Never say never again...

 

Tuli mieleen tuo James Bond-leffan nimi "Never say never again" ("Älä kieltäydy kahdesti" on mielestäni huono suomennos), sillä vuosi sitten eläkkeelle jäädessäni vakuuttelin itselleni, etten koskaan enää menisi töihin! No, nyt olen pyörtänyt pyhät puheeni!

Koskaan ei kannata sanoa "ei koskaan", kun et voi tietää, millaisia asioita ja tilaisuuksia elämä paiskaa eteesi. Joistakin niistä ei vain voi kieltäytyä! Yhtenä kauniina päivänä ikäänkuin jokin näkymätön koneisto kytkeytyy päälle, tapahtumat alkavat vyörymään eteenpäin, yksi asia johtaa toiseen, toinen kolmanteen... Ja sitten mennään!

Niinhän tässäkin kävi! Yksi puhelinsoitto johti Ystäväpiirin ohjaamiseen, sen kautta tuli toinen ja kohta kolmas kysely; alkaisinko...? Loputa kirjoitin nimeni työsopimukseen ja sitouduin muutamaksi kuukaudeksi sijaiseksi, jonka pääasiallinen tehtävä on toimia "automaattisena puhelinvastaajana".

Pienituloisen eläkeläisen on tarkoin harkittava, mihin alkaa. Paljon piti selvitellä, niin verottajan kuin kelankin kanssa. Verottaja luonnollisesti ruopaisee ansiotulon päältä nätin osan ja jos sattuu saamaan asumistukea, sen menettää työssäoloajalta. Näinhän sen toki kuuluukin mennä, eikä siinä mitään. Mutta niin hölmöltä kuin se kuulostaakin, voi käydä niin, ettei työssäkäynti ole taloudellisesti kannattavaa tai siitä saatu pieni lisäansio ei ole kaiken vaivan arvoinen. On myös mietittävä, mihin omat voimavarat ja jaksaminen riittävät.

Tarkasti laskien voin todeta, ettei tässä todellakaan rikastumaan päästä. Eikä raha ole se tärkein - vaikkakin tervetullut lisä  - vaan motivaattorina toimivat ne ihmiset, joiden takia ja hyväksi haluaa tehdä työtä. Kun vielä voi! He ovat kunniakansalaisiamme, sotiemme veteraaneja, sotainvalideja, heidän puolisoita ja leskiä. 

Perjantain Ystäväpiirin aiheena oli ilo. Mistä se syntyy, miltä se tuntuu? Tämä ajatelma tarttui sieltä mukaan:

Ilo valaisee mielen kuin kirkas päivänvalo ja täyttää sen vakaalla ja loputtomalla tyyneydellä.

-Joseph Addison-

Vauhtia on niin, että huimaa...

Tiedättehän, millaista se on kun elämä mataa eteenpäin arjen rutiineissa, pitkiäkin aikoja tapahtumaköyhänä. Sitten yhtäkkiä päivät täyttyvät tekemisestä, menemisestaä ja tapaamisista, kaikkea on kerralla niin paljon, että ihan huimaa! Sellainen vauhtiviikko on nyt takana, eikä ole ihme, että tänä aamuna päätä jomottaa.

Viime viikonloppuna ajoin pitkästä aikaa tyttären ja vävyn luokse. Perimmäisenä tarkoituksena oli hakea heidän luota hyllykkö, johon - toivon mukaan - laitan kesäkauden kasvatettavat, eli paprikat, kurkut, ynnä muut kasvivalon alle itämään ja kasvamaan. Tärkeintä kuitenkin oli maisemanvaihdos ja pääntuuletus, omaisten tapaamisen ohella.

Käytiin perjantai-iltana  tyttären kanssa kiertelemässä muutamassa kukkatalossa ja hyvistä aikeista huolimatta sieltä jotenkin tarttui pari begoniaa matkaan, kiitos tyttären.  Lauantai-illan kohokohtana oli sauna ja sen jälkeen nautittiin blinejä kylmäsavumädin ja muiden tykötarpeiden kanssa.

Sunnuntain kotimatkalla tein mutkan Vantaalle tapaamaan pikkuserkkuani ja hänen miestään. Olin saanut kutsun tulla syömään kaalilaattikkoa, enkä voinut mitenkään kieltäytyä, koska se on suurta herkkuani. Olihan se kyllä hyvää!  Energistä serkkua on aina mukava tavata, javoitte vain kuvitella, miten paljon puhetta, naurua ja jopa kyyneleitä syntyy, kun karjalaisten jälkipolvet osuvat yksiin. Monia suvun vaiheitakin selvitettiin..

Viikon aikana jatkoimme ohjaajakollegan kanssa Ystäväpiirin kokoamista haastattelemaalla osallistujia. Oli sydäntä lämmittävää keskustella näiden iki-ihanien rouvien kanssa ja samalla vahvistui ajatus siitä, että tämä Ystäväpiiri on juuri sitä sisältöä, mitä  omaan elämääni tarvitsen. 

