tokkurainen valvomisesta ja ankarasta flunssasta. Olen luvannut itselleni ottaa tänään juuri niin monet päikkärit kuin vuoden vaihtumisesta toipuminen edellyttää. Ei sillä, että olisin juhlinut!

Kävimme kyllä melko juhlavasti alkuillasta ”Kermitillä” ajelemassa Sipoon puolella, Nappis pakattuna kuljetuskoppaan ja nautittiin siellä ystävien luona hyvästä ruoasta ja mukavasta seurasta.


Muut kyllä pitivät juhlimisesta huolen! Keskikaupungin valtaisa kumu ja valonvälähdykset kantautuivat tännekin, kun Suomen 100-vuotisen itsenäisyyden juhlavuotta käynnistettiin. Ilmeisesti kansalaisetkin olivat panostaneet juhlavuoden kunniaksi erityisen runsailla ilotulitteilla, sillä ankara räiske ja pauke alkoi jo illalla seitsemän aikoihin ja oli tietenkin huipussaan puolilta öin.



Me pakoilimme Nappiksen kanssa ”sotatilaa” suljettujen verhojen takana, radion pauhatessa rokkia, eikä Nappiksen iltapissalenkistäkään tullut mitään, kun heti pihalle päästyämme läheisen autotallin kulmilta ammuttiin sellaista tulitusta, että Nappis jähmettyi niille sijoilleen ja piti kantaa takaisin kotiin. Evakuoiduimme kylppärin lattialle tehtyyn tilapaispunkkaan nukkumaan. Sinne ei aivan pienimmät paukkeet kuuluneet, mutta koirapahalainen äityi isommista edelleen haukkumaan ja murisemaan.


Lopulta puoli kolmen maissa maailma ympärillämme vaikeni ja voipuneet pääsivät lepoon.



Ei sille mitään voi; toiset meistä ovat arempia kuin toiset! Koirat ja ihmiset! Nappis stressaantui niin, että illan aikana karvalankamatto sai aivan uuden koirankarvakuorrutteen ja vaikka mitä rauhoittavaa sille oli annettu, ei pelko pienestä koiransydämestä kaikonnut pois. 





Lupasin itselleni ja koiralleni, että ensi vuonna todellakin otamme uuden vuoden vastaan joko niin kaukana korvessa, ettei välähdystäkään taivaalle kohoa, tai sitten lentokenttähotellin maan uumenissa.

Piste.

lauantai 10. joulukuuta 2016

Pähkinä purtavaksi


Kulutan tässä tällä erää viimisiä sairauslomapäiviä! Käytiin koiran kanssa oikein pitkällä aamulenkillä, pikkupakkanen nipisteli poskia, oli hyvä hengittää. Aurinko sai Pihliksen ostarinkin näyttämään iloiselta!


Kaatumisen aiheuttama selkäkipu alkaa olla poissa, fysikaalinen hoito ja lepo ovat purreet siltä terävimmän kärjen. Varovainen liikkeissään pitää silti olla, sillä kyljessä ja pitkässä selkälihaksessa on edelleen sellaista arkuutta, joka nopeasti käännähtäessä muuttuu kirpakaksi kivuksi. Onneksi se häipyy yhtä äkkiä kuin tulikin!

Näiden kuluneiden viikkojen aikana olen pohtinut taas paljon elämääni; terveyttä, henkistä hyvinvoinitia, työtä, jaksamista, iloja ja suruja...

Ei elämässäni varsinaisesti mitään vikaa ole, enemminkin on paljon syytä kiitollisuuteen kaikesta siitä hyvästä, mitä elämässä on. On työ ja toimeentulo, mukava asunto, rakkaat, ystävät...

Ikä tuo tullessaan kaikenlaista kropan kremppaa mikä vaikuttaa fyysiseen jaksamiseen. Miten äkkiä nykyään väsyy ihan tavallisissa arjen askareissakin? Ja päävärkki...Noh! Kaikki hidastuu, muisti tekee pieniä tepposia, pitää ponnistella paljon enemmän oppiakseen uusia asioita.

