lauantai 30. syyskuuta 2017

Syyskuu


Miten paljon voikaan syksyä rakastaa?  

Sen sumuisia aamuja, raikkaita päiviä, sinisiä tähtiöitä. Sen  kirkkaina loistavia värejä, tuulen puuskaista havinaa haapapuissa, kuivien lehtien rapinaa askelten alla.  Eikä vähiten sitä kirpeää tuoksua ilmassa ja maassa, metsissä ja jängillä...





Lapsesta saakka olen rakastanut syyskuuta. Sen parhaita hetkiä olivat isän kanssa tehdyt pitkät, kiireettömät marja- ja sieniretket sekä varhaisen aamun jänisjahdit. Omien lasten ollessa pieniä kuljetin heitä mukanani metsissä ja opetin tuntemaan sienet. Kävimme marjastamassa koko perheen voimin ja pojat kulkivat isänsä matkassa metsällä. Luonnosta tuli lapsillekin tärkeä osa elämää ja he taas ovat opettaneet omat lapsensa luonnon tuntemiseen ja siellä liikkumiseen . 

 
 
Uudessa asuinpaikassa on haasteellista opetella tuntemaan maastoa ja reittejä, joilla saattaisi löytyä sieniä ja marjoja. Onnekseni olen tutustunut ihmisiin, jotka ovat neuvoneet mihin kannattaa mennä tai jopa vieneet  minut mukanaan. Saalistakin on sen verran kertynyt, että saatan ainakin joulun yli selvitä. 


 Syyskuuhuni on mahtunut muutenkin mukavia asioita. Uusien ihmisten tapaaminen on aina mukavaa, mutta tällä iällä ja elämänkokemuksella ystävystyminen ei ole aivan helppoa. Olen viime aikoina kuitenkin saanut kohdata ihmisiä, joita tohdin kutsua ystävikseni. Olen heidän myötä rohkaistunut osallistumaan erilaisiin tapahtumiin ja saanut paljon hienoja kokemuksia  Myös vanhoja ystäviäni olen tavannut ja viettänyt mukavia lomapäiviä mökkeillen, luonnon rauhasta ja hiljaisuudesta nauttien.



Elämään mahtuu niin monenlaista! On hyviä ja huonoja hetkiä, on iloja ja suruja.


Perhe on ollut elämässäni kantava voima, vaikka välimatkojen takia en kovin usein ole päässyt tapaamaan kaikkia lähimpiäni. Vanhimman lapsenlapseni rippijuhlia en olisi jättänyt mistään hinnasta näkemättä ja olihan myös mukava käydä Rovaniemellä, jossa olen poismuuton jälkeen vain pikaisesti pari kertaa piipahtanut.
Oli sydäntä lämmittävää, mieltä liikuttavaa saada viettää aikaa lasten ja lastenlasten kanssa. Oli mukava tavata myös tuttuja ja sukulaisia, joita juhlaan kokoontui runsaasti.
Juhlan sankaritar oli suunnitellut ja valmistanut osan tarjottavista, mummot ja tädit auttoivat parhaan mukaan, eikä  juhlapöydästä tarvinnut tosiaankaan nälkäisenä pois lähteä.




Nappis oli matkan ajan hoidossa Vantaalla asuvien lastenlasten luona. Näin pitkästi ei koira ole ollut emännästä erossa kuin kerran aikaisemmin ja olihan se outoa. Mutta Nappiksesta oli pidetty erityisen hyvää huolta ja sitä oli ulkoilutettukin erityisen usein. Kotiin tultuamme se käpertyi sängylleni ja nukkui samassa paikassa lähes liikkumatta koko yön.



Luonnon kiertokulkua; keväällä syntymää, syksyllä kuolemaa!                                                Syyskuu päättyy, mutta syksy on vasta alussa. Luonto on vielä hetken hehkeä väreissään ja hyvällä onnella puistoista ja puutarhoista löytää vielä kukkivia kukkia. Näihin hetkiin pitää tarttua, liikkua ulkona, retkeillä ja katsoa tarkoin silmin kaikkea kaunista. 
Pian muuttolinnut lähtevät, metsät vaikenevat, luonto asettuu lepoon. Muutamassa viikossa värit ja valo hiipuvat, äkäiset tuulet riipivät puut paljaiksi, sadepilvet roikkuvat taivaalla teräksenharmaina ja maa murjottaa mustana.    

Voi, kunpa voisikin hypätä suoraan talveen!