Perjantaina se sitten alkoi! Hieman jännitti ja yöunet jäi vähiin, mutta mukavasti päästiin alkuun. Vieraaksi saimme Suomen sotavataraaniliiton sosiaalisihteerin, kouvolalaisille tutun Leena Seppälän, joka ennen nykyistä tehtäväänsä työskenteli Kouvolan kaupungin vanhuspalveluissa. Pöytä katettiin, kahvit juotiin, puheensorina oli välillä hyvinkin vilkasta ja iloista. Ryhmälle laadittiin yhteiset säännöt, puu, jonka lehdillä lukee niitä asioita, joita toivotaan tapaamisten sisältävän. Osallistujat vaikuttivat oikein tyytyväisiltä ja vakuuttivat odottavansa seuraavaa kertaa innostuneina! 

Näistä tunnelmista siirryin ystävän siunaustilaisuuteen Kouvolan vanhan hautausmaan kappeliin. Muistotilaisuus oli järjestetty Kuusankoskelle paperitehtaan vanhaan miljööseen, missä saatettava oli viettänyt lapsuutensa. Molemmat tilaisuudet olivat lämminhenkisiä ja juuri sellaisia, millaiseksi uskon vainajan ne toivoneen. En saata edes ajatella sitä surun ja menetyksen tunteen määrää, mitä tämän heille hyvin rakkaan ihmisen poismeno lapsille, lapsenlapsille, sisaruksille, ystäville tuottaa. 

Kotiin tullessa tunteet olivat pinnassa, takki tyhjä. Torkahdin hetkeksi sohvalle, se virkisti. Naapurini oli kuumeessa, joten lupasin ulkoiluttaa hänen koiransa. Lauhassa, lumisessa illassa oli hyvä tassutella koiran kanssa ja taas kerran mietin, miten mukavaa olisi kun olisi se oma koira. Ehkä puujalat vertyisivät vielä ketteriksi ja liikkuminen muuttuisi sulavaksi ja helppoksi. Saahan siitä ainakin haaveilla! 

 

 

Onni potkii

 

"Mie, se, jolla ei koskaan ole arpaonnea..."

Onnen osuessa kohdalla sanotaan, että se potkaisee! Omalla kohdallani onnella on potkiessaan ollut jalassa sellaiset 50-lukuiset miesten"rotantappokengät", teräväkärkiset ja kipeää tekevät! 

Ehkä onneni on kääntynyt, sillä voitin SusuPetalin blogissa Ystävänpäivän kunniaksi järjestetyssä arvonnassa Susun tekemän kaulahuivin. 

On lämmin ja ihan minun värinen.

Kiitos Susu! 

Onnella saattaa olla jotain tekemistä siinäkin, että posti toimitti kirjeen jo tänään, kun se oli postitettu viime keskiviikkona. Onnella siis sikäli, että kirjeen postittaminen tänään tarkoittaa postin perille menoa yleensä viikon tai kahden kuluttua! Jos sittenkään! 

Anteeksi sarkastisuus, mutta kokemusta tästä on, luottoa postin kulkuun sen sijaan ei!

Nyt pitääkin lotota!

Ajatuksissa!

 Terve Ukraina

 

Tiesitkö, että Eino Leino kirjoitti vuonna 1917 Ukrainan vapauden ja itsenäisyyden puolesta runon, Terve Ukraina? 

Runon sisältö, sen sanoma on kuin suoraan tästä ajasta!

Terve Ukraina! 

Kunnias soikoon,

Huutona huomenen valkenevan!

Voimasi, lempesi leimaus voikoon

vaatia, laatia maan vapahan!

Uljas Ukraina! Nyt älä horju!

Kerran se koittaa kansojen koi.

Tyynenä, vankkana vaarasi torju,

tai jos on tarpehen, niin salamoi!

Kaunis Ukraina, kansojen suola!

Sulla on lippu ja meillä on tie.

Myötäs on myrskyssä Suomi ja Puola,

Myös Viro, Lätti ja Liettua lie.

Eespäin, Ukraina! Et ole orja,

itse jos toivot ja tahdot sa sen.

Kuuletko kuoron, mi suur' on ja sorja

kuin meri kansojen kauhtuvien?

Uusi Ukraina, tenhoisa, uhkee!

Väljinä välkkyvät virtasi suut,

Vapauden purppurakukkihin puhkee

Mordva, Grusinia, Permi ja muut!

Hetki on Venäjän heimojen nousta;

katkoa kahlehet tsaarien yön.

Loista; Ukraina! Jännitä jousta,

valkaise tie tasavaltaisen työn!

 

Eino Leino 29.6.1917

Tiesitkö, että Ukrainan lipun värit, keltainen ja sininen, kuvaavat taivasta ja maan viljaa? 

Õnnitlused Eesti Vabariigile!

Tänään on kulunut 31 vuotta Viron uudelleenitsenäistymisestä. Pieni Baltian maa ja sen kansa on vuosisatoja ollut voimakkaampien mahtien alistama ja kamppaillut olemassaolostaan maailmanpolitiikan monissa melskeissä. Viro on kuulunut milloin Saksan, Ruotsin tai Neuvostoliiton alaisuuteen. Kaikesta huolimatta Viron kansa on onnistunut säilyttämään oman kielen ja kulttuurin sekä rakkauden isänmaataan kohtaan. 