En minä nuoruuden perään haikaile! En vaihtaisi elämänkokemuksiani ja niiden muokkaamaa henkistä minääni mihinkään. En etenkään, kun pystyn vielä muistamaan, millaisia pöljyyksiä nuoruudessa tuli tehtyä... Maallisen tomumajan ravistumiseen on sopeuduttava, vaikka tiedän, että levolla, liikunnalla ja ruokavaliolla voin itsekin vaikuttaa fyysiseen hyvinvointiini. Oikeastaan suurin ja hartain toiveeni vanhenemiselle on, että muisti pelaisi loppuun saakka, mutta todennäköisesti sillekään asialle en enää ihan mahdottomia voi, paisti popsia kiltisti B12-vitamiinini.

Ja kuitenkin, pieni mutta sitkeä ääni sisälläni puhuu paremmasta elämänlaadusta, muutoksesta. Että asiat voisivat olla vielä himpun verran paremmin...

Mutta mitä vaihtoehtoja yli kuusikymppisellä, eläkeiän saavuttaneella, yksin elävällä naisihmisellä on muuttaa elämäänsä paremmaksi? Onko se edes mahdollista? Ja mikä pitäisi muuttua, jotta elämä oikeasti olisi parempaa?
Siinäpä pähkinä purtavaksi!








lauantai 3. joulukuuta 2016

Elämä vie. minä vikisen




Aina silloin tällöin elämä kääntää meille hymyilevät kasvonsa ja kaikki sujuu kuin polkan tanssi, lujassa tempossa ja vauhdikkaasti. Kaikki esteet siinä menossa kaatuvat ja perille päästään toiveiden täyttymykseen ennekuin huomaakaan.

Minäkin rakastan tanssia polkkaa. Ja kaikkia muitakin tansseja. Jos vain viejä osaa asiansa.
Elämä osaa!

Totuuden nimessä, nykyisin vanheneva naisenkehoni suhtautuu polkkaan nihkeästi. Niin oikeaan tanssiin kuin siihen kuvainnolliseenkin.... Sattuneesta syystä!

Kas, kun kokemuksesta voin sanoa, että elämä herkeää hymyämästä het sillä hetkellä kun tanssijan jalat sekoavat rytmistä ja tanssitettava lentää rähmälleen soratielle. Epäilen tosin elämän hymyilevän salaa, jotensakin vinosti, eikä erityisen hyväntahtoisesti, kun se tanssitettava kropparaukkaansa mädöistä lehdistä ja koirankakoista kokoilee.

Mahalaskun aiheuttamaa shokkia seuraa torjunta: "ei, ei tällaista tapahdu, ei nyt, ei minulle...". Menee aikaa ennenkuin todella tajuaa, että elämä kirjaimellisesti potkaisi jalat alta!

Metaforat eivät paljoa naurata.

Kivun keho tuntee kunnolla vasta seuraavana tai sitä seuraavana päivänä. Toipumiseen tarvitaan lepoa sekä pitkäkestoisten ja äkkiä vaikuttavien mömmöjen miksi, jotta pääsee edes sängystä vessaan, taipuu kiroilematta pukemaan vaatteet päälle, saa ulkoilutettua koiran.

Paljon pahempaa kuin fyysinen kipu on se, että käsillä on loma, matka ja kaikki mukava, jotka pitää perua pois. Sitä kirvelyä ei voi laastarilla eikä lääkkeillä hoitaa.

Kun viikko ja kaksi vierähtää ja kivut helpottavat, sitä alkaa jo uskomaan olevansa voiton puolella. Jäljellä oleville parille lomapäivälle tekee luottavaisin mielin suunnitelmia; joulusiivousta, ruoanlaittoa, perhepäivällinen... Vaan elämäpä tahtoo tanssittaa vielä vähän.

