Tänään on tänään

 

Eilen suljin viimeisen kerran sen oven, jonka takana leipäni on ollut. Tänään virallinen tittelini on eläkeläinen.

 Oikeastaan uskoin jo vuosi sitten maaliskuussa heittäytyväni eläkeläiseksi, kun työni sotainvalidien palveluneuvojana päättyi. Toisin kävi. Olin puoliksi kurillani hakenut Kymsoten asiakasneuvojan tehtävää ja työhaastatteluunkin menin täysin valmistautumattomana. Sitä työtä en saanut, mutta tarjottiin muutamaksi kuukaudeksi tukipalveluohjaajan sijaisuutta. Ajattelin, että katsotaan nyt vielä tämä, vaikka kauhistuttikin kaikki se uusi, mikä piti opetella, tietää, ottaa haltuun ja minkä kanssa toimia. Se ”muutama kuukausi” venyi vuodenvaihteeseen ja sitten vielä helmikuun loppuun.

Viimeiset kaksi kuukautta tein töitä etänä kotonani. Se vaikutti alkuun pelkästään positiiviselta asialta, sillä tarvitsin rauhaa keskittyä tehtävääni.  En ennakoinut siitä seurannutta eristäytymistä ja vuorovaikutuksen hiipumista työyhteisöön, enkä sen vaikutusta sosiaaliseen elämääni. 

Olin pyytänyt lyhennettyä työaikaa ajatellen, että jaksan paremmin selättää sen ison urakan, jonka olin lupautunut hoitamaan, mutten ollut ajatellut, miten vähempi työaika kasvattaisi viikoittaisen tehtävämäärän vuorien korkuiseksi. Vuoret vaativat kaatuakseen tahtoa, peräänantamattomuutta ja henkistä venymistä, mutta myös fyysisesti vahvoja istumalihaksia. Ponnistelu tuotti hyvän lopputuloksen, työ tuli valmiiksi, mutta yhtään liioittelematta totean, että siinä olivat työurani rankimmat 24 työpäivää.

Jos välillä iskikin aivosumu, kroppa vinkui kivusta tai epäilin henkistä jaksamistani, lapseni palauttivat minut muistamaan, että päämäärä häämötti vain muutamien viikkojen tai päivien takana. Niinpä! Saan kiittää heitä ja muutamia ystäviäni tuesta ja kannustuksesta. Kunhan saan kaiken stressin levättyä pois, saatan olla kiitollinen kokemuksesta, kaiken uuden oppimisesta, tehtävien haltuun ottamisesta ja osaamisesta. Koska mikään ei ole ollut itsestäänselvyys, ei eläkeikäiselle ainakaan. Siksi saatan jopa olla hieman ylpeä itsestäni.

Mutta tänään on tänään. 

Eläkepäivieni varalle en suunnittele mitään. Toiveita ja haaveita toki on, mutta aika saa näyttää, mitä elämä tuo eteen, mihin se johdattelee. Pidän silmät, korvat ja mielen avoimena. Se saa nyt riittää.

Silta

 

Jaksan taas ihmetellä elämän pieniä kiemuroita.

Miten se joskus tuuppaa tilanteisiin, joissa joutuu toteamaan, ettei joidenkin ihmisten kanssa enää jaksa tai pysty kulkemaan samaan suuntaan ja on valittava itselle muita teitä kulkea. Se jokin säie, joka on joskus yhdistänyt ihmisiä ystäviksi, jopa vieläkin läheisemmiksi, napsahtaa poikki, eikä sitä yhteisymmärryksen ja läheisyyden tunnetta saa millään pikaliimalla korjattua.

Joskus ihmissuhteet katkeavat karusti, kipua tuottaen. Ei ole merkitystä sillä, onko "veri vettä sakeampaa", onko kyse sukulaisesta, jopa lähiomaisesta tai puolitutusta, vieraammasta, jos toisen ihmisen toiminta satuttaa tai loukkaa. Sellaisen ihmisen vaikutus käy raskaaksi, syö hyvää energiaa. Eikä kaikkea tarvitse kestää, eikä sietää. Ei ystävyydessä, eikä rakkaudessa. 