Viro itsenäistyi ensimmäisen kerran vuonna 1918, mutta Neuvostoliitto miehitti Viron v.1940 ja liitti sen alueisiinsa. Kymmenet tuhannet virolaiset karkoitettiin Siperiaan vankileireille, valtio takavarikoi heidän omaisuutensa ja ennen itsenäiset, hyvin menestyneet maatilat liitettiin kolhooseihin. Virolaisista tuli neuvostokansalaisia.

80-luvun loppupuolella Viro muiden Baltian maiden tavoin alkoi pyrkiä irti Neuvostoliitosta. Se oli kova henkinen taistelu, se maksoi myös monen hengen, mutta monien vaiheiden ja Neuvostoliiton romahtamisen jälkeen Viro lopulta itsenäistyi 20.8.1991. 

Venäjä on tänään hyökännyt asevoimin Ukrainaan. Emme tiedä, mitä tästä seuraa, mitä tulevaisuudessa tapahtuu. Mutta tänään voimme onnitella Viroa itsenäisyyspäivän johdosta. 

Õnnitlused Eesti Vabariigile!

Aika syvissä vesissä...

 

Elämä on meille annettu!

Tätä lausetta jäin tänä aamuna miettimään. Mitä se tarkoittaa?

Yritän muistaa, mistä tuo lause on peräisin, sanotaanko raamatussa näin? Onko kirkossa käydessä pappi saarnannut elämän olevan Jumalan lahja meille ihmisille?  Varmaankin.

En ole lukenut raamattua sitten kouluaikojen ja kirkossakin käyn enää harvoin. En osaa uskovan ihmisen vakaumuksella vakuutella, että juuri näin se on, koska en koe olevani uskovainen sillä tavalla kuin erilaiset kirkkokunnat uskovaisuuden määrittelee. 

Mihin minä sitten uskon?Mitä elämä minulle merkitsee? Miten osaisin lyhyesti tiivistäen kertoa oman näkemykseni elämästä, siitä, miksi tänne synnytään ja senkin, miksi elämä on ajallisesti rajallista ja johtaa lopulta kuolemaan.

En osaa!

Mistä tähän elämään tulemme, mihin täältä lähdemme, on suuri mysteeri. Tällaiseen pohdintaan ei taida olla oikeita, eikä varmaan vääriäkään vastauksia. Ehkä se selviääkin vasta sitten kun tämä maallinen vaellus päättyy.

Tutustuin työtehtähtävieni kautta joitakin vuosia sitten erääseen iäkkääseen rouvaan, jota opin suuresti arvostamaan ja jonka kanssa sain ystävystyä. Hän sai viime syksynä vakavan sairauden diagnoosin. Diagnoosin saatuaan hän ei lamaantunut, vaan kävi rohkeasti ja valittamatta valmistautumaan tuntemattomaan. Kävimme hänen kanssaan keskusteluja elämän tarkoituksesta ja kuolemasta, kuolemisesta. Kuolema, se ettei tiennyt, mitä tulee tapahtumaan, pelotti häntä, mutta usko Jumalaan ja ajatus siitä, että kohtaisi jälleen poisnukkuneet omaisensa, lohdutti ja leivitti hänen kuolemanpelkoa.

Sairautta ei voitu hoitaa, mutta hän sain elää vielä useita kuukausia melko hyvää, täyttä elämää, ilman kovia kipuja ja vaivoja. Viimeiset viikot hän vietti sairaalassa saattohoidossa ja minäkin vietin viimeisinä päivinä aikaa hänen vuoteensa äärellä. Hän nukkui pois viime yönä.

Toivon hänelle valoisaa taivasmatkaa ja kiitän, että sain tutustua häneen ja pitää häntä ystävänäni.

   

Uskon, että elämä todella on meille annettu. Elettäväksi, opittavaksi, täytettäväksi teoilla, tunteilla, kokemuksilla. Pyrkimyksellä toteuttaa elämämme vuodet niin hyvin kuin osaamme ja pystymme. Ei vaatimalla itseltämme suuria ja mahdottomia, eikä varsinkaan täyttämällä toisten ihmisten suuria vaatimuksia. Vaan suvaitsevaisuudella toisia kohtaan, armolla itseä kohtaan, nöyryydellä ja terveellä itsekunnioituksella, kiitollisuudella ja anteeksiannolla!

Kunpa vain osaisikin! 

Räntäsadetta, suklaata ja ruusuja

 

Ystävänpäivä oli ja meni.

Jaan monen ystäväni ajatuksen siitä, että jokainen päivä on ystävän päivä, aivan tavallisessa arjessa, ilman suurta juhlintaa ja markkinahässäkkää. Näinä poikkeuksellisina aikoina hyviä ihmissuhteita tulisikin hellästi vaalia. Luottamuksellinen ystävyys on entistä merkityksellisempää, sillä emme tiedä, mitä kaikkea elämä tuo eteemme. 

Sain ystävältä eilen lempikukkiani, keltaisia ruusuja. Hän sai lähtiessään mukaansa kananmunia.

