lauantai 15. huhtikuuta 2017

Kotoutuminen


  




Nämä muutamat kuukaudet Kouvolassa ovat kuluneet niin vauhdilla, että aivan hengästyttää!

Minulta kysytään usein, onko kaikki hyvin, viihdynkö uudessa kotiaupungissani, enkä ole osannut vastata. Enpä ole juurikaan ehtinyt tuntojani pohtimaan, ajatuksiani jäsentämään. Toki kaupunki on jo tullut tutuksi ja kaikki tarvittava löytyy. Kotikontukin on peräti turvallinen, onhan poliisi ja palokunta aivan lähialueella ja lähin palvelutalo kotikadun varrella, sitten kun sitä tarvitaan.



Liukkaalla liikekannalla olen ollut muutenkin; monena viikonloppuna olen kärrännyt vuokrapakulla kuormia Kirkkonummelle ja paluukyytiin on hamstrattu kotiin tuotavaksi puuttuvat kalusteet.
 Koti onkin nyt valmis! Sopii alkaa asumaan, kunhan vielä jaksan laittaa kaiken oikeille paikoilleen ja siistiä huushollini.

Eilenkin pakkasin koiran auton kyytiin ja läksin tien päälle. Kävin tervehtimässä vanhinta sisartani mikkeliläisessä palvelutalossa. Sisar sairastaa dementiaa, enkä ole häntä pian pariin vuoteen tavannut Virossa vietetyn vuoden takia. Jälleennäkeminen oli mieluisa, meluisa ja iloinen, pikkusiskoa oli kovasti jo odotettu! Sydäntä lämmitti myös nähdä sisaren tyytyväisyys asumiseen ja saamaansa hoitoon, sillä mitä ilmeisemmin tässä palvelutalossa pidetään asukkaista todella hyvää huolta. Kotimatkalla oli taas paljon omaan ikääntymiseen ja tulevaisuuteen liittyvää mietittävää!

 Heräsin tänään taas aikaisin! Aurinko paistoi ja lintujen hillitön liverrys kuului hyvin suljettujen ikkunoiden takaakin. Tuli hinku päästä oikeasti metsään. Kouvolan kaupungin nettisivuilla opastetaan mukavasti erilaisille retkeilyreiteille ja hetken jo mietin ajelevani kauemmas pohjoiseen patikoimaan. Sitten löysin aivan kauppakeskus Veturin kyljestä pienen suojellun alueen, jossa oli lupeissa merkitty reitti ja näköalatorni. Se vaikutti kelpo kohteelta, mutta autossa aloin jo epäröimään, voiko noin lähellä kaupungin ydintä olla "oikeaa luontoa".




Metsä osoittautuikin kiinnostavaksi ja polut kutsuviksi. Koiran kanssa tällaisen puolijalkaisenkin oli helppo kulkea, vaikka näköalapaikalle päästäkseen piti nousta kallioisen mäen harjalle saakka.


Nappiksen kanssa olimme hieman eri mieltä siitä, kuka näköalatorniin kiipeää. Se haukkui minut pataluhaksi, kun jätin sen tornin juurelle ja läksin kiipeämään portaita ylöspäin. Tunnetusti heikkopäisenä korkeanpaikankammoisena en tohtinut kiivetä kuin ensimmäiselle tasolle, mutta toki sieltäkin jo näki kauas kaukaisuuteen.


Retken päätteeksi oli otettava kunnon päivälepo, mutta mieliala on ollut koko päivän loistava. Kyllä kevät on sittenkin mukavaa aikaa! Ja emmeköhän me Nappiksen kanssa viihdytä ihan hyvin uudessa kotikaupungissamme!















2 kommenttia:

  1. Liskonainen kuittaa raportin vastaanotetuksi ja toivottaa lisää rauhallista kotoutumista!

    VastaaPoista
  2. Kiitos kaunis! Kaunista kevättä myös sinulle!

    VastaaPoista

Kiitos kommentistasi!