Helmikuuta!

Helmikuu! Se ei pettänyt odottajaa.

Talvi tuli pakkasineen, valkeine hankineen ja höppyrälumisateineen. Kaipuu vanhoille asuinseuduille Lappiin on laantunut talven tunnun myötä. Höperönä onnesta ollaan koirun kanssa kuljeksittu lumisissa metsissä ja hypelty hangilla, hengitetty raikasta pakkasilmaa, eikä kylmyys ole hetkeäkään haitannut. Tosin pakkaslukematkaan eivät ole olleet muuta kuin kohtuullisia. 

Jopa aurinko on muutamana päivänä keikkunut taivaalla ja sitä on silmät kipeinä pitänyt tihrustaa, ikäänkuin pelkästään sitä katsomalla voisi varistaa päältään väsymyksen ja harmauden. Niinä päivinä joka tapauksessa on energiataso ollut selvästi parempi eikä sillä ole väliä, johtuuko se pelkästä uskosta auringon valon voimaan vai sen todellisesta vaikutuksesta. Jos usko siirtää vuoria, niin miksei sitten ihmistäkin!   

Nyt opetellaan uusia rytmejä! 

Ei, en ole ilmoittautunut tanssikursseille opettelemaan latinotansseja enkä edes jitterbugia vaikkei sekään olisi huono idea. Kyse on ihan tavallisesta, tylsästä arjesta ja ajankäytöstä.                           

Työ rytmittää ihmisen elämää, pitää sen kurissa ja järjestyksessä. Ajan mittaan arkirytmi urautuu rutiineiksi; tietää, milloin on herättävä, milloin on aika käydä nukkumaan, milloin on vapaa ja voimissaan vaikka tapaamaan ystäviä tai lähtemään reissuun.

Olen joutunut huomaamaan, että koko elämä; pää, mieli ja ruumis, voivat seota täysin, kun tuo rytmi rikkoutuu! Nyt keskiviikko onkin perjantai ja muut päivät kuin Nelosen mainos pitkästä viikonlopusta ilman Haluatko Miljonääriksi - viihdeohjelmia, Paasosia ja kumppaneita! Äkkiä huomaa valvovansa yöt ja torkkuvansa päivät...

Jos tammikuu solahti ohi outoja oloja kummastellessa, mitääntekemättömyydessä, niin  ehkä

  helmikuussa lisääntyvä valo  antaa extraenergiaa ja arjen uudet rutiinit kolahtelevat kohdilleen, sisäinen kello palaa normaaliin ja elämä tasaantuu. 

Sitä sopii toivoa!