Vanha

Tiedättekö, nyt olisi niin helppoa käpertyä peiton alle, sulkea ulkopuolinen maailma pois tästä hetkestä. Antaa masennuksen kaataa harmaa viittansa kaiken ylle. Luovuttaa!

Eikä vain siksi, että käsillä on vuoden raskain ajanjakso. Kova tuuli repii puut paljaiksi, harmaat pilvet roikkuvat kattojen yllä, musta maa imee kaiken valon, ja pahimmoillaan kylmääkin kylmempi sade kaatuu niskaan päivätolkulla.

Ei! Säästä ja vuodenajastahan aina selvitään, jos ei hyvin, niin ainakin hengissä. Siksi, että on toivoa paremmasta; että kurjien loppusyksyn säiden jälkeen tulee kirkkaita pakkaspäiviä ja saattaapa lumikin käväistä maailmaa kirkastamassa. Päivät pitenevät ja aurinko viipyy taivaankannella joka päivä hieman kauemmin…

Ei ja ei! Ei tässä mitään kaamosmasennusta podeta!

Kävin lääkärissä! Oli uusi työterveyslääkäri, kuunteleva ja melkeinpä myötätuntoinen. Valitin tietenkin kipuja siellä ja täällä, mainitsin varovasti väsymyksestäkin. Lääkäri laittoi lähetteitä sinne ja tänne tutkimuksiin, määräsi uusia lääkkeitä. Lupasi kuntoutustakin.

Oikein oli hyvä!

Mutta! Lääkäri oli sitä mieltä, että kaikkien kipujen ja väsymyksen takana on ikä! Että olen vanha, että kroppa pettää, ei kestä fyysisesti kuormittavaa työtä, huutaa sitä kipuna nivelissä, aristuksina lihaksissa.

Vanha! VANHA!

Kyllähän minä sen olen tiedostanut, että tässä ikäännytään ja askel lyhenee. Ettei työssä, sen paremmin kuin arjessakaan enää olla nopeita ja näppäriä. Ikääntymistä en ole noteeranut sen kummemmin, en tuskaillut. En ole suurennuslasilla uusia ryppyjä naamasta etsinyt, en nykkinyt harmaita hiuksia päästäni. Ikääntymistä olen pitänyt luonnollisena, elämään kuuluvana, mutta vasta jossain edessäpäin häämötttävänä asiana. Vanhuus on ollut vielä sana, jolla on voinut leikkiä, mennä sen taakse huumorilla.

Mutta kun sen toinen - ja vieläpä lääkäri- toteaa tuolla tavoin ääneen, se nousee eteen kuin suuri pilvi tai vuori, oikea Mount Everest. Se peittää näkyvistä tulevaisuuden ja heittää tumman varjon nykyisyyteen.

Oihoi, taidanpa sittenkin mennä peitonmutkaan vähän murehtimaan!

Talvi saisi tulla jo!

City-hanhet ovat lähteneet!
Niiden äänekkäät, mustina vellovat lautat ovat kadonneet iltataivaalta.
Illan ja aamun hämärinä hetkinä kuulee vielä mustarastaiden kesän kirkkaasta huilusta syksyn kylmissä käheytynyttä keskustelua puiston eri kulmilta.







Yön kylmästä päiväksi lämpiävässä säässä lentelee vielä jokunen ötökkä, niiden perässä pyrähtelevät tiaiset, tulevat ikkunalaudoillekin ja kurkkivat sisälle. Haluaisivatkohan ne tulla lämmittelemään?

Viimeiset muuttolinnut odottavat vielä luonnon ja kylmenevän sään antamaa lähtökäskyä jossakin. Vain pullasorsien armada on jäänyt mustankiiltävälle lammelle päivystämään leivänpaloja  ja ahneet rotat tekevät niille seuraa.






Illan pimentyessä lammelle johtavalla polulla liikkuja saa varoa ilmavaaraa, kun sorsat siirtyvät yönvanhaksi isompaan yhteisöön Vantaanjoelle.


Hämärässä kuuluu johtajalinnun napakoita komentoja ja märkää läiskähtelyä niiden ottaessa vauhtia lentoonsa juoksemalla veden pintaa. Saatuaan ilmaa siipien alle ne ylittävät polun aivan matalalta ennenkuin kaartavat takaisin lammen yli, kadoten kuusien yli pimeyteen.

