perjantai 14. tammikuuta 2022

Ohhoh!

 

Tulin tutkailemaan blogini tilannetta ja hämmästyin sitä, etten ole kirjoittanut mitään sitten viime vuoden huhtikuun. Ei ole päivityksiä kasvimaapalstoilta, ei edes satokuvia, ei kertomuksia huikeasta hellekesästä,  

Mitä oikein tapahtui?

Totean vain, ettei työn päättyminen ja eläkkeelle jääminen ollutkaan aivan helppoa, kun päivittäiset rutiinit hävisivät. Keväällä oli jaksoja, jolloin en oikeastaan tehnyt mitään järkevää. Annoin itselleni luvan olla laiskana, kulutin aikaa katsomalla Netflixistä hullun määrän erilaisia sarjoja sohvalla lojuen. Kun kerta voin niin tehdä! Koskaan en ole ollut hyvä siivoamaan ja pitämään kotiani siistinä, nyt meni viikkoja, että sain kaivettua imurin esille. Uupumuksen tunnistaminen on oma lukunsa, siitä toipuminen vie aikaa. Paljon! 



Kasvimaalla kyllä touhusin. Käytin kaiken jaksamisen ja energian maan muokkaukseen, istutuksiin, ja kylvöihin. Näin kyllä, ettei voimat riittäneet pitämään rikkaruohoja kurissa ja aika ajoin kivutkin  rajoittivat tekemistä. Silti satoa tuli runsaasti, niistä riitti iloa ja syötävää pitkälle syksyyn ja naapurit sekä ystävät saivat osansa kurkkujen ja kesäkurpitsojen ylituotannosta. Intouduin jopa kokeilemaan uusia lajikkeita; vesimelonia ja myskikurpitsaa, Kannoin talvipalstalle pienen pöydän, pari tuolia ja päivänvarjon ja nautin hellepäivistä. 

Syksyllä potkin itseni harrastamaan. Olin - ja olen - täysin tietoinen, että liikunta on parasta hoitoa niin lihaskunnolle kuin päänupillekin. Kaupungin liikuntapalvelut tarjoaa jos vaikka minkälaista jumppaa ja ryhmää, mutta rima niihin osallistumiselle on aivan liian korkealla tällaiselle, joka ei taivu kunnolla edes kenkiä laittamaan jalkaansa. Sitten löysin kuntosaliryhmän, joka on suunnattu neurologisista sairauksista ja vaivoista kärsiville. Sinne oli tosi hyvä mennä, tasavertaisena toisten joukkoon. Pian löysin itseni myös aloittelijoiden taiji-ryhmästä. Olin oikein tyytyväinen itseeni, voin selvästi paremmin ja elämänlaatu parani paljon.

Vanhin poikani on asunut perheineen Vantaalla viimeiset seitsemän vuotta. Lapin lapselle ei etelän syksyjen harmaus, lyhyet, vähälumiset talvet, eikä ihmismassat ja kiire olleet sitä parhainta elinympäristöä. Haaveet paluusta Lappiin elivät ja vahvistuivat vuosi vuodelta, mutta koronan ja työtilanteiden takia piti jaksaa. Loppusyksystä muutoksen tuulet alkoivat puhaltamaan, puoliso sai Rovaniemeltä työpaikan ja perheen muutto varmistui. Iloitsen heidän puolesta, ihmisen on hyvä olla siellä, missä tuntee olevansa kotonaan.

Kiirehdin lapsenhoito- ja pakkausavuksi, kun pojan työpäivät olivat pitkiä ja pieni koululainen olisi joutunut olemaan pitkät iltapäivät yksin kotona. Aloin ymmärtämään poikani tuntoja, kun kuskasin pojantytärtä harrastuksiin iltapäivän ruuhkassa, mustassa kaatosateessa. 

Muuttofirmaa ei minun kannata perustaa. Se tuli selväksi! Moneen kertaan toisten ihmisten, vaikka kuinka tuttujen, tavaroita pakatessani, tunsin suoranaista avuttomuutta ja tehottomuutta. Muutto itsessään oli niin räväkkä, etten ole moista ennen nähnyt. Huushollin maallinen omaisuus katosi muuttoauton sisään tunnissa, kiitos pojan kavereiden, jotka olivat tulleet auttamaan. Tarkoitukseni oli tehdä asunnon loppusiivous, mutta olin yliarvioinut omat voimani ja lopulta jouduin antamaan periksi ison työmaan edessä. Siivousfirma hoiti työn loppuun.