Ystävyys on yhdenlaista vaihtokauppaa, annamme ja saamme! Ystävyyden laatu ja syvyys määrittää, mitä vaihdetaan ja millä hinnalla. Kaupankäynnin maksuvälineinä käy luottamus, loukkaamaton rajanveto ja keskinäinen kunnioitus. 

Arjen keskellä saatamme antaa ystävälle lahjaksi materiaa, mutta vielä arvokkaampaa  on jakaa ystävän kanssa aineettomat asiat; ilot ja surut. 

  

Pari viikkoa vaivannut ankara selkäkipu on vihdoinkin helpottamassa. Tiedostan, että nyt on keksittävä piiskat ja porkkanat, joilla patistella itsensä toimimaan, ennenkuin jumahdan tänne asuntooni liikuntakyvyttömänä. Onneksi pääsen ensi viikolla vihdoinkin kuntosalille. Ja kun elämä muutenkin aktivoituu, niin ehkä motivaatio ulkoiluun paranee. Sitä odotellessa!

 Eilinen sää ei todellakaan houkutellut ulkoilemaan, räntää ja vettä satoi sakeanaan ja yleinen harmaus teki uniseksi. Siivoamista ei voinut ajatellakaan, mutta sentään pyykkikone lauloi ja hellalla porisi alkuviikon ateriat.  Iltapäivällä luovutin, klikkasin parit Beckkit maksukanavalta ja kaivoin esiin yhden kolmesta pojantyttäriltä syntymäpäivälahjaksi saaduista  After Eight -paketeista. 

Suklaapaketin sisäkannessa huomasin varsin mainion aforismin;

 "tumma suklaa on kuin musta huumori, ilman sitä elämä on tylsää"! 

Todellakin!

Hyvää Ystävänpäivää!

 

Ihminen on rakennettu niin

toinen toisiamme tarvitseviin

toveruuteen ja rakkauteen nojautuviin

luotettaviin

ystäviin!

Kuinka kauan unelmat kantaa?

 

 

Selkävaivaisen ei kannattaisi istua kovalla tuolilla pitkään, mutta tunnustan, että tänään menetin täysin ajantajun, unohduin muistoihini ja havahduin vasta äsken kirpeään kipuun. Miten blogimaailma vei tällä tavoin mukanaan?

Aloitin ensimmäisen blogini vuonna 2006 lähtiessäni opiskelijavaihtoon Shanghaihin, tarkoituksenani pitää jonkinlaista matkapäiväkirjaa. Palattuani kotiin jatkoin bloggaamista sirotellen kirjoituksiin kokemuksiani ja ajatuksiani elämästäni. Blogialustaksi olin valinnut Vuodatus.netin, koska se oli kohtalaisen helppokäyttöinen silloin jo reilusti keski-ikäiselle mummolle. 

Vuodatuksen blogiyhteisöstä tuli vähitellen tuttu ja turvallinen paikka kokeilla kirjoittamista muutenkin ja ajan mittaan rohkaistuin kirjoittamaan runoja, pakinoita ja tarinoita erilaisiin haasteisiin. En ole koskaan pitänyt itseäni kovin kaksisena kirjoittajana, mutta sain blogiyhteisössä aina mukavaa ja rakentavaa palautetta ja uskon myös jonkin verran kehittyneeni kirjoittajana.  

Vuodatuksessa yhteisöllisyys oli aivan omanlaistaan. Blogikirjoitukset käsittelivät suunnilleen kaikkea taivaan ja maan väliltä ja jokainen kirjoitti itselleen ominaisella tavallaan. Kommentoinnit olivat suvaitsevaisia, usein empaattisia, kannustavia, ystävällisiä. Blogiystävyys synnytti ystävyyttä ihan konkreettisestikin ja vaikka Facebook  on muuttanut ihmisten välisen yhteydenpidon tykkäysklikkauksiksi, niin muutaman blogin takaa tutuksi tulleen henkilön kanssa  yhteyden pito on jatkunut jopa kuluneet 15 vuotta.

Vuodatus muistaakseni myytiin, ainakin minulle vähän yllättäen, Alma-Medialle ja se hajoitti yhteisön. Kukin etsi kirjoituksilleen uuden alustan, moni näyttää lopettaneen blogin pidon kokonaan. Harmikseni en koskaan tullut tallentaneeksi kirjoitelmiani mihinkään, joten kun Vuodatus kaatui, ne katosivat johonkin bittiavaruuteen. Tai niin ainakin luulin....

Selasin eilen erään blogiystäväni julkaisuja.ja katsoin myös ohimennen hänen postaukseen tulleita kommentteja. Tunnistin muutaman lähes yhtä vanhan blogiystävän kommentoineen hänen postausta. Haikailin taas kerran "vanhoja hyviä" Vuodatuksen aikoja! Jopa niin, että näin yöllä unen, jossa kävelin keskellä Vuodatuksen värikästä blogimaailmaa ja kaikki kirjoitukset olivat tallennettuina puihin, pensaisiin, talojen seiniin ja katukiviin. 