Silloin on vain päästettävä irti. Luovuttava ja kestettävä seuraamukset; suru, ikävä, pettymys, ehkä huono omatuntokin. Ihmissuhteista irtipäästäminen, omien ovien sulkeminen toiselta, ei ole aivan helppoa. Se vaatii aikaa, pohdintaa, vakavaa keskustelemista itsensä kanssa, ennenkuin siihen on täysin valmis. Se on hyväksyttävä, syyttelemättä ketään. 

Joskus elämä vain on...

Ja sitten se on sitä, että kohtaa ihmisen tai ihmisiä, joiden joukossa tuntee olevansa kotonaan kohtaamisen ensi hetkestä alkaen, riippumatta siitä, mikä on johtanut tapaamiseen. Se voi olla vain hetkellinen ohitus, eikä toista kohtaa enää koskaan. Tai siitä voi muodostua pitkäaikainen ystävyys, joka kantaa eliniän, pitkien hiljaisten vuosienkin jälkeen taas tavattaessa jatkuen siitä, mihin viimeksi jäätiin.

Parhaimmillaan kohtaamisen hetkessä tuntuu vahvaa energiaa, joskus jopa suoranaista säkenöintiä. Joskus se alkaa melkein huomaamattomasti, vahvistuen kerta kerralta lujaksi siteeksi. Ihminen voi olla persoonaltaan täysin vastakohtainen itsen kanssa, eikä tapa nähdä maailmaa tai mielipiteet välttämättä  kohtaa kolisematta, mutta silti jokin näkymätön silta muodostuu ihmisestä ihmiseen . 

Miksi näin tapahtuu? En tiedä.

Tiedän vain, ihan ilman tieteellistä tutkimusta, mututuntumalla, että niin pitää. Että jokainen kohtaaminen, hyvässä ja pahassa, on tarkoitettu tapahtumaan. Jokainen ihminen piirtää jäljen toiseen. Siltoja rakennetaan, siltoja puretaan. Ja että vain sillä on merkitystä. 

Opimme, joskus paljonkin. Joskus ei paljon mitään.

Se on elämää!

  

Isän muistoksi!

 

Tänään, Suomen Itsenäisyyspäivänä, muistamme kiitollisuudella sotiemme veteraaneja. Kun maamme itsenäisyys, kodit ja perheet olivat uhattuna, he tarttuivat aseisiin ja puolustivat pientä maatamme ylivoimaista hyökkääjä vastaan. Miten koskaan pystytään mittaamaan noiden nuorten miesten uhrauksien määrää? Sodan melskeissä tuhannet sotilaat kaatuivat taisteluissa, tuhannet saivat pysyviä fyysisiä vammoja ja sodasta palanneet ovat kantaneet sodan kauheuksien kuvia koko elämänsä mukanaan. Suomi säilytti itsenäisyyden, mutta sen hinta oli kova. Lähivuosina sodissa taistelleiden veteraanien joukko harvenee, kunnes ketään ei ole enää kertomassa tarinaansa. Me emme saa kuitenkaan unohtaa! 

Isäni Hemmi Kurki, s.1915, palveli talvisodan syttyessa Koiviston Saarenpään linnakkeella ja toimi raskaan patterin tykinjohtajana. Hän kunnostautui tykinjohtajana 19.2.40 vihollisen hyökätessä patteria vastaan sumun keskeltä ja 4.3. Vilajoen taistelussa toimien esimiehensä mukaan "erikoisen sankarillisesti". Hän haavoittui  tuolloin olkapäähän. Everstiluutnantti Niilo Kesämää esitti häntä 2lk:n Mannerheim-ristin ritariksi keväällä 1941, mutta mitali jäi saamatta. Esityksessä häntä kuvataan näin: "Patterinsa miesten mielestä hän oli vaativa johtaja, mutta samalla sotilaallisuudessa ja rohkeudessa esimerkillinen".

Isäni taisteli jatkosodassa ensin jalkaväen mukana Karjalan kannaksella, mutta halusi takaisin Saarenpäähän kotiseutuaan puolustamaan. Hänet nimitettiin patterinpäälliköksi. Kesällä 1944 Koiviston linnakkeiden joukot vetäytyivät neuvostojoukkojen tieltä ja sota päättyi syyskuussa.

