Töissä!

Keväällä päättyi kolmen vuoden rupeama unelmatyössäni sotainvalidien palveluneuvojana. Hain heti työeläkettä ja suunnittelin jo muuttavani asumaan Pohjois-Savon maaseudulle kasvattamaan omat potut ja porkkanat! Puoliksi huvikseni kuitenkin täytin työpaikkahakemuksen Kymsotelle, pääsin haastatteluun ja vaikka en juuri hakemaani paikkaa saanut, sain myöhemmin puhelinsoiton, jossa minulle tarjottiin toista työtä. Ehkä siinä oli hieman imarteluun sortumista, turhamaisuuttakin, mutta ennen muuta taloudellisen hyödyn tavoittelua, kun vastasin tarjoukseen myöntävästi.

Mummonmökkihaaveet siirtyivät hamaan tulevaisuuteen.

Olen joskus mennyt vannomaan, että teen töitä ainakin 68-vuotiaaksi. En muista, minkä ikäisenä moisia lausahtelin, mutta uskoakseni olin tuolloin vielä kohtalaisen hyvässä fyysisessä kunnossa. Ihan vielä ei tuo maaginen ikäraja ole täyttynyt. Niinpä pyristelen työelämässä ja arkeni naulautuu samoihin rutiineihin; aamulla töihin, illalla väsyneenä kotiin, ruokaa, vähän jotain televisontuijotusta ja aikaisin nukkumaan, aamulla töihin... 

Työssä painiskelen monenlaisten haasteiden parissa, työn määrä on suuri ja tehtävät moniulotteisia, vaikkakin osittain käytännönläheisiä. Kuitenkin, väsymyksestä  valittamisen vastapainoksi voin sanoa kokevani välillä hienoja hetkiä, kun saan asioita ratkaistua, osaan ja onnistun. Silloin, aivan tietoisesti, taputan itseäni olkapäälle ja kerron itselleni, etten olekaan ihan turha tyyppi! Itsetunnollekin tekee hyvää huomata oppivansa vielä uusia asioita. Vanhenevat aivoni saavat "pähkinöitä purtavaksi" lähes päivittäin, joten ehkä näin saadaan mahdollista vanhuuden höperyyttä ja muistamattomuutta siirrettyä hieman eteenpäin. Mutta parasta tässäkin työssä ovat asiakkaat ja asiakaspalvelutyö! Ja helmenä se, että saan kokea aidosti hyvää, luottamuksellista työtoveruutta.

Nyt työsopimus on voimassa vuoden loppuun, pidemmälle en asioita mieti, vaikka kysymys halustani jatkaa työssä onkin esitetty. 

Katsotaan, miten ämmän käy!

Äidin syntymäpäivänä!

Äitini syntymästä tulee tänään kuluneeksi 100 vuotta!

Istun ja mietin äitisuhdettani ja yritän muistaa hänen elämänsä moniaiset vaiheet. Mietin, millainen ihminen äitini oikeastaan oli? Ymmärsinkö häntä, teinkö hänelle oikeutta?

Äitini Meeri, n. 17-18 vuotiaana äitinsä Annin kanssa.

Äiti syntyi Kivennavan Joutselässä savolaisen tulliviskaalin ja karjalaisen maanviljelijän tyttären vanhimmaksi lapseksi. Isäänsä äitini ihaili, tämä lienee ollutkin monitaitoinen mies ja hänestä äitini usein sanoi; muut tekivät mitä osasivat, Vilho teki mitä tahtoi. Isän kaatuminen jatkosodan alkupuolella v.-41 on varmasti ollut raskas kokemus äidilleni, jos koko perheelle. Äitinsä vietti kotonamme usein viikon tai pari, auttoi huushollaamisessa, leipoi karjalaisia piirakoita ja teki maukkaita ruokia. Mummo sai aivoinfarktin kuoriessaan perunoita keittiössämme ja menehtyi siihen vain 59 vuotiaana. Itse muistan vain hautajaisten sateen ja kylmän sään ja kotimatkan ahtaassa autossa. Minula ei ole minkäänlaista mielikuvaa siitä millaiset välit äidillä ja tyttärellä olivat olleet.