 

sunnuntai 23. heinäkuuta 2017

Terveisiä Verlasta

Kesäisiä terveisiä Verlasta!


Podin taas muutaman kammottavan päivän ajan kovia selkäkipuja ja popsin paniikissa lääkkeitä niin, että pääkin puutui. Halusin pysyä kivun herrana, koska en todellakaan halua taas joutua pitkille sairauslomille!
Niinpä niin! Mikä lie muistutus kuolevaisuudesta tuokin selkäkipu oli mutta onneksi tällä kertaa tokeni nopeasti. 



Kivulta ja lääkehuuruilta kykenin juuri ja juuri koiran ulkoiluttamaan, muuten katselin sään vaihteluja ikkunasta sohvalla lojuen. 

Kun sitten aamulla heräsin  jo klo 6 lähes kivuttomana, päätin tehdä jotain mukavaa, semminkin, kun aurinkokin paistoi pilvettömältä taivaalta ja säätiedotus lupaili poutaa. Eli Nappis koppaan, autoon ja menoksi!




Ei ollut mitään suunnitelmaa, kunhan läksin ajelemaan. Sen verran karttaa katselin, että tie 46 varrella, n 10 km kotoa näytti olevan Sompasen uimaranta, jonka päätin katsastaa. Ohitin uimarannan tienhaaran, mutta löysin parkkipaikan, josta pääsi Sompasen järven rantaan ja Nappis vapautettiin mielipuuhaansa, räiskimään vettä ja haukkumaan roiskeille...




















Koiran ilakointia aikani seurattuani tulin ajatelleeksi, että reitti, jota olin lähtenyt ajamaan, veisi Jaalaan ja pääsisin myös sitä kautta Verlaan, jossa aikoinaan on toiminut puuhiomo ja pahvitehdas ja joka nyt on UNESCON maailmanperintökohde (http://www.verla.fi/ ).  Sieltä löytyy myös esihistorialliselta ajalta peräisin olevia kalliomaalauksia. Ajomatkaa kouvolasta tulee vain n 30km. Sinne siis suunnistin ja vietin oikein mukavan aamupäivän.



Verlan tehdasmuseon omistaa ja sitä ylläpitää UPM-Kymmene Oyj ja siihen pääsee tutustumaan vain opastetulla kierroksella. Koirun kanssa liikkuessa kierros jäi nyt väliin, mutta muuten kuljailin Verlan ympäristössä kävellen, valokuvanäyttelyä ihastellen, käsitöitä katsellen, kahvistellen ja .... hmm... hyviä ostoksia tehden. 






Kahvilaan ei saanut viedä koiraa, mutta ystävällinen myyjä tuli ulos höpöttelemään Nappiksen kanssa siksi aikaa, että sain käydä sisällä tekemässä ostokset ja toi vielä Nappikselle oman vesikiponkin. Alueella voi tosiaan shoppailla käsitöitä ja muita paikallisia tuotteita. Minäkin innostuin ostamaan maistiaisiksi paikallisista marjoista ja hedelmistä valmistettuja luomuviinejä sekä luomunäkkileipiä.

Huomasin, että paikallista sähköä, sitä mitä itsekin kulutan, tuotetaan Verlassa vesivoimalla. Luomua sekin...

Mainoksesta näin, että Verlassa on tarjolla myös luontoaktiviteetteja ja patikkareittejä. Tapasin miehen joka oli juuri rantautunut Verlaan kanootteineen ja kuulin häneltä, että alueella on usean järven "verkosto", missä meloa ja että Verlasta pääsee myös Repoveden kansallispuistoon, tosin se edellyttää matkalla yöpymistä ja ilmeisesti kanootin vetoa yli jonkun kannaksen. 

                                                                      

Verlassa järjestetään myös erilaisia tapahtumia, kuten kesäteatteria, markkinoita ja näyttelyitä. Niitä enemmän minua kiinnosti idyllinen ympäristö ja luonto. Ei ole vaikea nähdä nykyajan takaa syitä, miksi ihminen on hakeutunut jo varhain näille Kymenlaakson runsasvesistöisille metsämaille asumaan. Metsän ja veden riistaa on ollut runsaasti saatavilla, vesistöt helpottaneet kulkemista ja suojaisille rannoille ja kallioden turvaan on ollut hyvä pystyttää asumuksia. 