Isäni oli sotilas ja "rannikkopatteriston mies" koko elämänsä. Sotilasura jatkui sodan jälkeen ja perhe muutti lukemattomat kerrat kommennusten mukaan milloin minnekin. Omat muistoni alkavat Miessaaresta ja Santahaminasta. Isäni kokeili siviilielämää Kymenlaakson riistapäällikkönä 60-luvun alussa muutaman vuoden, mutta palasi pian Puolustusvoimiin, nyt Kotkan edustan saarille Rankkiin ja Kirkonmaahan. 

Nuorena isäni ole haaveillut ryhtymisestä merimieheksi, kuten niin monet Koiviston nuoret miehet. Hän halusi nähdä maailmaa, mutta sota sotki suunnitelmat. Maailma avautui hänelle YK-joukoissa Kyproksella ja tarkkailijana Suezilla sekä Kashmirissa. 

Eläkkeellä vanhempani muuttivat Lappiin, missä työskentelivät vielä vuosia aktiivisesti. Isäni toimi mm. hiihto-oppaana Saariselässä ja innostui kullankaivuusta. Metsästys ja kalastus pysyivät hänen mielipuuhinaan aivan loppuun saakka. 

Isäni menehtyi kesäkuussa 1994. 

 Töissä!

Keväällä päättyi kolmen vuoden rupeama unelmatyössäni sotainvalidien palveluneuvojana. Hain heti työeläkettä ja suunnittelin jo muuttavani asumaan Pohjois-Savon maaseudulle kasvattamaan omat potut ja porkkanat! Puoliksi huvikseni kuitenkin täytin työpaikkahakemuksen Kymsotelle, pääsin haastatteluun ja vaikka en juuri hakemaani paikkaa saanut, sain myöhemmin puhelinsoiton, jossa minulle tarjottiin toista työtä. Ehkä siinä oli hieman imarteluun sortumista, turhamaisuuttakin, mutta ennen muuta taloudellisen hyödyn tavoittelua, kun vastasin tarjoukseen myöntävästi.

Mummonmökkihaaveet siirtyivät hamaan tulevaisuuteen.

Olen joskus mennyt vannomaan, että teen töitä ainakin 68-vuotiaaksi. En muista, minkä ikäisenä moisia lausahtelin, mutta uskoakseni olin tuolloin vielä kohtalaisen hyvässä fyysisessä kunnossa. Ihan vielä ei tuo maaginen ikäraja ole täyttynyt. Niinpä pyristelen työelämässä ja arkeni naulautuu samoihin rutiineihin; aamulla töihin, illalla väsyneenä kotiin, ruokaa, vähän jotain televisontuijotusta ja aikaisin nukkumaan, aamulla töihin... 

Työssä painiskelen monenlaisten haasteiden parissa, työn määrä on suuri ja tehtävät moniulotteisia, vaikkakin osittain käytännönläheisiä. Kuitenkin, väsymyksestä  valittamisen vastapainoksi voin sanoa kokevani välillä hienoja hetkiä, kun saan asioita ratkaistua, osaan ja onnistun. Silloin, aivan tietoisesti, taputan itseäni olkapäälle ja kerron itselleni, etten olekaan ihan turha tyyppi! Itsetunnollekin tekee hyvää huomata oppivansa vielä uusia asioita. Vanhenevat aivoni saavat "pähkinöitä purtavaksi" lähes päivittäin, joten ehkä näin saadaan mahdollista vanhuuden höperyyttä ja muistamattomuutta siirrettyä hieman eteenpäin. Mutta parasta tässäkin työssä ovat asiakkaat ja asiakaspalvelutyö! Ja helmenä se, että saan kokea aidosti hyvää, luottamuksellista työtoveruutta.

Nyt työsopimus on voimassa vuoden loppuun, pidemmälle en asioita mieti, vaikka kysymys halustani jatkaa työssä onkin esitetty. 

Katsotaan, miten ämmän käy!

Äidin syntymäpäivänä!

Äitini syntymästä tulee tänään kuluneeksi 100 vuotta!

Istun ja mietin äitisuhdettani ja yritän muistaa hänen elämänsä moniaiset vaiheet. Mietin, millainen ihminen äitini oikeastaan oli? Ymmärsinkö häntä, teinkö hänelle oikeutta?

Äitini Meeri, n. 17-18 vuotiaana äitinsä Annin kanssa.