  

Syksyinen ilma on kosteaa ja happirikasta. Sitä vetää keuhkojensa perukoille asti ahnaasti, tuntee olevansa jollain lailla enemmän elossa. Syksyllä on oma hyvä ominaistuoksu, kirpeä, maatuvien lehtien ja märän ruohikon tuoksu. Se tuo mieleen Lapin keltaheinäiset suot, siellä kypsyvät karpalot ja pakkasen odotuksen. 

 

 Osa puista on jo lehdettömiä. Haavat ovat paljaita, mutta koivut sinnittelevät vielä keltaisina. Koristepensaiden lehdet ja pihlajanmarjat antavat yhä punaistaan maisemalle, mutta tarvitaan vain yksi kunnon myrsky ja värit ovat poissa. Silloin tuntuu valokin katoavan, päivät lyhenevät, yöt ovat loputtoman pitkiä. Pitää kaivaa purkista vitamiineja jaksaakseen rämpiä pimeästä seuraavaan pimeään...

Onneksi sateet eivät ole vielä alkaneet. Koira vihaa sadetakkia ja minä sitä, että se joka lenkillä kuraantuu ja tassujen pesu on ainaista taistelua.

Eikä mikään ole masentavampaa kuin matalalla roikkuvat graniitinharmaat pilvet, ei tylsempää kuin yhtäjaksoinen, kaiken peittävä sadeverho upean kotimaisemamme yllä.




Talvi! Se saisi jo tulla! 

Luonto on terapeutti

Katsoin eilen illalla teeveestä ”Inhimillisen tekijän” (http://areena.yle.fi/1-3259880), jonka aiheena oli luonnon vaikutus ihmiseen. Keskustelijoina oli tietokirjailija, pappi ja professori, jotka pohtivat asioita, joita itsekin olen paljon miettinyt ja oikeastaan pidän itsestäänselvyyksinäkin omakohtaisen kokemuksen pohjalta.

Luonnolla todettiin olevan terapeuttinen ja jopa parantava vaikutus ihmiseen, sillä luonnon keskellä stressi vähenee tai häviää kokonaan, mieli lepää ja ihminen kuulee oman sisäisen äänensä. Ohjelmassa puhuttiin maalla asumisesta, mutta myös siitä, miten tärkeää kaupunkiluonto, rakennetut puistot ja ulkoilualueet ovat asukkaille.

Ikäänkuin jatkumona eiliselle ohjelmalle, tein tänä aamuna koiran kanssa 1,5 tunnin lenkin Vantaanjokivarressa ja sen aikana tuli kyllä taas toteennäytetyksi, miten virkistävä ja voimaannuttava ympäröivä luonto todellakin on. Ei huolia, ei murheita…

Vaikka haikailenkin simppelin maalaiselämän perään, osaan olla kiitollinen asuinpaikastani, sillä lähialueella on sekä rakennettuja puistoja, että luonnonmukaisia metsiä, peltoalueita, kallioita ja rantaa, joissa polkuja, reittejä ja hiekkateitä kymmeniä kilometrejä ihmisten kulkea. Tarvitsee vain valita suunta mihin lähteä ja aina saa erilaisen luontokokemuksen, eikä ehdi kyllästymään.

Liikkumisen nautintoa lisäsi vielä erinomainen keli, mutta olimme myös niin aikaisin liikkeellä, että saimme jolkotella poluilla aivan ylhäisessä yksinäisyydessämme. Silmät ahmivat luonnon kauneutta, korvat kuulivat vain hiljaisuuden ja ihmiskehon elämästä kertovat äänet; sydämen sykkeen ja hengityksen suhinan, omien ja koiran askelten rapinan hiekkatiellä.

Kosteaa aamuilmaa oli helppo hengittää. Yöllä lämpötila oli laskenut lähelle nollaa ja pellolla kasveja kuorrutti kevyt kuura. Aurinko nousi kirkkaalle taivaalle, eikä tuulesta ollut tietoakaan, usva leijui maisemassa pehmentäen sen muotoja. Joella sorsat uiskentelivat tyvenessä vedessä, jossa kirkasväriset puut uittivat kuvajaisiaan. 

Syksyisen luonnon kauneutta, kaikkialla.