lauantai 13. toukokuuta 2017

Pekka Poutaa se jo nauratti, minua ei...!



Kevät!

Se on heittäytynyt juoniksi. Se tulee lähelle, hivelee ihmispolon sisintä, kantaa kaipausta lämpöön, lupailee parempaa, ottaa valtaansa... Ja juuri kun siirrät toppatakkisi varastoon uskoen kevään lupauksiin, se seuraavassa hetkessä muuttaakin mielensä, pakenee ja tekee tilaa talven kylmille... Kerta kerran jälkeen!



Oikukkaita säitä on jatkunut jo pitkään, väsymykseen ja kyllästymiseen saakka. Niiden vaikutuksen on voinut tuntea mielialoissa ja yleisessä vireystilassa. On kiinnostavaa nähdä, jatkuuko epävakaisuus vielä tänäkin kesänä. Koko edellinen vuosihan oli poikkeuksellinen, syksystä ja talvesta ei haluta edes puhua...

Vaan eihän tämä mitään uutta ja ihmeellistä ole. Kautta ihmiskunnan historian erilaiset luonnonmullistukset  ja katastrofit ovat piinanneet maapalloa aiheuttaen tuhoa luonnolle, eläimille ja ihmisille. Vain 150 vuotta sitten koettiin Suomessa jotain samankaltaista, tosin paljon voimallisemmin. Tuolloin säiden vaihtelut, hallat, kylmyys ja märkyys aiheuttivat useina vuosina peräkkäin vilja- ja perunasadon kadon ja yli 200 000 ihmisen kuoleman.



Meidän aikanamme joudumme tuskin kokemaan samanlaisia , emmekä kuole joukoittain nälkään ja sairauksiin, vaikka epävakaat kelit elämäämme riepoisivatkin. Mutta emme voi tietää, mitä tulevaisuus tuo tullessaan. Ehkä jonain päivänä Äiti Maa kyllästyy Homo Sapiensin ylimielisyyteen, omahyväisyyteen ja ahneuteen ja päättääkin pyyhkäistä koko sakin huitsin kuikkaan...



Kesä! Sitä odotellessa päätetään nauttia jokaisesta auringon tuikahduksesta, jokaisesta lämpöasteesta, lintujen liverryksestä ja maasta nousevista kasveista.





Ihanaa Äitienpäivää!

lauantai 15. huhtikuuta 2017

Kotoutuminen


  




Nämä muutamat kuukaudet Kouvolassa ovat kuluneet niin vauhdilla, että aivan hengästyttää!

Minulta kysytään usein, onko kaikki hyvin, viihdynkö uudessa kotiaupungissani, enkä ole osannut vastata. Enpä ole juurikaan ehtinyt tuntojani pohtimaan, ajatuksiani jäsentämään. Toki kaupunki on jo tullut tutuksi ja kaikki tarvittava löytyy. Kotikontukin on peräti turvallinen, onhan poliisi ja palokunta aivan lähialueella ja lähin palvelutalo kotikadun varrella, sitten kun sitä tarvitaan.



Liukkaalla liikekannalla olen ollut muutenkin; monena viikonloppuna olen kärrännyt vuokrapakulla kuormia Kirkkonummelle ja paluukyytiin on hamstrattu kotiin tuotavaksi puuttuvat kalusteet.
 Koti onkin nyt valmis! Sopii alkaa asumaan, kunhan vielä jaksan laittaa kaiken oikeille paikoilleen ja siistiä huushollini.

Eilenkin pakkasin koiran auton kyytiin ja läksin tien päälle. Kävin tervehtimässä vanhinta sisartani mikkeliläisessä palvelutalossa. Sisar sairastaa dementiaa, enkä ole häntä pian pariin vuoteen tavannut Virossa vietetyn vuoden takia. Jälleennäkeminen oli mieluisa, meluisa ja iloinen, pikkusiskoa oli kovasti jo odotettu! Sydäntä lämmitti myös nähdä sisaren tyytyväisyys asumiseen ja saamaansa hoitoon, sillä mitä ilmeisemmin tässä palvelutalossa pidetään asukkaista todella hyvää huolta. Kotimatkalla oli taas paljon omaan ikääntymiseen ja tulevaisuuteen liittyvää mietittävää!