Vanhempani solmivat sota-ajalle ominaisen pika-avioliiton muutaman tapaamisen, muutamien kuukausien kihlauksen ja kolmen kirkossa samana pyhänä luetun kuulutuksen jälkeen. Sodan melskeissä kumpikaan tuskin uskoi, että yhteisiä vuosia kertyisi 52, myrskyineen ja tyvenineen.

Mutta muuttoja, niitä Puolustusvoimissa riitti parin vuoden välein ja mikäpä äidin auttoi, kuin pakata koti, kamppeet sekä kasvava lapsilauma uudelleen ja uudelleen ja aloittaa aina alusta uusissa oloissa. Jotenkin juurettomuus jäi päälle ja vasta 80-luvulla Inarissa elämään tuli pysyvyyttä. Silloinkin vanhempani matkustelivat ja viettivät talviaikaan useita kuukausia Kyproksella tai Espanjassa.

Äiti piti kodin siistinä ja meidät lapset ankarassa kurissa. Upseeripiireissä tuntui olleen jokin kirjoittamaton sääntö, että kodin oleskelutilat oli pidettävä edustuskunnossa siltä varalta, että joku sattuisi käymään. Upseerinrouvan rooli tuntuu olleen äidillekin tärkeä, vaikkei sen kautta mitään erityisasemaa saanutkaan. Oli kuitenkin näytettävä ulospäin hyvältä, meni miten meni. Äiti kuului siihen sukupolveen jolle arvo, ammatti ja titteli olivat tärkeitä ja se tuli usein esiin kun vierailtiin ihmisten luona. Arvelen hänen olleen pettynyt, ettei isä edennyt sotilasurallaan majuria korkeammalle, mutta sitä kompensoi se, että isä pääsi YK-tarkkailijan tehtäviin moniin maihin maailmalle. Hänellä oli myös monenlaisia toiveita lapsiensa tulevaisuuden suhteen, mutten jos tuotimmekin hänelle pettymyksiä, en koskaan kuullut hänen moittivan ketään meistä sen takia.

Äiti pyrki toki myös elämässä eteenpäin. Käsittääkseni hän ehti nuoruudessa käydä vuoden kauppakoulua ja tiedän miten loistava päässälaskutaito hänellä oli aivan vanhuusvuosiin saakka. Niinpä hän työskenteli kaupoissa myyjänä ja innostui useiksi vuosiksi kioskiyrittäjäksikin. Tässä kohden totean vain, ettei noihin aikoihin puhuttu lapsityövoimasta sanaakaan. Monella tavalla vuosien varrella olin äidin kioskeihin sidottu, välillä mieluisasti, välillä vastentahtoisesti. Vanhempani muuttivat 70-luvun puolivälissä perässäni Lappiin, Saariselälle, missä isä toimi eräoppaana ja äitini myi iltaisin pääsylippuja Retkeilykeskuksen salin ovella varmaan yli 10 vuotta.

Äitikin oli kätevä käsistään; ompeli ja kutoi meille kakaroille vaatteet päälle, mutta teki myös itselleen kauniita ja muodikkaita vaatteita. Lotta- ja sotilaskotiaate olivat äidille tärkeitä, kuorolauluakin hän harrasti, mutta autoilu oli hänen henkireikänsä. Ajokortin hän sai sisulla monien inssien jälkeen yli 40-vuotiaana ja ajoi 80-vuotiaaksi lukemattomia kertoja vuodessa Lappiin ja takaisin aivan yksin. Tupakoinnista hän joutui luopumaan aivan viimeisinä vuosinaan, mutta Ivalon vuosina hän oli hyvässä fyysisessä kunnossa, koska hiihti ja kävi joka syksy tuntureilla ja metsissä keräämässä suuret määrät marjoja ja sieniä. Hän piti myös huolen monipuolisesta ja terveellisestä ravinnosta ja oli perheen kesken tunnustettu hyväksi ja taitavaksi kokiksi.