Joku muinoin elänyt ihminen on jättänyt grafittinsa Verlan rantakallioon. Kalliomaalaukset kertovat omaa tarinaansa kauan sitten eläneiden elämästä, mahdollisesta hirvenpyynnistä ja paikalla asuneista yhteisöistä.  

Itse en kännykän kameraan onnistunut selkeitä kalliomaalauksia kuvaamaan, mutta uskon, että ne siellä ovat.

Uskon myös ajelevani Verlaan toistekin. Mielelläni tutustun lähiympäristööni ja esittelen näin mielenkiintoisia ja hienoja nähtävyyksiä vierailuille tuleville ystäville ja tutuille.  

Aurinkoista kesän jatkoa!


















perjantai 23. kesäkuuta 2017

Juhannusta!


Juhannus!

Tänä(kään) vuonna en juhli tätä keskikesän karnevaalia sen kummemmin. 
Muistan miten lapsuuskodissa Juhannusta varten siivottiin päiväkausia, miten lattioille levitettiin mäntysuovan ja tuulen tuoksuiset matot ja ikkunoihin kesäverhot. Ruokia ja leipomuksia tehtiin "koko pataljoonalle" ja vierasvaraksikin. Kun kaikki oli valmista, pystytettiin portaiden pieliin nuoria koivuja tuoksumaan ja maljakoihin päivänkakkarakimppuja. Saunan jälkeen sai pukea parhaan kesämekon päälle ja Juhannus sai alkaa!

Nyt imuri  nojailee edelleen komeron oveen ja aina siihen kompuroidessani tulee sanottua ruma sana. Kiusallista puuhaa, koska Nappis on imuroinnin ajaksi suljettava kylppäriin, se kun pyrkii "tappamaan" imurin. Kylppäristä kuuluu hurjaa haukuntaa  imurin murinan yli ja saatan vain arvailla, mitä mieltä naapurit tästä metelistä ovat... 
Luon siis vain laiskoja silmäyksiä sohvan nurkasta imurin suuntaan.


Takana on vilkas työviikko ja paljon ajokilometreja. Työ sotainvalidien neuvontapalvelussa on vienyt tapaamisiin  varsin korkeaan ikään ehtineiden asiakkaiden kanssa kyliin ja kaupunkeihin ja parhaimmillaan hiekkateille keskelle vanhoja kuusimetsiä. Jos mahdollista, on näilläkin tapaamisilla kunnioitus ja arvostus näitä sotiemme veteraaneja ja heidän puolisoitaan ja leskiä kohtaan vain kasvanut! Sitä sisua, sitkeyttä, positiivisuutta ja uskoa elämään...!


Sunnuntaina pistäydyin Mikkelissä, tapaamassa sisartani. 
Vein mukanani vanhoja valokuvia perheestämme, lapsuudesta ja nuoruudesta. Sisaren muistisairaus tuottaa hänelle vaikeuksia ottaa vastaan tätä hetkeä ja tapahtumia koskevaa tietoa, mutta kun muistojen ovea raottaa sopivasti, sieltä kumpuaa tarkkoja muistikuvia, nimiä, tapahtumia. Muistelimme Juhannusta vuonna 1966 Korian Kallionimen lavalla. Ja voi, kuinka me nauroimme! 


Sääkin on ollut arvaamaton ja vaihteleva. Auringon paisteesta on äkkiä sukeltanut rajuun rankkasateeseen ja tiellä on ollut vettä kuin pienessä uima-altaassa.  

Tottahan kesällä toivoo auringon paistavan, mutta tunnustan pitäväni näistä hieman viileämmistä ilmoista. 
Helteet, noh! Nakkisormia, toimintakyvyn alenemista, huonosti nukuttuja öitä, hikoilua! 

Kaipaako joku oikeasti niitä? 


En ole iskelmämusiikin ystävä, kuten läheiseni hyvin tietävät! Jostain oudosta syystä avasin kuitenkin aamulla radiokanavan, josta pauhaa ilmoille Suomi 100 -lista, suomalaisten valitsemaa mielimusiikkia. Eli kaikkea mitä en juurikaan sietäisi normaalisti kuunnella, mutta nyt tuntuisi sopivan tunnelmaan. Ja mitä ihmettä, joudun tunnustamaan; muutamat  kappaleet herättävät mukavia muistoja, haikeutta, jopa vetistelyä!