 Heräsin tänään taas aikaisin! Aurinko paistoi ja lintujen hillitön liverrys kuului hyvin suljettujen ikkunoiden takaakin. Tuli hinku päästä oikeasti metsään. Kouvolan kaupungin nettisivuilla opastetaan mukavasti erilaisille retkeilyreiteille ja hetken jo mietin ajelevani kauemmas pohjoiseen patikoimaan. Sitten löysin aivan kauppakeskus Veturin kyljestä pienen suojellun alueen, jossa oli lupeissa merkitty reitti ja näköalatorni. Se vaikutti kelpo kohteelta, mutta autossa aloin jo epäröimään, voiko noin lähellä kaupungin ydintä olla "oikeaa luontoa".




Metsä osoittautuikin kiinnostavaksi ja polut kutsuviksi. Koiran kanssa tällaisen puolijalkaisenkin oli helppo kulkea, vaikka näköalapaikalle päästäkseen piti nousta kallioisen mäen harjalle saakka.


Nappiksen kanssa olimme hieman eri mieltä siitä, kuka näköalatorniin kiipeää. Se haukkui minut pataluhaksi, kun jätin sen tornin juurelle ja läksin kiipeämään portaita ylöspäin. Tunnetusti heikkopäisenä korkeanpaikankammoisena en tohtinut kiivetä kuin ensimmäiselle tasolle, mutta toki sieltäkin jo näki kauas kaukaisuuteen.


Retken päätteeksi oli otettava kunnon päivälepo, mutta mieliala on ollut koko päivän loistava. Kyllä kevät on sittenkin mukavaa aikaa! Ja emmeköhän me Nappiksen kanssa viihdytä ihan hyvin uudessa kotikaupungissamme!















lauantai 11. maaliskuuta 2017

Tautisia aikoja on eletty...


Olin juuri äsken näkevinäni häivähdyksen auringosta! Vai kuvittelinkohan vain? Ehkä kyseessä oli migreenin aiheuttama valoilmiö näkökentässä.

Tautisia aikoja on eletty. Pitkään muhinut ja kotihoidolla kauan hiljaisena pidetty flunssa puhkesi – tottakai – lomalla. Olin ottanut muutaman lomapäivän mennäkseni auttamaan tytärtä muutossa, mutta lopulta tauti otti voiton, eikä voimia ollut paljoakaan tarkoitettuun, eli tavaroiden pakkaamiseen lähtöpäässä, eikä niiden purkamiseen uudessa kodissa.

Viikon vierailulla ehti muutakin kuin sairastamaan. Käytiin ostosreissulla hämmästelemässä, ettei Nummela, se erään tunnetun muusikon tunnetuksi tekemä, olekaan mikään ihan pikkuinen takamaiden taajama, vaan vauraan ja ison oloinen keskus, jossa löytyi jos jonkinlaista merkkikauppaa ja suuria ostostaivaita joka lähtöön. Ikeassakin käytiin, se oli yhtä uuvuttavaa kuin aina ennenkin.

En ole koskaan aiemmin käynyt huutokaupassa, mutta kun vävykin sairastui, lupauduin tyttären seuraksi Helanderille. Vaikka päivä oli pitkä, ihastuin tapahtuman tunnelmaan, ilmassa väreilevään jännitykseen, kun ostajat kilpailivat myytävistä tavaroista. Kauppaa käytiin kiivaimmin upeista itämaisista matoista, antiikkihuonekaluista, astioista, turkiksista ja keräilytavaroista. Tytär teki uuteen kotiin hyviä hankintoja, mutta minäkin vaurastuin parilla peilillä ja ikonilla. Meklarillekin oli pakko nostaa hattua. Taitoa ja ammattimaisuutta kuvaa se, miten hän koko monituntisen tapahtuman ajan pystyi ylläpitämään tasaista vauhtia ilman taukoja. Sortumatta mauttomuuksiin hän onnistui aina herättelemään mielenkiinnon ja tunnelman hieman sarkastisella huumorillaan ja verbaalisesti hienoilla kuvauksillaan myytävistä tuotteista. Lienee ammatti, johon harva kykenee.