Isäni kuoli v. 1994 kesällä, oikeastaan aika yllättäen. Äiti jäi elämään itsellistä, aktiivista lesken elämää, mutta viimeiset vuodet häntä nakersi Alzheimer, joka teki epäluuloiseksi, vei muistin ja rajasi arjen vieden yksinkertaisetkin taidot mennessään. Aivan lopuillaan loppuivat sanat ja äkäpussista sukeutui alati hymyilevä, ihana mummeli, joka nukke kainalossa sipsutti dementiayksikön käytäviä. Äiti, elettyään monivaiheisen ja tapahtumarikkaan elämän, nukkui pois talvisena pakkasaamuna 88-vuotiaan. Sain olla saattamassa äitini viimeiselle matkalle; siitä olen valtavan kiitollinen!

Mutta se ihminen! Yritteliäs ja aktiivinen. Aika snobi. Joskus vaikea, arvaamaton ja äkkipikainen. Toisaalta myös huumorintajuinen, seurallinen ja rohkea. Karjalaisuus, se vahvana hänessä oleva sosiaalisuus, itku ja nauru lähekkäin, puhkesi esiin toisten karjalaisten seurassa. Ja kun siirrän sivuun omien muistojeni verhoja, niiden takaa löytyy myös lämmin, auttavainen ja sydämellinen ihminen!

Sellainen oli minun äitini!

Onnellista Äitienpäivää!

Toukokuun toinen sunnuntai, Äitienpäivä, äitien päivä!


Tänäänkin aurinko paistaa kirkkaalta taivaalta, on kesäistä, on tulossa upea päivä juhlistaa äitejä. On hieno asia, että edes yhtenä päivänä vuodessa äidit saavat erityistä huomiota, kakkunsa ja lahjansa.
Silti joka vuosi julistan samaa ajatusta; jokainen päivä on äitien päivä! Ja isien päivä!

Sen kun kaikki muistaisivat... !

Muistamista, muistoja!

Tänä kauniina keväänä samoillessani koiran kanssa lähimetsissä ja ihaillessani valkovuokkomattoja rinteissä ja ojien reunamilla, on mieleeni tullut vahvoja kuvia lapsuuden äitienpäivistä.
Johtuneeko muistojen äkillinen esiin nousu siitä, että asun nyt lähellä lapsuuteni pitkäaikaisinta kotipaikkaa, paikkaa, johon muuttaessamme olin 6-vuotias ja jossa vietin lapsuuteni viimeiset vuodet metsissä samoillen ja pellon pientareita ramuten. Pian 60 vuotta sitten...!

Noihin lapsuuden kuviin kuuluvat valkovuokot, joita lähimetsän laidalta keräsin joka äitienpäiväksi maljakkoon sijoitettavaksi tarjottimelle, jossa kahvi ja kakku kannettiin äidille vuoteeseen. Muistan oman ilon tunteeni äidin herätessä lauluumme : "maan päällä paikka yksi on...". Muistan, miten iloinen äiti oli.


Muistoista kumpusi tämäkin:

VALKOVUOKOT

Tyttönen kuin keijukainen

liinatukka takussa ja otsatukka vinossa

palavin poskin

silmissä onni

askeleissa päämäärä

Punaiset saappaat sanoo lits-läts ja mielessä;

varo ojia

niissä on näin keväällä paljon vettä!

Hikinen pieni käsi puristää 

 kimppua niin suurta

ettei sormet tahdo ympärille yltää

Nyt on kiire

on juostava!