Taitaa olla parasta hoitaa murointi ja kaivella sitten jääkaapista jotain hyvää syötävää! Ehkäpä jopa etsin netistä lähimmän kokonpolttopaikan ja käyn katsomassa miten Jussia juhlitaan Kouvolassa. Huomisaamuna kiskon kuitenkin metsäkamppeet päälleni, nakkaan reppuun puukon ja kuksan, tulitikut ja makkaraa kahvitermarin seuraksi. Pakkaan itseni ja Nappiksen  autoon ja toteutan vihdoinkin aikeeni katsastaa Repoveden maastot...

Leppoisaa keskikesän juhlaa!


lauantai 13. toukokuuta 2017

Pekka Poutaa se jo nauratti, minua ei...!



Kevät!

Se on heittäytynyt juoniksi. Se tulee lähelle, hivelee ihmispolon sisintä, kantaa kaipausta lämpöön, lupailee parempaa, ottaa valtaansa... Ja juuri kun siirrät toppatakkisi varastoon uskoen kevään lupauksiin, se seuraavassa hetkessä muuttaakin mielensä, pakenee ja tekee tilaa talven kylmille... Kerta kerran jälkeen!



Oikukkaita säitä on jatkunut jo pitkään, väsymykseen ja kyllästymiseen saakka. Niiden vaikutuksen on voinut tuntea mielialoissa ja yleisessä vireystilassa. On kiinnostavaa nähdä, jatkuuko epävakaisuus vielä tänäkin kesänä. Koko edellinen vuosihan oli poikkeuksellinen, syksystä ja talvesta ei haluta edes puhua...

Vaan eihän tämä mitään uutta ja ihmeellistä ole. Kautta ihmiskunnan historian erilaiset luonnonmullistukset  ja katastrofit ovat piinanneet maapalloa aiheuttaen tuhoa luonnolle, eläimille ja ihmisille. Vain 150 vuotta sitten koettiin Suomessa jotain samankaltaista, tosin paljon voimallisemmin. Tuolloin säiden vaihtelut, hallat, kylmyys ja märkyys aiheuttivat useina vuosina peräkkäin vilja- ja perunasadon kadon ja yli 200 000 ihmisen kuoleman.



Meidän aikanamme joudumme tuskin kokemaan samanlaisia , emmekä kuole joukoittain nälkään ja sairauksiin, vaikka epävakaat kelit elämäämme riepoisivatkin. Mutta emme voi tietää, mitä tulevaisuus tuo tullessaan. Ehkä jonain päivänä Äiti Maa kyllästyy Homo Sapiensin ylimielisyyteen, omahyväisyyteen ja ahneuteen ja päättääkin pyyhkäistä koko sakin huitsin kuikkaan...



Kesä! Sitä odotellessa päätetään nauttia jokaisesta auringon tuikahduksesta, jokaisesta lämpöasteesta, lintujen liverryksestä ja maasta nousevista kasveista.





Ihanaa Äitienpäivää!

lauantai 15. huhtikuuta 2017

Kotoutuminen


  




Nämä muutamat kuukaudet Kouvolassa ovat kuluneet niin vauhdilla, että aivan hengästyttää!

Minulta kysytään usein, onko kaikki hyvin, viihdynkö uudessa kotiaupungissani, enkä ole osannut vastata. Enpä ole juurikaan ehtinyt tuntojani pohtimaan, ajatuksiani jäsentämään. Toki kaupunki on jo tullut tutuksi ja kaikki tarvittava löytyy. Kotikontukin on peräti turvallinen, onhan poliisi ja palokunta aivan lähialueella ja lähin palvelutalo kotikadun varrella, sitten kun sitä tarvitaan.



Liukkaalla liikekannalla olen ollut muutenkin; monena viikonloppuna olen kärrännyt vuokrapakulla kuormia Kirkkonummelle ja paluukyytiin on hamstrattu kotiin tuotavaksi puuttuvat kalusteet.
 Koti onkin nyt valmis! Sopii alkaa asumaan, kunhan vielä jaksan laittaa kaiken oikeille paikoilleen ja siistiä huushollini.

Eilenkin pakkasin koiran auton kyytiin ja läksin tien päälle. Kävin tervehtimässä vanhinta sisartani mikkeliläisessä palvelutalossa. Sisar sairastaa dementiaa, enkä ole häntä pian pariin vuoteen tavannut Virossa vietetyn vuoden takia. Jälleennäkeminen oli mieluisa, meluisa ja iloinen, pikkusiskoa oli kovasti jo odotettu! Sydäntä lämmitti myös nähdä sisaren tyytyväisyys asumiseen ja saamaansa hoitoon, sillä mitä ilmeisemmin tässä palvelutalossa pidetään asukkaista todella hyvää huolta. Kotimatkalla oli taas paljon omaan ikääntymiseen ja tulevaisuuteen liittyvää mietittävää!