Hassua sinänsä havaita, miten oma pää huili kipeänäkin, kun oli poissa kotoa omasta arjesta. Yhtenä aamuna heräsin oivallukseen, miten tämä oma huusholli tulisi järjestellä, jotta siitä saisi toimivan. Uusi asuntoni on edelliseen verrattuna hieman tilavampi, mutta siinä missä edellisessä oli pieni keittiö reiluine tasoineen ja kaappeineen, on tässä keittiössä varsin rajallisesti kumpaakin. Siksi lattialla venyy edelleen purkamattomia laatikoita, kun en ole osannut päättää mihin niiden sisällön sijoitan.

Nyt siis tiedän! Tarvitaan vain hieman kantoapua….

Ei mutta, ei se mikään migreeni ollutkaan, ulkona paistaa ihka oikea aurinko! Taidanpa jalkautua koirun kanssa kotikaupungin kaduille!



Ihanaa viikonloppua!

lauantai 28. tammikuuta 2017

Laiskuus on lahja


”Laiskuus on hyvä lahja, jos sen osaa oikein käyttää”. Siinäpä sanonta, jota usein siteeraan! Voisinpa jopa väittää sen olevan lempilausahdukseni.

Isäni ja appeni olivat ahkeria sanontojen ja sananlaskujen kylväjiä. Joka tilanteeseen tuntui löytyvän sopiva ”vanhan kansan viisaus” ja heiltä on muistiini jäänyt muutamia napakoita sanontoja, joita tulee käytettyä arjessa. Vaikka nuorempana piti niitä lähinnä ärsyttävinä, on iän ja elämänkokemusten myötä täytynyt todeta, että niihin kätkeytyy melkoista viisautta. Eivätkä useat niistä olekaan niin yksiselitteisiä kuin mitä äkkiä kuultuna luulisi.
Uskoakseni sanonnat kuvastavat voimakkaasti ajan henkeä ja vallitsevaa kulttuuria. Tämän päivän sloganit ovat aivan jotain muuta kuin sata vuotta sitten. Iovanhempiemme nuoruudessa ja paljon kauemminkin ajassa taaksepäin kirkko ja papit opettivat kansaa nöyryyteen, kuuliaisuuteen ja ahkeruuteen. Reippaasti yleistäen; ihminen tuntui olevan hyvä vasta kun oli selkänahastansa, kaiken fyysisen ja ruumiillisen voimansa valittamatta antaneena tehnyt työnsä, useinmiten jonkun toisen kuin itsensä hyväksi. Kaikkinainen ilonpito ja jopa nauraminen, erityisesti jos nauraja oli mies, tuntui olevan kovasti paheksuttua, niinkuin sanonta ”mies se tulee räkänokastakin, muttei tyhjän naurajasta” osoittaa.

Raamatussa kuvataan laiskuutta todella pahana asiana, sehän on peräti yksi seitsemästä kuolemansynnistä. Siinä varoitetaan meitä monessa kohtaa laiskuudesta, laiskimuksista ja kurjasta kohtalosta, joka laiskottelusta seuraa: "Omiin mielitekoihinsa laiska kuolee, kun kädet kieltäytyvät työnteosta" (San. 21:25).

En tiedä, miltä maailmanajalta lempisanontani on peräisin, mutta mieltäni lohduttaa se, miten siinä tunnutaan puolusteltavan laiskuutta. ”Laiskuus on hyvä lahja…”. Siitä tulee lahja, kun ja jos sitä osaa käyttää oikein. Mitä se käytännössä tarkoittaa? Varmaankin sitä, että on tehtävä viisaita valintoja ja kuunneltava oman kehon tarvetta lepoon.



Kun juuri nyt tietoinen minäni kehottaa itseäni tarttumaan toimeen ja raivaamaan muuttokaaos järjestykseksi ja koti asuttavaksi, mutta fyysinen minäni potee edelleen valtavaa väsymystä ja aivot kumisevat tyhjyyttään, minä valitsen laiskottelun. Käyn siis sohvalle vaakatasoon, annan ajatusteni lennellä vapaasti ja kun uni tulee, lakkaan murehtimasta mistään. Päätän nyt ja vastakin olla itselleni armollinen ja kieltäytyä synnintunnosta laiskotellessani. Ja Luojan kiitos, saatan aina vedota tutkimukseen, jonka mukaan laiskuus voi olla merkki älykkyydestä.  

sunnuntai 1. tammikuuta 2017

"Kun katsoo taaksepäin, näkee tulevaisuuteen..."