Niin pian vuokot nuupahtavat

on saatava ne äkkiä maljakkoon

piiloon odottamaan huomista

vaikka haluttaisi juosta suoraan sisälle

huutaa äidille

"toin nämä sinulle"!

ONNELLISTA ÄITIENPÄIVÄÄ!

Kevättä!

Päivät, viikot vierii…

Pitkä, mutta minulle niin mieluinen talvinen jakso lumineen ja pakkasineen taittui jo huhtikuun alussa ja sen jälkeen on lämmin eteläinen ja kylmä pohjoinen vaihdellut tasaiseen tahtiin. Lumi on sulanut, uutta satanut, aurinko paistanut ja lämmittänyt ja taas yöpakkaset yllättäneet! Kevät keikkuen tulevi! Todellakin.  Routaa vielä riittää ja metsien aluset ovat edelleen vesien vallassa viime syksyn ylettömän runsaiden sateiden peruja.

Varhaisilla aamulenkeillä ja illan hämärtyessä tienoo on täyttynyt lintujen laulusta, alati voimistuvasta ja monimuotoisemmaksi kasvavasta. Parhaimmillaan laulujen kakofonia on jopa peittänyt liikenteen melun alleen. On piipitystä, luritusta, haikeaa huhuilua, tirskumista ja ärhäkkää kärinää. Ja taivaalta on törähdellyt joutsenten torvet ja hanhien töötit. Talitiaiset tulevat metsälenkillä melkein käden ulottuville katselemaan koiraa sen näköisenä, että ”siinäpä menee paljon pesänrakennustarvikkeita”… Pelloilla töyhtöhyypät ja monet kahlaajat käyvät kilpaa reviireistä ja pesimäpaikoista. Maanviljelijöillä ei sen sijaan liene asiaa pelloille, niin märkänä maat yhä ovat.

Nyt on kuitenkin kevään hienoin hetki käsillä; juuri alkanut sade puhkaisee puiden lehdet hiirenkorville ja luonto pukeutuu muutamaksi kuukaudeksi vihreän eri sävyihin. Sitä me ikkunasta tähyämme!

Oma olo on kuitenkin kuin roudan riivaama. Kylmää jähmeyttä on riittänyt niin fyysisesti kuin henkisestikin koko alkuvuoden ja voi vain toivoa, että auringon lämpö ja energia sulattavat tämän olotilan.

Enpä muistanut, miten varoen elämälle kannattaa toiveitaan esittää? Jo joitain vuosia sitten, kun koin silloisen raskaan työn kuluttavan kaikki voimani, toivoin kevennettyä työaikaa. Se olisikin toteutunut, mutta sitten vaihdoin työpaikkaa. Tätä nykyistä työtä hakiessa ajattelin tekeväni nyt pari vuotta täyttä -, ja sen jälkeen lyhennettyä työaikaa, sitten-kun asiakaskuntakin vähenee. Ei se ihan niin mennyt.

Jossain aiemmassa kirjoituksessa taisin mainita, että työnantaja päätyi osa-aikaistamaan työni vuoden alusta. Tein viikossa kolme lyhyempää työpäivää, mikä tietysti kuulostaa hulppealta, etenkin kun loput neljä päivää oli aikaa itselle. Tässä asetelmassa kävi kuitenkin niin, että lopulta rästiin jäävien töiden stressi ja melkoisesti pienentyneiden tulojen aiheuttama ahdistus veivät koko potin!

En ole vieläkään aivan varma, millaisilla piikkareilla onni lopulta potki, kun pitkään tätä työtä tehnyt työkaveri sai vakituisen työn muualta ja hänen alueensa asiakkaiden palveluohjaus annettiin minulle. Saan siis taas tehdä kokopäivätyötä, missä työn määrä tietysti tuplaantuu, mutta työaika antaa joustavuutta ja työn organisointi helpottuu.  Taloudellinen huolikin helpottuu, mikä sekin on positiivinen asia.