 Heräsin tänään taas aikaisin! Aurinko paistoi ja lintujen hillitön liverrys kuului hyvin suljettujen ikkunoiden takaakin. Tuli hinku päästä oikeasti metsään. Kouvolan kaupungin nettisivuilla opastetaan mukavasti erilaisille retkeilyreiteille ja hetken jo mietin ajelevani kauemmas pohjoiseen patikoimaan. Sitten löysin aivan kauppakeskus Veturin kyljestä pienen suojellun alueen, jossa oli lupeissa merkitty reitti ja näköalatorni. Se vaikutti kelpo kohteelta, mutta autossa aloin jo epäröimään, voiko noin lähellä kaupungin ydintä olla "oikeaa luontoa".




Metsä osoittautuikin kiinnostavaksi ja polut kutsuviksi. Koiran kanssa tällaisen puolijalkaisenkin oli helppo kulkea, vaikka näköalapaikalle päästäkseen piti nousta kallioisen mäen harjalle saakka.


Nappiksen kanssa olimme hieman eri mieltä siitä, kuka näköalatorniin kiipeää. Se haukkui minut pataluhaksi, kun jätin sen tornin juurelle ja läksin kiipeämään portaita ylöspäin. Tunnetusti heikkopäisenä korkeanpaikankammoisena en tohtinut kiivetä kuin ensimmäiselle tasolle, mutta toki sieltäkin jo näki kauas kaukaisuuteen.


Retken päätteeksi oli otettava kunnon päivälepo, mutta mieliala on ollut koko päivän loistava. Kyllä kevät on sittenkin mukavaa aikaa! Ja emmeköhän me Nappiksen kanssa viihdytä ihan hyvin uudessa kotikaupungissamme!















lauantai 11. maaliskuuta 2017

Tautisia aikoja on eletty...


Olin juuri äsken näkevinäni häivähdyksen auringosta! Vai kuvittelinkohan vain? Ehkä kyseessä oli migreenin aiheuttama valoilmiö näkökentässä.

Tautisia aikoja on eletty. Pitkään muhinut ja kotihoidolla kauan hiljaisena pidetty flunssa puhkesi – tottakai – lomalla. Olin ottanut muutaman lomapäivän mennäkseni auttamaan tytärtä muutossa, mutta lopulta tauti otti voiton, eikä voimia ollut paljoakaan tarkoitettuun, eli tavaroiden pakkaamiseen lähtöpäässä, eikä niiden purkamiseen uudessa kodissa.

Viikon vierailulla ehti muutakin kuin sairastamaan. Käytiin ostosreissulla hämmästelemässä, ettei Nummela, se erään tunnetun muusikon tunnetuksi tekemä, olekaan mikään ihan pikkuinen takamaiden taajama, vaan vauraan ja ison oloinen keskus, jossa löytyi jos jonkinlaista merkkikauppaa ja suuria ostostaivaita joka lähtöön. Ikeassakin käytiin, se oli yhtä uuvuttavaa kuin aina ennenkin.

En ole koskaan aiemmin käynyt huutokaupassa, mutta kun vävykin sairastui, lupauduin tyttären seuraksi Helanderille. Vaikka päivä oli pitkä, ihastuin tapahtuman tunnelmaan, ilmassa väreilevään jännitykseen, kun ostajat kilpailivat myytävistä tavaroista. Kauppaa käytiin kiivaimmin upeista itämaisista matoista, antiikkihuonekaluista, astioista, turkiksista ja keräilytavaroista. Tytär teki uuteen kotiin hyviä hankintoja, mutta minäkin vaurastuin parilla peilillä ja ikonilla. Meklarillekin oli pakko nostaa hattua. Taitoa ja ammattimaisuutta kuvaa se, miten hän koko monituntisen tapahtuman ajan pystyi ylläpitämään tasaista vauhtia ilman taukoja. Sortumatta mauttomuuksiin hän onnistui aina herättelemään mielenkiinnon ja tunnelman hieman sarkastisella huumorillaan ja verbaalisesti hienoilla kuvauksillaan myytävistä tuotteista. Lienee ammatti, johon harva kykenee.