Aamukahvia juodessani tuli mieleen kokeilla, pääsisinkö Vuodatukseen. Ihmeekseni jopa muistin oikean salasanan - ja  kas -  vanhan kummituksen blogini avautui. Koko armaisen päivän olen sitä selannut ja kopioinut/tallentanut vanhat kirjoitukset. Aivan kaikkea siellä ei enää ole, kirjoitukset alkavat vuoden 2008 keväästä, toisesta Kiinan reissusta. 

Lueskelin juttuja sieltä täältä, monet muistot ja tunnelmat nousivat pintaan, en tiennyt itkisinkö vai nauraisinko. Pitää tavata ajan kanssa kirjoitukset läpi, onhan ne kuitenkin oman elämän ajankuvaa ja sikäli itselle arvokkaita. Pienen järkytyksen koin löydettyäni Pakinaperjantain haasteeseen kirjoittamani pätkän aiheena unelma! Surullista huomata, että samaa unelmaa olen kantanut mukanani 15 vuotta eikä se vieläkään ole toteutunut! Yhyyy!

****************************************************************************************************************************

Julkaistu blogissa:

perjantai, 19. lokakuu 2007

Sana on...arvaa mikä!

Pakinaperjantain 50.haaste on.....

Istun hämärtyvässä huoneessa ja katselen ikkunasta pilvien kiirehtimistä taivaalla. Aurinko on alhaalla, pian sen kajo katoaa kokonaan... Toiveikkaana ajattelen, että tänä iltana, pitkästä aikaa taivas on kirkas ja voi nähdä kuun ja tähtien loisteen.

Kunpa en asuisi keskellä kaupunkia, missä katu- ja mainosvalot himmentävät taivaan valot! Maisema pysähtyy vastapäisen talon seiniin ja ikkunoihin. Kylmä viima pyyhkii harmaita katuja ja puiston paljaat puut hytisevät kylmissään... 

Ehkä tulevaisuudessa, jos Luoja suo ja ihmiset sallivat...Asun kaupungin ulkopuolella, poissa kiireestä ja metelistä, paikassa, jossa kasvaa vanhaa metsää ja järvi tai joki on vieressä. Rannassa on laituri, jossa kesäisin pidän soutuvenettäni. Sillä käyn kalassa ja soutene vesiä omaksi ilokseni. Rannan tuntumassa pieni savusauna lämpiää aikaisesta keväästä myöhäiseen syksyyn ja tietenkin jouluna.  

Asun pienessä punaisessa tuvassa, jonka valkoisia ikkunapieliä ja räystäslautoja koristaa pitsileikkaukset. Mökki seisoo mäellä tai mäen etelään antavalla rinteellä ja keittiön ikkunasta avautuu laaja ja avara maisema yli joen tai järven. Tilaa en tarvitse paljoa, enkä suuria mukavuuksiakaan, mutta puuhella ja piisi on tupasessani oltava!

Mökkini laitan viihtyisäksi ja mukavaksi. Seinät on maalattu vaaleilla väreillä ja lattia on tietysti lakattua puuta. Sisustan kotini hyvin harkiten kauniilla, vanhoilla huonekaluilla. Siellä täällä on esineitä tai kalusteita, joista voi havaita asukkaan vierailleen tai asustelleen ulkomailla, mm Kiinassa. Varon kuitenkin visusti kokoamasta turhaa ja tarpeetonta tavaraa ympärilleni.

Yhdessä nurkkauksessa, kirjakaapin edessä on muhkea nojatuoli, jossa iltaisin istun lukemassa kaikkia niitä mielenkiintoisia kirjoja, jotka nyt jäävät hankkimatta ja lukematta. Koira makaa omalla paikallaan lattialla ja tuhahtelee välillä unissaan.Pöydällä on suklaata ja kannussa teetä, tuli rätisee mukavasti takassa....

Pakinaperjantain sana on Unelma!

Lunta tupaan...

Myönnän, että otsikko on hieman kaukaa haettu, eikä sen vertauskuvallinenkaan merkitys aivan istu tämän jutun yhteyteen, mutta... 

Viime viikkojen lumimyräkät ja lumisateet ovat olleet vähintäänkin runsaita, vaikkei aivan tupaan asti (onneksi) olekaan tunkenut. Siinä mielin säällä on ollut vaikutusta, että tuvassa on pysytelty aika tarkkaan, aivan pakollisia kulkuja kauppaan tai apteekkiin lukuunottamatta. Liikkumattomuuden syy on ensinnäkin se, että kadut ja pihatiet ovat olleet luokattoman huonosti hoidettuja ja Kermitti-parkani niin lumeen hautautuneena, että sen liikkeelle saaminen on ollut haasteellista. Talon puolesta käytössä on ollut pelkkä lumilapio ja sekin olisi vielä ollut ihan käyttökelpoinen väline, mutta kun penkat ovat miehen korkuisia ja kaukana, ei tällä lihaskunnolla taistelutahtoa lumenluontiin ole ollut.