Nyt on vain – jälleen – hypättävä oman mukavuusalueen ulkopuolelle, organisoiduttava aivan uudelleen ja käytävä uusia haasteita päin avoimin mielin. Muutoksia muutosten perään, kyllä, mutta eipähän elämä ole yksitoikkoista.

 

Vaan nyt, kaiken arkisen pakerruksen keskellä, nautitaan luonnon heräämisestä kevään kauneuteen, alkavasta vihreydestä, tuoksuista, sinivuokkojen ja leskenlehtien ilmestymisestä tien reunoille, jopa mehiläisten ja muiden pörrääjien lentoon lähdöstä. 

Ensimmäiset perhosetkin on jo bongattu!

Ihminen elää unelmistaan

Ajan seisahtaneessa ja hieman sameassa tilassa pohdin, millaisia unelmia minulla on ollut ja ovatko ne toteutuneet. Nuoruuden haaveeni oli päästä matkustamaan ja nähdä maailmaa, muuttaa asumaan Australiaan. Sinne en lopulta koskaan päässyt, mutta moni muu unelma on toteutunut, sellanenkin, mitä en tiennyt unelmoineeni. Uskon olleen itsellenikin parempi, etten aivan joka tuulen mukaan ole voinut singahtaa. Ja jos joskus elämä leikkasikin kipeästi unelmilta siivet ja pisti rämpimään nilkkoja myöten upottavissa soissa, niin aina niistä on noustu ja kohottu taas haaveiden kiitoradalle.

Mistä sinä haaveilet? 

Unelmoitko isosti; tavoitteletko vaurauden tuomaa turvaa, tekeekö valta sinut onnelliseksi? Ehkä uskot täydelliseen rakkauteen, joka kestää kaikki elämän loskakelit ja uuvuttavat helteet? Tuleeko onni perheestä, lasten menestyksestä, kauniista kodista? Vai onko haaveesi pienimuotoisempaa; tavoitteletko sisäistä rauhaa ja henkistä hyvinvointia, terveyttä? 

Miten voi saavuttaa unelmansa, miten haaveet toteutuvat? 

Joku sanoisi, että on vain uskottava unelmiinsa ja ne käyvät toteen. Kerrotaan myös, että ajatuksen voimalla voi manifestoida itselleen vaurautta ja kaikkea hyvää elämään.  Vaan tunnetko ketään, joka olisi saavuttanut unelmansa pelkällä unelmoinnilla? Minä en. Unelmien poikamiehet, lottomiljoonat, ikuisen rakkauden paratiisisaaret ja Kauniit ja rohkeat näyttäytyvät vain televisioruudulla tai unikuvissa, eivätkä ne sieltä astu arkitodellisuuteen.

Toisaalta, me suomalaiset elämme vanhojen viisauksien ja luterilaisen suoraviivaisuuden viitoittamaa elämää. Meidät, siis ainakin vielä suuret ikäluokat, on kasvatettu ajattelemaan, että savuttaakseen elämässä jotakin merkittävää, pitää tehdä lujasti töitä. Ja jos ei heti saavutakaan unelmiaan, on tehtävä vielä lisää työtä. Ja vielä vähän lisää työtä. Lannistumatta! Ja lopulta, kaiken raadannan jälkeenkin, sen luterilaisen ajattelutavan mukaan, on nöyrästi hyväksyttävä se, etteivät kaikki haaveet ja unelmat ehkä sittenkään toteudu. Sitten helposti ollaankin luusereita ja keikutaan masennuksen, mielenterveysongelmien ja itsetuhoisuuden hauraalla reunalla. 

Miten suuria tai pieniä unelmamme ovatkaan, miten hyvin tai huonosti ne saavutamme, me tarvitsemme niitä elääksemme. Kyllä, ne ovat elämämme todellinen polttoaine, suoranainen atomivoima, joka pitää meidät liikkeellä. Me kuljemme unelmiamme kohti palo sydämessä, silmät loistaen, täynnä energiaa ja taistelutahtoa ja saamme unelmista elämäämme sisällön ja motivaation.