Äiti syntyi Kivennavan Joutselässä savolaisen tulliviskaalin ja karjalaisen maanviljelijän tyttären vanhimmaksi lapseksi. Isäänsä äitini ihaili, tämä lienee ollutkin monitaitoinen mies ja hänestä äitini usein sanoi; muut tekivät mitä osasivat, Vilho teki mitä tahtoi. Isän kaatuminen jatkosodan alkupuolella v.-41 on varmasti ollut raskas kokemus äidilleni, jos koko perheelle. Äitinsä vietti kotonamme usein viikon tai pari, auttoi huushollaamisessa, leipoi karjalaisia piirakoita ja teki maukkaita ruokia. Mummo sai aivoinfarktin kuoriessaan perunoita keittiössämme ja menehtyi siihen vain 59 vuotiaana. Itse muistan vain hautajaisten sateen ja kylmän sään ja kotimatkan ahtaassa autossa. Minula ei ole minkäänlaista mielikuvaa siitä millaiset välit äidillä ja tyttärellä olivat olleet.

Vanhempani solmivat sota-ajalle ominaisen pika-avioliiton muutaman tapaamisen, muutamien kuukausien kihlauksen ja kolmen kirkossa samana pyhänä luetun kuulutuksen jälkeen. Sodan melskeissä kumpikaan tuskin uskoi, että yhteisiä vuosia kertyisi 52, myrskyineen ja tyvenineen.

Mutta muuttoja, niitä Puolustusvoimissa riitti parin vuoden välein ja mikäpä äidin auttoi, kuin pakata koti, kamppeet sekä kasvava lapsilauma uudelleen ja uudelleen ja aloittaa aina alusta uusissa oloissa. Jotenkin juurettomuus jäi päälle ja vasta 80-luvulla Inarissa elämään tuli pysyvyyttä. Silloinkin vanhempani matkustelivat ja viettivät talviaikaan useita kuukausia Kyproksella tai Espanjassa.

Äiti piti kodin siistinä ja meidät lapset ankarassa kurissa. Upseeripiireissä tuntui olleen jokin kirjoittamaton sääntö, että kodin oleskelutilat oli pidettävä edustuskunnossa siltä varalta, että joku sattuisi käymään. Upseerinrouvan rooli tuntuu olleen äidillekin tärkeä, vaikkei sen kautta mitään erityisasemaa saanutkaan. Oli kuitenkin näytettävä ulospäin hyvältä, meni miten meni. Äiti kuului siihen sukupolveen jolle arvo, ammatti ja titteli olivat tärkeitä ja se tuli usein esiin kun vierailtiin ihmisten luona. Arvelen hänen olleen pettynyt, ettei isä edennyt sotilasurallaan majuria korkeammalle, mutta sitä kompensoi se, että isä pääsi YK-tarkkailijan tehtäviin moniin maihin maailmalle. Hänellä oli myös monenlaisia toiveita lapsiensa tulevaisuuden suhteen, mutten jos tuotimmekin hänelle pettymyksiä, en koskaan kuullut hänen moittivan ketään meistä sen takia.

Äiti pyrki toki myös elämässä eteenpäin. Käsittääkseni hän ehti nuoruudessa käydä vuoden kauppakoulua ja tiedän miten loistava päässälaskutaito hänellä oli aivan vanhuusvuosiin saakka. Niinpä hän työskenteli kaupoissa myyjänä ja innostui useiksi vuosiksi kioskiyrittäjäksikin. Tässä kohden totean vain, ettei noihin aikoihin puhuttu lapsityövoimasta sanaakaan. Monella tavalla vuosien varrella olin äidin kioskeihin sidottu, välillä mieluisasti, välillä vastentahtoisesti. Vanhempani muuttivat 70-luvun puolivälissä perässäni Lappiin, Saariselälle, missä isä toimi eräoppaana ja äitini myi iltaisin pääsylippuja Retkeilykeskuksen salin ovella varmaan yli 10 vuotta.