 

Taisteluinnosta puheen ollen! Maailmalla eletään tällä hetkellä jännittyneessä ilmapiirissä, kun itäinen naapurimme on ryhtynyt esittämään jonkinlaisia etupiirivaateita. Mahtaako maan johdon silmissä väikkyä kuva alueellisesti suuresta ja mahtavasta Venäjästä vai halutaanko tällä provokaatiolla saada oman kansan huomio pois maan sisäisistä epäkohdista? Maailmanrauhaa on huolestuttavasti törkitty Valkovenäjän avustuksella ja EU:ta sekä Natoa härnätty. Jos pahimmat pelkomme toteutuvat, Venäjän joukot hyökkäävät Ukrainaan ja luultavasti sen jälkeen maailma palaa ennenkuin ehdimme silmiä räpäyttämään.

Yritän olla optimisti ja uskoa maailmanrauhaan, mutta tunnustan, että hieman visto tunne tuli, kun vilkaisin pari päivää sitten ikkunasta ulos ja näin pankun pyöriskelevän kotinurkillamme. Puolustusvoimien kalustoahan näkee tämän kaupungin kaduilla tuon tuosta, ei siinä mitään, mutta samaan aikaan auki jääneen  televison uutiset suolsi tietoa ja kuvaa Venäjän ylimitoitetun suurista sotaharjoituksista.  

Pähkäilin edellisessä kirjoituksessani, etten oikein tiedä, miten lähtisin jatkossa viemään elämääni tästä pysähtyneisyyden tilasta eteenpäin. Pohdinnassa on ollut monenlaisia vaihtoehtoja, ajatusten ovet ovat olleet sepposen selällään kaikille ideoille tulla tai mennä. Paikkakunnan vaihdoskin on ollut mielessä. 

Mutta kuten usein ennenkin, elämä alkoi yllättäen viitoittamaan polkuani. Yksi puhelinsoitto aivan muissa asioissa johti siihen, että nyt olen sitoutunut ohjaamaan Vanhustyön keskusliiton ohjeistamaa Ystäväpiiri-toimintaa tämän kevään ajan. Hyppäsin ns. liikkuvaan junaan, mutta kun tätä minulle ehdotettiin, tunsin asian heti omakseni ja hetkeäkään epäröimättä suostuin ohjaajaksi. 

 Tiedämme, että koronapandemian aikana etenkin vanhusväestön keskuudessa yksinäisyys on suuresti lisääntynyt. Yksinäisyys aiheuttaa surun ja menetyksen tunnetta, mutta sillä on myös vaikutusta sekä fyysiseen, että psyykkiseen terveydentilaan. Ystäväpiirin toiminta on suunnattu ikäihmisille lievittämään yksinäisyyttä, virkistykseksi ja sosiaalisen kanssakäymisen luomiseksi sekä vertaistueksi. Kutakin Ystäväpiirin ryhmää ohjaa kaksi henkilöä, jotka Vtkl kouluttaa. Koulutuksessa annetaan hyviä työkaluja ohjaajan tehtäviin, mutta ryhmään osallistuvat vaikuttavat itse toiminnan sisältöön.

Nyt kyseessä oleva ryhmä muodostetaan taustavoimina toimivien Sotainvalidien Kymen piiri ry:n sekä Kymenlaakson Sotaveteraanipiiri ry:n aloitteesta ja näiden yhdistysten jäsenistöstä, mikä osaltaan tekee ryhmän ohjaamisesta itselle erityisen merkittävän. Ystäväpiirin toiminnan punaisena lankana on luonto, joka sekin on sydäntä lähellä ja innoittaa sisällön suunnittelussa. 

Keväästä tulee varmasti mielenkiintoinen. Ei tarvitse miettiä, mitä tekisi!

Aika aikansa kutakin...

... sanoi pässi, kun päätä leikattiin!

No, aika karu ja huonosti istuva kuvaus omille ajatuksille juuri nyt! Sattuipa vain muistumaan mieleen, kuten niin monasti elämän varrella muulloinkin nuo lapsuudessa paljon viljellyt, usein nasevasti osuvat sanonnat. Kuten; "älä nuolaise, ennenkuin tipahtaa", "joka kuuseen kurkottaa, se katajaan kapsahtaa", "ei itku auta markkinoilla" ja niin edelleen! Aika tylyjä, mutta niin totuudenmukaisia!

Sanontojen pohdiskelu syrjäytti pois siitä ajatuksesta, jota alkujaan aloin tässä tavoittelemaan! Tahtoo olla tämä vanha pää, sama kesät, talvet ja helposti ajatukset singahtelee jossain aivojen avaruudessa sfääristä toiseen, useinmiten kadoten saman tien. Mutta nyt sain siitä kiinni. 

Pari viikkoa sitten sairastin jonkunlaisen flunssan (ei koronaa) ja hoidin itseäni levolla. Eli makasin sohvalla ja katsoin telkkaria. Toivuttuani uskaltauduin hakemaan kolmannen koronarokotuksen, ja sen jälkimainingeissa makasin taas useita päiviä sohvalla telkkaria katsellen. Maanantaina ei sitten enää meinannut päästä kävelemään, kun jalat eivät totelleet. 