Vuoden vaihtuessa on tapana tarkastella kuluneen vuoden tapahtumia, muistella, analysoida sitä, mitä elämä nakkasi eteen sen aikana. Tehdään tiliä ja puntaroidaan, mikä oli hyvää, mikä huonoa. Jos oikein syvälliseksi heittäydytään, päätetään alkavan vuoden aikana tehdä korjausliikkeitä; pudottaa painoa, luopua paheista, pitää itsestä paremmin huolta, olla parempi ihminen!

 Jo vain!

Minulle alkuvuosi oli leppoisissa vesissä kahlailua, noin kuvainnollisesti! Peipsijärven rantamaisemissa sain nauttia vapaudesta olla ja elää aivan omassa tahdissani, tehdä tai olla tekemättä, nukkua ja herätä, hoitaa välttämättömät askareet silloin kun siltä tuntui, jaksoi tai halusi! Kaikki aika oli omaani, sillä sai tehdä mitä huvitti. Sellaisesta elämän ylellisyydestä en ollut osannut aiemmin edes uneksia!

Aika, hiljaisuus, rauha ja luonto! Hengitin syvään, käännyin katsomaan ja kuuntelemaan sisintäni, opettelin meditoimaan. Opin näkemään, mikä elämässäni on tärkeää, millä on todellista merkitystä ja mitä turhia taakkoja raahasin mukana. Luovuin ja luovutin, sain mielenrauhan. Hyväksyin ja annoin anteeksi, sovin itseeni!


Olen ollut löytöretkellä itseeni jo vuosia. Tietoisesti. Aina kun olen saavuttanut jonkin selkeän tason pysähtyä ja tarkastella elämääni, olen nähnyt tarpeen muuttaa ulkoisia puitteita ja koettanut muokata elämästäni parempaa. En ole tavoitellut ulkoista hyvää, vaan parempaa elämänlaatua ja tyytyväisyyttä. Kaikki elämänvaiheet, myös ne jotka ovat pistäneet polvilleen ja piiskanneet, ovat olleet tarpeen itsensä tuntemiselle, oppimiselle, kasvamiselle ihmisenä.

Kun syksyllä palasin kotiin ja työhön, olin tietoinen siitä, ettei fysiikkani enää kestä tekemääni raskasta hoitotyötä. Muutos muhi mielessä, muttei ollut mitään, mihin tarttua. Huokailin ja turhaannuin. Virallisen eläkeiän saavuttaneena ja ikärasismiakin työnhauissa kohdanneena oli vaikea edes kuvitella löytävänsä vielä itselle mieluisaa, motivoivaa ja sopivampaa työtä.

Niin kuin usein ennenkin olen saanut kokea, niin nytkin ovi uuteen elämänvaiheeseen raottui aivan yllättäen. Ystävän facebook-kommentti johdatti hakemaan työpaikkaa, pääsin haastatteluun ja sain työn. Kaikki tapahtuu muutamassa viikossa: opetellaan uudet työtehtävät, muutetaan uudelle paikkakunnalle, luodaan uudet rutiinit…


Tulevaisuus ei pelota, odotan sitä innolla! Ovi on auki, katse suunnattuna eteenpäin! 

  



Sotatila


Uusi vuosi!


Istun pihlisläisen asuntoni keittiössä ja juon kahvia. Olo on tokkurainen valvomisesta ja ankarasta flunssasta. Olen luvannut itselleni ottaa tänään juuri niin monet päikkärit kuin vuoden vaihtumisesta toipuminen edellyttää. Ei sillä, että olisin juhlinut!

Kävimme kyllä melko juhlavasti alkuillasta ”Kermitillä” ajelemassa Sipoon puolella, Nappis pakattuna kuljetuskoppaan ja nautittiin siellä ystävien luona hyvästä ruoasta ja mukavasta seurasta.


Muut kyllä pitivät juhlimisesta huolen! Keskikaupungin valtaisa kumu ja valonvälähdykset kantautuivat tännekin, kun Suomen 100-vuotisen itsenäisyyden juhlavuotta käynnistettiin. Ilmeisesti kansalaisetkin olivat panostaneet juhlavuoden kunniaksi erityisen runsailla ilotulitteilla, sillä ankara räiske ja pauke alkoi jo illalla seitsemän aikoihin ja oli tietenkin huipussaan puolilta öin.