Hissi on rikki!

Koiran kanssa aamulenkillä ajatukset poukkoilevat päivän suunnitelmissa. Fysioterapiaan on jo hoppu, joten ala-aulassa napataan koira kainaloon ja lähdetään kipuamaan kiviportaat ylimpään kerrokseen. Jo kotiovella koiraa alas laskiessa tuntee, että selkä suuttui uudelleen.

Illalla kipu on jo viiltävä ja rajoittaa liikkumista, istumista, makoilua! Aamulla ei tahdo päästä sängystä vessaan, taipua kiroilematta pukeutumaan, viemään koiraa ulos!

Mitä kummaa elämä koettaa nyt opettaa? Tangoako?



lauantai 19. marraskuuta 2016

Kiitos käynnistä!


Kohtasin sen sattumalta jollain iltalenkillä. Se oli piiloutunut pensaan alle, äskettäin pudonneiden keltaisten ja oranssien lehtien joukkoon. Se oli kuin pieni kissanpentu, pörheä ja valkoinen. 
Kun katsoin sitä, näin äkillisinä välähdyksinä kuvia omasta lapsuudestani. Ne herättivät minussa voimakkaita tunteita, joita en muistanut itsessäni olevankaan. Oli kuin sydämeeni olisi pistetty jollakin terävällä ja vaikka se ei vuotanut verta, tunsin kaipauksen kitkerää kipua.


En ollut varma, mikä se oli. En tiennyt, kasvaisiko siitä jotain suurempaa, vai katoaisiko se vain yhtäkkiä. En uskaltanut luottaa siihen. Siksi hylkäsin sen. Annoin sen jäädä pensaan suojaan piiloon.

Muutama sininen kuutamoyö antoi sille voimaa. Tähtitaivaan valossa se kasvoi nopeasti, sai muodon. Kun tapasin sen taas, se oli tullut pois pensaan alta, levinnyt peittämään nurmialueen ja oli nopeasti ottamassa haltuunsa koko tienoon. Näin sen kylmien käsien kaivautuvan maahan, hopeisten sormien kiertyvän puiden rungoille. Näin, miten sen helmat kiiltelivät houkuttelevan kauniina koruina lammen pinnalla.

Se oli hengästyttävän kaunis ja pelottava. Epäilys kuiski korvaani varoituksia, mutten voinut mitään sille, että ihastuin siihen. Mitä suuremmaksi ja häikäisevämmäksi se kasvoi, sitä suuremmin siihen luotin, sitä lujemmin halusin siihen uskoa. Halusin sen jäävän, sillä se teki minut onnelliseksi.

Monet muutkin näkivät sen. Näin lasten innosta palavat silmät, aikuisten hyvän mielen. Ilo pulppusi mäkien nyppylöiltä ja riemu raikui metsäteiden varsilta. Mitä vahvemmaksi ja paksummaksi se kasvoi, sitä kauniimpi siitä tuli. Se pehmensi maiseman ja vaimensi melun, rauhoitti ja samalla antoi energiaa. Luonto ja ihmiset rakastivat sitä.

__________


Pilvet nousivat lännestä, kulkivat synkkinä meren yli. Niiden musteenharmaiden hattaroiden mukana tulivat ilkeät, itsekkäät tuulet. Ne olivat rumia, repiviä räiskeitä. Ne lyöttäytyivät yksiin ja tuhosivat armottomasti kaiken kauniin. Muutamassa päivässä ne olivat pieksäneet pois maiseman valkeuden kuraisiksi lätäköiksi, nurmikot märiksi matoiksi.

Kaikki ilo hävisi niiden myötä. Mieleni muuttui yhtä mustaksi kuin maisema. Vain nurkkiin asumaan jääneet mustarastaat olivat tyytyväisiä.



Se on poissa! Jo nyt ikävöin sitä!

Talvi!
Kiitos kuitenkin, että kävit!