Puolitoista kuukautta sillä reissulla viivyin, kotona kävin pari kertaa pyykkäämässä ja kukkia kastelemassa. Joulukuun alussa tosin vietin viikon Rovaniemellä, mm. juhlistamassa vanhimman lapsenlapsen lakkiaisia ja ammattitutkintoa.  Nuorimman tyttären ja nuoremman poikani olin tavannut edellisen kerran kesäkuussa 2019 pojanpojan rippijuhlien aikaan. Suomi on liian pitkä maa!

Joulun vietin vanhemman tyttären ja hänen miehensä luona Veikkolassa. Ei mitään suuria muodollisuuksia, valmiita ruokia, lepoa, joulupäivänä vierailu Fiskarsissa vävyn äidin luona ja lopulta kotiin vuoden viimeisenä torstaina. Kun olin raahannut autosta kaikki tavarat kotiin kolmanteen kerrokseen, istuin alas, kaadoin tilkan brandya lasiini ja huokaisin. Olen itsekin haikaillut muutosta elämääni, sitä unelmien elämääni mummonmökissä, mutta nyt tuntuu, että ei, ei muuttoja! 


Vuosi vaihtui ilman suuria tunteita, ilman suuria lupauksia, ilman hurraahuutoja! Arkeen on ollut taas vaikea palata, rutiinit on hukassa. Lopulta iski flunssa ja sen mentyä kävin ottamassa kolmannen koronarokotuksen. Sitä nyt olen kuumeisena muutaman päivän potenut. Kun luen kirjoittamaani tekstiä, mietin, onko elämäni ollut jotenkin latteaa ja harmaata. Todellisuudessa joka väliin on mahtunut paljon tapahtumia ja tunteita; iloa, ikävää, surua, rakkautta ja lämpöä. Värit kätkeytyvät sanojen sekaan, ne on vain sieltä etsittävä. Sillä pohjimmiltaan elämä on hyvää!

4 kommenttia:

  1. Hyvää vuoden etenemistä. Kiva lukea pitkästä aikaa kuulumisiasi. Monelle on ikävää eläkkeelle sopeutuminen. Minulle oli niin toivottu juttu, etten kertaakaan kaivannut leipätyötä. En pudonnut tyhjiöön vaan erittäin vilkkaaseen oman ajan käyttöön.
    Puutarhan hoito imaisee täysillä, kun siihen innostuu. Viherpeukalo näytät olevankin.
    SEn verran tuntumaa on itsellänikin muuttamisesta, etten sitä kaipaa. Luultavasti enää muutan vain vanhusten palvelutaloon tai hoitolaitokseen.
    Koronan olen toistaiseksi välttänyt, kolme rokotusta saanut ja hissukkaista elämää viettelen.
    Elämä on ihanaa ja maailma on kaunis. Jatka bloggailua.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Ihanaa saada sinun kommenttisi ja kuulumisiasi, blogiasi olen käynyt välillä kurkistelemassa!Toivotetaan meille molemmille antoisaa ja hyvää vuotta, mistä riittää pohdintaa ja kirjoitettavaa (ja uutta energiaa kirjoittamiseen).

      Poista
  2. Mukavaa, kun päivitit kuulumisia!

    Vasta eläkkeelle jäätyään moni huomaa, miten uupunut sitä onkaan ollut. Silloin on vaan parasta olla, katsoa sarjoja, eikä huolehtia siivoamisesta.

    Muuttorumba pohjoiseen kuulosti uuvuttavalta, huh, mutta hyvä, että poikasi pääsi takaisin sinne minne sydän kuuluu.

    Kasvimaa on teettänyt varmaan paljon hommia ja antanut vielä enemmän iloa.

    Minullakin tuli kolmannen rokotteen jälkeen lämpöilyä neljän päivän ajan, nyt on onneksi jo ihan normaali olo.

    Mukavaa vuoden jatkoa!

    VastaaPoista
  3. Kovasti mieltä lämmittää, että tutut blogiystävät ovat yhä täällä ja huomaan itsessäni jonkinlaisen innostuksen tunteen. Ehkä se palo kirjoittaa asioista vielä syttyy!
    Olet ollutkin mielessäni. Niiden Vantaan viikkojen aikana ajelin kotihuudeillasi lapsenlasta harrastuksiin. Taisi lastakin jännittää, josko mummo edes löytää oikean osoitteen. Mie lohdutin, että tutuilla kulmilla ollaan ja eräs taitava kirjoittaja ja tarinankertoja asuu siellä...
    Oikein hyvää tätä vuotta myös sinulle!

    VastaaPoista

Kiitos kommentistasi!

Never say never again...

  Tuli mieleen tuo James Bond-leffan nimi "Never say never again" ("Älä kieltäydy kahdesti" on mielestäni huono suomenno...