Sisuunnuin, pukeuduin, läksin ulos ja menin metsään! Päädyin vanhalle tutulle polulle, jota vielä muutama vuosi takaperin ahkerasti Nappinokan kanssa kuljettiin. Tarkkaan oli katsottava, mihin jalkansa asettaa, sillä polku oli jäinen ja epätasainen. Hidasta oli kulku, mutta niin nautittavaa. Pysähtelin kuuntelemaan ja katselemaan ympäristöä usein. Aurinko pilkisteli puiden takaa ja vaikka tuuli oli kovaa ja puuskaista, tuntui kuin tämä pieni metsä olisi ottanut ihmisen suojiinsa.  

Polun mutkassa vastaani käveli ikäiseni nainen, kameraa kantaen. Pysähdyimme juttelemaan ensin niitä näitä säästä ja metsästä, johon molemmat olemme kovin ihastuneita. Hän kertoi tekevänsä hoitajana yötöitä ja päivällä ulkoilevansa kameran kanssa tässä metsässä. Juttelimme valokuvauksesta, luonnosta ja linnuista, joita hän kuvasi. Hän oli juuri onnistunut ottamaan kuvan puukiipijäpariskunnasta, joka elelee tuossa metsässä. Iloitsin hänen saavutuksestaan. Sitten jatkoimme matkaa, kumpikin omaan suuntaansa. 

Olen jo jonkin aikaa kipuillut elämän pysähtyneisyyttä ja sitä, etten osaa nähdä tulevaisuuteen. Yhä edelleen haikailen asumaan mummonmökkiin maalle, mutta mitä enemmän aikaa kuluu, tuntuu, että unelma lipuu loitommaksi, tavoittamattomiin. Mitä sitä sitten tekisi? Lähtisikö jonnekin uuteen paikkaan, vai jäisikö näille sijoilleen?

Siitä on nyt melko tarkkaan viisi vuotta, kun muutin asumaan Kouvolaan. Edelleenkin melkein huimaa, kun muistaa, miten vauhdikkaasti elämänmuutos tapahtui. Kaikki siihen  tarvittavat osaset vain loksahtelivat kohdalleen kuin itsestään. Aloin heti viihtymään, en tuntenut vierauden tunnetta tai epävarmuutta. Koiran kanssa tutkittiin kadut ja torit, käytiin ympäristön monilla luontopoluilla ja tuo lähimetsäkin tuli hyvin tutuksi. Parasta oli kuitenkin ihmiset ja monin tavoin ilmenevä sosiaalisuus. Tuli tuttuja, jopa ystäviä, työyhteisön ulkopuolelta. Mukavaksi koin senkin, että ventovieraat ihmiset saattoivat alkaa juttelemaan kauppareissuilla, koiran kanssa liikkuessa ja missä vain kohdatessa.  

Monet tekijät vaikuttivat siihen, että muutaman vuoden ahertamisen jälkeen työuupumus alkoi tuntua raskaana.  Aloin kääntymään sisäänpäin, erakoitumaan. Ei aina jaksanut tavata kavereita, ei ollut helppoa lähteä tapahtumiin ja tilaisuuksiin, liikkua ihmisten joukossa. Siihen tuli vielä korona, joka hiljensi  elinympäristön ja sammutti sosiaalisuuden rippeet. Odotettu ja toivottu eläkkeelle jääminen, kaikki se oma aika, sekään ei herättänyt elämisen riemua, vaan moni mukavakin asia on mennyt  melkein kuin puolivaloilla ajaen!

Tätä kaikkea mietin, kun kävelin kotiin päin tuolta pieneltä metsälenkiltäni. Lyhyt kohtaaminen ja jutustelu vieraan ihmisen kanssa muistutti mieleen viiden vuoden takaiset tunnelmat. Ei se tuonut ratkaisua pulmaan;, ollako vai eikö olla kouvolalainen, mutta tuotti iloisen mielen.  Aika aikansa kutakin, aika näyttää, mitä tuleman pitää.

Niin, ei  Kouvola ole yhtään paskempi paikka asua!

Ohhoh!

 

Tulin tutkailemaan blogini tilannetta ja hämmästyin sitä, etten ole kirjoittanut mitään sitten viime vuoden huhtikuun. Ei ole päivityksiä kasvimaapalstoilta, ei edes satokuvia, ei kertomuksia huikeasta hellekesästä,  

Mitä oikein tapahtui?

Totean vain, ettei työn päättyminen ja eläkkeelle jääminen ollutkaan aivan helppoa, kun päivittäiset rutiinit hävisivät. Keväällä oli jaksoja, jolloin en oikeastaan tehnyt mitään järkevää. Annoin itselleni luvan olla laiskana, kulutin aikaa katsomalla Netflixistä hullun määrän erilaisia sarjoja sohvalla lojuen. Kun kerta voin niin tehdä! Koskaan en ole ollut hyvä siivoamaan ja pitämään kotiani siistinä, nyt meni viikkoja, että sain kaivettua imurin esille. Uupumuksen tunnistaminen on oma lukunsa, siitä toipuminen vie aikaa. Paljon! 

