lauantai 3. joulukuuta 2016

Elämä vie. minä vikisen




Aina silloin tällöin elämä kääntää meille hymyilevät kasvonsa ja kaikki sujuu kuin polkan tanssi, lujassa tempossa ja vauhdikkaasti. Kaikki esteet siinä menossa kaatuvat ja perille päästään toiveiden täyttymykseen ennekuin huomaakaan.

Minäkin rakastan tanssia polkkaa. Ja kaikkia muitakin tansseja. Jos vain viejä osaa asiansa.
Elämä osaa!

Totuuden nimessä, nykyisin vanheneva naisenkehoni suhtautuu polkkaan nihkeästi. Niin oikeaan tanssiin kuin siihen kuvainnolliseenkin.... Sattuneesta syystä!

Kas, kun kokemuksesta voin sanoa, että elämä herkeää hymyämästä het sillä hetkellä kun tanssijan jalat sekoavat rytmistä ja tanssitettava lentää rähmälleen soratielle. Epäilen tosin elämän hymyilevän salaa, jotensakin vinosti, eikä erityisen hyväntahtoisesti, kun se tanssitettava kropparaukkaansa mädöistä lehdistä ja koirankakoista kokoilee.

Mahalaskun aiheuttamaa shokkia seuraa torjunta: "ei, ei tällaista tapahdu, ei nyt, ei minulle...". Menee aikaa ennenkuin todella tajuaa, että elämä kirjaimellisesti potkaisi jalat alta!

Metaforat eivät paljoa naurata.

Kivun keho tuntee kunnolla vasta seuraavana tai sitä seuraavana päivänä. Toipumiseen tarvitaan lepoa sekä pitkäkestoisten ja äkkiä vaikuttavien mömmöjen miksi, jotta pääsee edes sängystä vessaan, taipuu kiroilematta pukemaan vaatteet päälle, saa ulkoilutettua koiran.

Paljon pahempaa kuin fyysinen kipu on se, että käsillä on loma, matka ja kaikki mukava, jotka pitää perua pois. Sitä kirvelyä ei voi laastarilla eikä lääkkeillä hoitaa.

Kun viikko ja kaksi vierähtää ja kivut helpottavat, sitä alkaa jo uskomaan olevansa voiton puolella. Jäljellä oleville parille lomapäivälle tekee luottavaisin mielin suunnitelmia; joulusiivousta, ruoanlaittoa, perhepäivällinen... Vaan elämäpä tahtoo tanssittaa vielä vähän.

Hissi on rikki!

Koiran kanssa aamulenkillä ajatukset poukkoilevat päivän suunnitelmissa. Fysioterapiaan on jo hoppu, joten ala-aulassa napataan koira kainaloon ja lähdetään kipuamaan kiviportaat ylimpään kerrokseen. Jo kotiovella koiraa alas laskiessa tuntee, että selkä suuttui uudelleen.

Illalla kipu on jo viiltävä ja rajoittaa liikkumista, istumista, makoilua! Aamulla ei tahdo päästä sängystä vessaan, taipua kiroilematta pukeutumaan, viemään koiraa ulos!

Mitä kummaa elämä koettaa nyt opettaa? Tangoako?



4 kommenttia:

  1. No hitsit, on sua tanssitettu! Toivottavasti se tanssittaja pian kääntää kasvonsa armollisesti ja hymyilee hyväntahtoisesti ja kohta liitelet auvoisasti tangon tahdissa!

    VastaaPoista
  2. Voi, sanoppa Mummeli muuta! Minulle sopisi juuri nyt slowfox parhaiten, mutta olen jo todennut, että tällä hetkellä joku muu päättää askelmerkit, kuviot ja rytmit...

    VastaaPoista
  3. On ollut turhan raju polkka. Joko siitä olet kohentumassa?
    Ehkä olis jo parempi taipua siihen tangoon ja maltilliseen siihenkin.

    VastaaPoista
  4. Niin mielelläni minä, niin mielelläni... tanssisin vaikka sambaa! Riehakkaasti! Ei vaan taida lonkat antaa myöten! :)

    VastaaPoista

Kiitos kommentistasi!

Never say never again...

  Tuli mieleen tuo James Bond-leffan nimi "Never say never again" ("Älä kieltäydy kahdesti" on mielestäni huono suomenno...