Me pakoilimme Nappiksen kanssa ”sotatilaa” suljettujen verhojen takana, radion pauhatessa rokkia, eikä Nappiksen iltapissalenkistäkään tullut mitään, kun heti pihalle päästyämme läheisen autotallin kulmilta ammuttiin sellaista tulitusta, että Nappis jähmettyi niille sijoilleen ja piti kantaa takaisin kotiin. Evakuoiduimme kylppärin lattialle tehtyyn tilapaispunkkaan nukkumaan. Sinne ei aivan pienimmät paukkeet kuuluneet, mutta koirapahalainen äityi isommista edelleen haukkumaan ja murisemaan.


Lopulta puoli kolmen maissa maailma ympärillämme vaikeni ja voipuneet pääsivät lepoon.



Ei sille mitään voi; toiset meistä ovat arempia kuin toiset! Koirat ja ihmiset! Nappis stressaantui niin, että illan aikana karvalankamatto sai aivan uuden koirankarvakuorrutteen ja vaikka mitä rauhoittavaa sille oli annettu, ei pelko pienestä koiransydämestä kaikonnut pois. 





Lupasin itselleni ja koiralleni, että ensi vuonna todellakin otamme uuden vuoden vastaan joko niin kaukana korvessa, ettei välähdystäkään taivaalle kohoa, tai sitten lentokenttähotellin maan uumenissa.

Piste.

lauantai 10. joulukuuta 2016

Pähkinä purtavaksi


Kulutan tässä tällä erää viimisiä sairauslomapäiviä! Käytiin koiran kanssa oikein pitkällä aamulenkillä, pikkupakkanen nipisteli poskia, oli hyvä hengittää. Aurinko sai Pihliksen ostarinkin näyttämään iloiselta!


Kaatumisen aiheuttama selkäkipu alkaa olla poissa, fysikaalinen hoito ja lepo ovat purreet siltä terävimmän kärjen. Varovainen liikkeissään pitää silti olla, sillä kyljessä ja pitkässä selkälihaksessa on edelleen sellaista arkuutta, joka nopeasti käännähtäessä muuttuu kirpakaksi kivuksi. Onneksi se häipyy yhtä äkkiä kuin tulikin!

Näiden kuluneiden viikkojen aikana olen pohtinut taas paljon elämääni; terveyttä, henkistä hyvinvoinitia, työtä, jaksamista, iloja ja suruja...

Ei elämässäni varsinaisesti mitään vikaa ole, enemminkin on paljon syytä kiitollisuuteen kaikesta siitä hyvästä, mitä elämässä on. On työ ja toimeentulo, mukava asunto, rakkaat, ystävät...

Ikä tuo tullessaan kaikenlaista kropan kremppaa mikä vaikuttaa fyysiseen jaksamiseen. Miten äkkiä nykyään väsyy ihan tavallisissa arjen askareissakin? Ja päävärkki...Noh! Kaikki hidastuu, muisti tekee pieniä tepposia, pitää ponnistella paljon enemmän oppiakseen uusia asioita.

En minä nuoruuden perään haikaile! En vaihtaisi elämänkokemuksiani ja niiden muokkaamaa henkistä minääni mihinkään. En etenkään, kun pystyn vielä muistamaan, millaisia pöljyyksiä nuoruudessa tuli tehtyä... Maallisen tomumajan ravistumiseen on sopeuduttava, vaikka tiedän, että levolla, liikunnalla ja ruokavaliolla voin itsekin vaikuttaa fyysiseen hyvinvointiini. Oikeastaan suurin ja hartain toiveeni vanhenemiselle on, että muisti pelaisi loppuun saakka, mutta todennäköisesti sillekään asialle en enää ihan mahdottomia voi, paisti popsia kiltisti B12-vitamiinini.

Ja kuitenkin, pieni mutta sitkeä ääni sisälläni puhuu paremmasta elämänlaadusta, muutoksesta. Että asiat voisivat olla vielä himpun verran paremmin...

Mutta mitä vaihtoehtoja yli kuusikymppisellä, eläkeiän saavuttaneella, yksin elävällä naisihmisellä on muuttaa elämäänsä paremmaksi? Onko se edes mahdollista? Ja mikä pitäisi muuttua, jotta elämä oikeasti olisi parempaa?
Siinäpä pähkinä purtavaksi!