Kasvimaalla kyllä touhusin. Käytin kaiken jaksamisen ja energian maan muokkaukseen, istutuksiin, ja kylvöihin. Näin kyllä, ettei voimat riittäneet pitämään rikkaruohoja kurissa ja aika ajoin kivutkin  rajoittivat tekemistä. Silti satoa tuli runsaasti, niistä riitti iloa ja syötävää pitkälle syksyyn ja naapurit sekä ystävät saivat osansa kurkkujen ja kesäkurpitsojen ylituotannosta. Intouduin jopa kokeilemaan uusia lajikkeita; vesimelonia ja myskikurpitsaa, Kannoin talvipalstalle pienen pöydän, pari tuolia ja päivänvarjon ja nautin hellepäivistä. 

Syksyllä potkin itseni harrastamaan. Olin - ja olen - täysin tietoinen, että liikunta on parasta hoitoa niin lihaskunnolle kuin päänupillekin. Kaupungin liikuntapalvelut tarjoaa jos vaikka minkälaista jumppaa ja ryhmää, mutta rima niihin osallistumiselle on aivan liian korkealla tällaiselle, joka ei taivu kunnolla edes kenkiä laittamaan jalkaansa. Sitten löysin kuntosaliryhmän, joka on suunnattu neurologisista sairauksista ja vaivoista kärsiville. Sinne oli tosi hyvä mennä, tasavertaisena toisten joukkoon. Pian löysin itseni myös aloittelijoiden taiji-ryhmästä. Olin oikein tyytyväinen itseeni, voin selvästi paremmin ja elämänlaatu parani paljon.

Vanhin poikani on asunut perheineen Vantaalla viimeiset seitsemän vuotta. Lapin lapselle ei etelän syksyjen harmaus, lyhyet, vähälumiset talvet, eikä ihmismassat ja kiire olleet sitä parhainta elinympäristöä. Haaveet paluusta Lappiin elivät ja vahvistuivat vuosi vuodelta, mutta koronan ja työtilanteiden takia piti jaksaa. Loppusyksystä muutoksen tuulet alkoivat puhaltamaan, puoliso sai Rovaniemeltä työpaikan ja perheen muutto varmistui. Iloitsen heidän puolesta, ihmisen on hyvä olla siellä, missä tuntee olevansa kotonaan.

Kiirehdin lapsenhoito- ja pakkausavuksi, kun pojan työpäivät olivat pitkiä ja pieni koululainen olisi joutunut olemaan pitkät iltapäivät yksin kotona. Aloin ymmärtämään poikani tuntoja, kun kuskasin pojantytärtä harrastuksiin iltapäivän ruuhkassa, mustassa kaatosateessa. 

Muuttofirmaa ei minun kannata perustaa. Se tuli selväksi! Moneen kertaan toisten ihmisten, vaikka kuinka tuttujen, tavaroita pakatessani, tunsin suoranaista avuttomuutta ja tehottomuutta. Muutto itsessään oli niin räväkkä, etten ole moista ennen nähnyt. Huushollin maallinen omaisuus katosi muuttoauton sisään tunnissa, kiitos pojan kavereiden, jotka olivat tulleet auttamaan. Tarkoitukseni oli tehdä asunnon loppusiivous, mutta olin yliarvioinut omat voimani ja lopulta jouduin antamaan periksi ison työmaan edessä. Siivousfirma hoiti työn loppuun.

Puolitoista kuukautta sillä reissulla viivyin, kotona kävin pari kertaa pyykkäämässä ja kukkia kastelemassa. Joulukuun alussa tosin vietin viikon Rovaniemellä, mm. juhlistamassa vanhimman lapsenlapsen lakkiaisia ja ammattitutkintoa.  Nuorimman tyttären ja nuoremman poikani olin tavannut edellisen kerran kesäkuussa 2019 pojanpojan rippijuhlien aikaan. Suomi on liian pitkä maa!

Joulun vietin vanhemman tyttären ja hänen miehensä luona Veikkolassa. Ei mitään suuria muodollisuuksia, valmiita ruokia, lepoa, joulupäivänä vierailu Fiskarsissa vävyn äidin luona ja lopulta kotiin vuoden viimeisenä torstaina. Kun olin raahannut autosta kaikki tavarat kotiin kolmanteen kerrokseen, istuin alas, kaadoin tilkan brandya lasiini ja huokaisin. Olen itsekin haikaillut muutosta elämääni, sitä unelmien elämääni mummonmökissä, mutta nyt tuntuu, että ei, ei muuttoja! 

Vuosi vaihtui ilman suuria tunteita, ilman suuria lupauksia, ilman hurraahuutoja! Arkeen on ollut taas vaikea palata, rutiinit on hukassa. Lopulta iski flunssa ja sen mentyä kävin ottamassa kolmannen koronarokotuksen. Sitä nyt olen kuumeisena muutaman päivän potenut. Kun luen kirjoittamaani tekstiä, mietin, onko elämäni ollut jotenkin latteaa ja harmaata. Todellisuudessa joka väliin on mahtunut paljon tapahtumia ja tunteita; iloa, ikävää, surua, rakkautta ja lämpöä. Värit kätkeytyvät sanojen sekaan, ne on vain sieltä etsittävä. Sillä pohjimmiltaan elämä on hyvää!