Äitikin oli kätevä käsistään; ompeli ja kutoi meille kakaroille vaatteet päälle, mutta teki myös itselleen kauniita ja muodikkaita vaatteita. Lotta- ja sotilaskotiaate olivat äidille tärkeitä, kuorolauluakin hän harrasti, mutta autoilu oli hänen henkireikänsä. Ajokortin hän sai sisulla monien inssien jälkeen yli 40-vuotiaana ja ajoi 80-vuotiaaksi lukemattomia kertoja vuodessa Lappiin ja takaisin aivan yksin. Tupakoinnista hän joutui luopumaan aivan viimeisinä vuosinaan, mutta Ivalon vuosina hän oli hyvässä fyysisessä kunnossa, koska hiihti ja kävi joka syksy tuntureilla ja metsissä keräämässä suuret määrät marjoja ja sieniä. Hän piti myös huolen monipuolisesta ja terveellisestä ravinnosta ja oli perheen kesken tunnustettu hyväksi ja taitavaksi kokiksi.

Isäni kuoli v. 1994 kesällä, oikeastaan aika yllättäen. Äiti jäi elämään itsellistä, aktiivista lesken elämää, mutta viimeiset vuodet häntä nakersi Alzheimer, joka teki epäluuloiseksi, vei muistin ja rajasi arjen vieden yksinkertaisetkin taidot mennessään. Aivan lopuillaan loppuivat sanat ja äkäpussista sukeutui alati hymyilevä, ihana mummeli, joka nukke kainalossa sipsutti dementiayksikön käytäviä. Äiti, elettyään monivaiheisen ja tapahtumarikkaan elämän, nukkui pois talvisena pakkasaamuna 88-vuotiaan. Sain olla saattamassa äitini viimeiselle matkalle; siitä olen valtavan kiitollinen!

Mutta se ihminen! Yritteliäs ja aktiivinen. Aika snobi. Joskus vaikea, arvaamaton ja äkkipikainen. Toisaalta myös huumorintajuinen, seurallinen ja rohkea. Karjalaisuus, se vahvana hänessä oleva sosiaalisuus, itku ja nauru lähekkäin, puhkesi esiin toisten karjalaisten seurassa. Ja kun siirrän sivuun omien muistojeni verhoja, niiden takaa löytyy myös lämmin, auttavainen ja sydämellinen ihminen!

Sellainen oli minun äitini!

Onnellista Äitienpäivää!

Toukokuun toinen sunnuntai, Äitienpäivä, äitien päivä!


Tänäänkin aurinko paistaa kirkkaalta taivaalta, on kesäistä, on tulossa upea päivä juhlistaa äitejä. On hieno asia, että edes yhtenä päivänä vuodessa äidit saavat erityistä huomiota, kakkunsa ja lahjansa.
Silti joka vuosi julistan samaa ajatusta; jokainen päivä on äitien päivä! Ja isien päivä!

Sen kun kaikki muistaisivat... !

Muistamista, muistoja!

Tänä kauniina keväänä samoillessani koiran kanssa lähimetsissä ja ihaillessani valkovuokkomattoja rinteissä ja ojien reunamilla, on mieleeni tullut vahvoja kuvia lapsuuden äitienpäivistä.
Johtuneeko muistojen äkillinen esiin nousu siitä, että asun nyt lähellä lapsuuteni pitkäaikaisinta kotipaikkaa, paikkaa, johon muuttaessamme olin 6-vuotias ja jossa vietin lapsuuteni viimeiset vuodet metsissä samoillen ja pellon pientareita ramuten. Pian 60 vuotta sitten...!

Noihin lapsuuden kuviin kuuluvat valkovuokot, joita lähimetsän laidalta keräsin joka äitienpäiväksi maljakkoon sijoitettavaksi tarjottimelle, jossa kahvi ja kakku kannettiin äidille vuoteeseen. Muistan oman ilon tunteeni äidin herätessä lauluumme : "maan päällä paikka yksi on...". Muistan, miten iloinen äiti oli.


Muistoista kumpusi tämäkin:

VALKOVUOKOT

Tyttönen kuin keijukainen

liinatukka takussa ja otsatukka vinossa

palavin poskin

silmissä onni

askeleissa päämäärä

Punaiset saappaat sanoo lits-läts ja mielessä;

varo ojia

niissä on näin keväällä paljon vettä!

Hikinen pieni käsi puristää 

 kimppua niin suurta

ettei sormet tahdo ympärille yltää

Nyt on kiire

on juostava!

Niin pian vuokot nuupahtavat

on saatava ne äkkiä maljakkoon

piiloon odottamaan huomista

vaikka haluttaisi juosta suoraan sisälle

huutaa äidille

"toin nämä sinulle"!

ONNELLISTA ÄITIENPÄIVÄÄ!

Kevättä!

