Never say never again...

 

Tuli mieleen tuo James Bond-leffan nimi "Never say never again" ("Älä kieltäydy kahdesti" on mielestäni huono suomennos), sillä vuosi sitten eläkkeelle jäädessäni vakuuttelin itselleni, etten koskaan enää menisi töihin! No, nyt olen pyörtänyt pyhät puheeni!

Koskaan ei kannata sanoa "ei koskaan", kun et voi tietää, millaisia asioita ja tilaisuuksia elämä paiskaa eteesi. Joistakin niistä ei vain voi kieltäytyä! Yhtenä kauniina päivänä ikäänkuin jokin näkymätön koneisto kytkeytyy päälle, tapahtumat alkavat vyörymään eteenpäin, yksi asia johtaa toiseen, toinen kolmanteen... Ja sitten mennään!

Niinhän tässäkin kävi! Yksi puhelinsoitto johti Ystäväpiirin ohjaamiseen, sen kautta tuli toinen ja kohta kolmas kysely; alkaisinko...? Loputa kirjoitin nimeni työsopimukseen ja sitouduin muutamaksi kuukaudeksi sijaiseksi, jonka pääasiallinen tehtävä on toimia "automaattisena puhelinvastaajana".

Pienituloisen eläkeläisen on tarkoin harkittava, mihin alkaa. Paljon piti selvitellä, niin verottajan kuin kelankin kanssa. Verottaja luonnollisesti ruopaisee ansiotulon päältä nätin osan ja jos sattuu saamaan asumistukea, sen menettää työssäoloajalta. Näinhän sen toki kuuluukin mennä, eikä siinä mitään. Mutta niin hölmöltä kuin se kuulostaakin, voi käydä niin, ettei työssäkäynti ole taloudellisesti kannattavaa tai siitä saatu pieni lisäansio ei ole kaiken vaivan arvoinen. On myös mietittävä, mihin omat voimavarat ja jaksaminen riittävät.

Tarkasti laskien voin todeta, ettei tässä todellakaan rikastumaan päästä. Eikä raha ole se tärkein - vaikkakin tervetullut lisä  - vaan motivaattorina toimivat ne ihmiset, joiden takia ja hyväksi haluaa tehdä työtä. Kun vielä voi! He ovat kunniakansalaisiamme, sotiemme veteraaneja, sotainvalideja, heidän puolisoita ja leskiä. 

Perjantain Ystäväpiirin aiheena oli ilo. Mistä se syntyy, miltä se tuntuu? Tämä ajatelma tarttui sieltä mukaan:

Ilo valaisee mielen kuin kirkas päivänvalo ja täyttää sen vakaalla ja loputtomalla tyyneydellä.

-Joseph Addison-