Hassua sinänsä havaita, miten oma pää huili kipeänäkin, kun oli poissa kotoa omasta arjesta. Yhtenä aamuna heräsin oivallukseen, miten tämä oma huusholli tulisi järjestellä, jotta siitä saisi toimivan. Uusi asuntoni on edelliseen verrattuna hieman tilavampi, mutta siinä missä edellisessä oli pieni keittiö reiluine tasoineen ja kaappeineen, on tässä keittiössä varsin rajallisesti kumpaakin. Siksi lattialla venyy edelleen purkamattomia laatikoita, kun en ole osannut päättää mihin niiden sisällön sijoitan.

Nyt siis tiedän! Tarvitaan vain hieman kantoapua….

Ei mutta, ei se mikään migreeni ollutkaan, ulkona paistaa ihka oikea aurinko! Taidanpa jalkautua koirun kanssa kotikaupungin kaduille!



Ihanaa viikonloppua!

lauantai 28. tammikuuta 2017

Laiskuus on lahja


”Laiskuus on hyvä lahja, jos sen osaa oikein käyttää”. Siinäpä sanonta, jota usein siteeraan! Voisinpa jopa väittää sen olevan lempilausahdukseni.

Isäni ja appeni olivat ahkeria sanontojen ja sananlaskujen kylväjiä. Joka tilanteeseen tuntui löytyvän sopiva ”vanhan kansan viisaus” ja heiltä on muistiini jäänyt muutamia napakoita sanontoja, joita tulee käytettyä arjessa. Vaikka nuorempana piti niitä lähinnä ärsyttävinä, on iän ja elämänkokemusten myötä täytynyt todeta, että niihin kätkeytyy melkoista viisautta. Eivätkä useat niistä olekaan niin yksiselitteisiä kuin mitä äkkiä kuultuna luulisi.
Uskoakseni sanonnat kuvastavat voimakkaasti ajan henkeä ja vallitsevaa kulttuuria. Tämän päivän sloganit ovat aivan jotain muuta kuin sata vuotta sitten. Iovanhempiemme nuoruudessa ja paljon kauemminkin ajassa taaksepäin kirkko ja papit opettivat kansaa nöyryyteen, kuuliaisuuteen ja ahkeruuteen. Reippaasti yleistäen; ihminen tuntui olevan hyvä vasta kun oli selkänahastansa, kaiken fyysisen ja ruumiillisen voimansa valittamatta antaneena tehnyt työnsä, useinmiten jonkun toisen kuin itsensä hyväksi. Kaikkinainen ilonpito ja jopa nauraminen, erityisesti jos nauraja oli mies, tuntui olevan kovasti paheksuttua, niinkuin sanonta ”mies se tulee räkänokastakin, muttei tyhjän naurajasta” osoittaa.

Raamatussa kuvataan laiskuutta todella pahana asiana, sehän on peräti yksi seitsemästä kuolemansynnistä. Siinä varoitetaan meitä monessa kohtaa laiskuudesta, laiskimuksista ja kurjasta kohtalosta, joka laiskottelusta seuraa: "Omiin mielitekoihinsa laiska kuolee, kun kädet kieltäytyvät työnteosta" (San. 21:25).

En tiedä, miltä maailmanajalta lempisanontani on peräisin, mutta mieltäni lohduttaa se, miten siinä tunnutaan puolusteltavan laiskuutta. ”Laiskuus on hyvä lahja…”. Siitä tulee lahja, kun ja jos sitä osaa käyttää oikein. Mitä se käytännössä tarkoittaa? Varmaankin sitä, että on tehtävä viisaita valintoja ja kuunneltava oman kehon tarvetta lepoon.



Kun juuri nyt tietoinen minäni kehottaa itseäni tarttumaan toimeen ja raivaamaan muuttokaaos järjestykseksi ja koti asuttavaksi, mutta fyysinen minäni potee edelleen valtavaa väsymystä ja aivot kumisevat tyhjyyttään, minä valitsen laiskottelun. Käyn siis sohvalle vaakatasoon, annan ajatusteni lennellä vapaasti ja kun uni tulee, lakkaan murehtimasta mistään. Päätän nyt ja vastakin olla itselleni armollinen ja kieltäytyä synnintunnosta laiskotellessani. Ja Luojan kiitos, saatan aina vedota tutkimukseen, jonka mukaan laiskuus voi olla merkki älykkyydestä.