Päivät, viikot vierii…

Pitkä, mutta minulle niin mieluinen talvinen jakso lumineen ja pakkasineen taittui jo huhtikuun alussa ja sen jälkeen on lämmin eteläinen ja kylmä pohjoinen vaihdellut tasaiseen tahtiin. Lumi on sulanut, uutta satanut, aurinko paistanut ja lämmittänyt ja taas yöpakkaset yllättäneet! Kevät keikkuen tulevi! Todellakin.  Routaa vielä riittää ja metsien aluset ovat edelleen vesien vallassa viime syksyn ylettömän runsaiden sateiden peruja.

Varhaisilla aamulenkeillä ja illan hämärtyessä tienoo on täyttynyt lintujen laulusta, alati voimistuvasta ja monimuotoisemmaksi kasvavasta. Parhaimmillaan laulujen kakofonia on jopa peittänyt liikenteen melun alleen. On piipitystä, luritusta, haikeaa huhuilua, tirskumista ja ärhäkkää kärinää. Ja taivaalta on törähdellyt joutsenten torvet ja hanhien töötit. Talitiaiset tulevat metsälenkillä melkein käden ulottuville katselemaan koiraa sen näköisenä, että ”siinäpä menee paljon pesänrakennustarvikkeita”… Pelloilla töyhtöhyypät ja monet kahlaajat käyvät kilpaa reviireistä ja pesimäpaikoista. Maanviljelijöillä ei sen sijaan liene asiaa pelloille, niin märkänä maat yhä ovat.

Nyt on kuitenkin kevään hienoin hetki käsillä; juuri alkanut sade puhkaisee puiden lehdet hiirenkorville ja luonto pukeutuu muutamaksi kuukaudeksi vihreän eri sävyihin. Sitä me ikkunasta tähyämme!

Oma olo on kuitenkin kuin roudan riivaama. Kylmää jähmeyttä on riittänyt niin fyysisesti kuin henkisestikin koko alkuvuoden ja voi vain toivoa, että auringon lämpö ja energia sulattavat tämän olotilan.

Enpä muistanut, miten varoen elämälle kannattaa toiveitaan esittää? Jo joitain vuosia sitten, kun koin silloisen raskaan työn kuluttavan kaikki voimani, toivoin kevennettyä työaikaa. Se olisikin toteutunut, mutta sitten vaihdoin työpaikkaa. Tätä nykyistä työtä hakiessa ajattelin tekeväni nyt pari vuotta täyttä -, ja sen jälkeen lyhennettyä työaikaa, sitten-kun asiakaskuntakin vähenee. Ei se ihan niin mennyt.

Jossain aiemmassa kirjoituksessa taisin mainita, että työnantaja päätyi osa-aikaistamaan työni vuoden alusta. Tein viikossa kolme lyhyempää työpäivää, mikä tietysti kuulostaa hulppealta, etenkin kun loput neljä päivää oli aikaa itselle. Tässä asetelmassa kävi kuitenkin niin, että lopulta rästiin jäävien töiden stressi ja melkoisesti pienentyneiden tulojen aiheuttama ahdistus veivät koko potin!

En ole vieläkään aivan varma, millaisilla piikkareilla onni lopulta potki, kun pitkään tätä työtä tehnyt työkaveri sai vakituisen työn muualta ja hänen alueensa asiakkaiden palveluohjaus annettiin minulle. Saan siis taas tehdä kokopäivätyötä, missä työn määrä tietysti tuplaantuu, mutta työaika antaa joustavuutta ja työn organisointi helpottuu.  Taloudellinen huolikin helpottuu, mikä sekin on positiivinen asia.

Nyt on vain – jälleen – hypättävä oman mukavuusalueen ulkopuolelle, organisoiduttava aivan uudelleen ja käytävä uusia haasteita päin avoimin mielin. Muutoksia muutosten perään, kyllä, mutta eipähän elämä ole yksitoikkoista.

 

Vaan nyt, kaiken arkisen pakerruksen keskellä, nautitaan luonnon heräämisestä kevään kauneuteen, alkavasta vihreydestä, tuoksuista, sinivuokkojen ja leskenlehtien ilmestymisestä tien reunoille, jopa mehiläisten ja muiden pörrääjien lentoon lähdöstä. 

Ensimmäiset perhosetkin on jo bongattu!