 Ihminen elää unelmistaan. Jos ei ole unelmia, on vain tyhjyyttä!

Niinpä! Millehän alkaisi?

Ja äkkiä onkin kevät

Vau! Talvikuukausista selvittiin jälleen hengissä!

Ajan nopea kuluminen saa hämmennyksiin, on vaikuksia sisäistää, että ollaan maaliskuussa ja virallisestikin keväässä. Mihin aika hupenee?

Lähes pari viikkoa  Siperiasta puhaltanut viima on laantunut. Nyt jo suojapaikoissa voi tuntea auringon lämmön ja nähdä lumen pinnan sulavan, vaikka öisin on vielä reilut -20 pakkasta.

 En valita kylmyyttä, en pakkasia! Pitkän, ankean syksyn ja sateisen alkutalven jälkeen on ollut nautinnollista kulkea koiran kanssa lumisissa metsissä ja hengittää raikasta ilmaa.  Ikävä Lappiinkin haipui pois talvisten kelien myötä. Olen ihaillut timantteja hangilla, huikean sinisiä illan hetkiä, kuun kulkua öisellä taivaalla ja aamuisin auringon nousua metsän takaa.

Nappiskin on nauttinu ulkoilusta, vaikka kylmimpinä päivinä on ulkoilua pitänyt rajoittaa 10 - 15 minuuttiin ja pomppa on pitänyt pukea päälle. Tassuja on parina pahimpana pakkasaamuna hieman paleltanut mutta muuten kylmä ei ole koiran menoa ainakaan hidastanut.

Aurinkoisen päivän kunniaksi kävimme eilen naapurini kanssa pienellä huviajelulla Myllykoskella. Ihasteltiin rantatietä ajellessa Kymijoen rantojen maisemia ja hämmästeltiin, miten korkealla vesi joessa on. Näimme jo useamman tokan joutseniakin uimassa tai nuokkumassa jäällä auringossa.

Veden virtauksessa, tuossa liikkeessä,  on jotain maagista, eikö totta? 

Hiljaa virtaa...Kymijoki!

Helmikuuta!

Helmikuu! Se ei pettänyt odottajaa.

Talvi tuli pakkasineen, valkeine hankineen ja höppyrälumisateineen. Kaipuu vanhoille asuinseuduille Lappiin on laantunut talven tunnun myötä. Höperönä onnesta ollaan koirun kanssa kuljeksittu lumisissa metsissä ja hypelty hangilla, hengitetty raikasta pakkasilmaa, eikä kylmyys ole hetkeäkään haitannut. Tosin pakkaslukematkaan eivät ole olleet muuta kuin kohtuullisia. 

Jopa aurinko on muutamana päivänä keikkunut taivaalla ja sitä on silmät kipeinä pitänyt tihrustaa, ikäänkuin pelkästään sitä katsomalla voisi varistaa päältään väsymyksen ja harmauden. Niinä päivinä joka tapauksessa on energiataso ollut selvästi parempi eikä sillä ole väliä, johtuuko se pelkästä uskosta auringon valon voimaan vai sen todellisesta vaikutuksesta. Jos usko siirtää vuoria, niin miksei sitten ihmistäkin!   

Nyt opetellaan uusia rytmejä! 

Ei, en ole ilmoittautunut tanssikursseille opettelemaan latinotansseja enkä edes jitterbugia vaikkei sekään olisi huono idea. Kyse on ihan tavallisesta, tylsästä arjesta ja ajankäytöstä.                           

Työ rytmittää ihmisen elämää, pitää sen kurissa ja järjestyksessä. Ajan mittaan arkirytmi urautuu rutiineiksi; tietää, milloin on herättävä, milloin on aika käydä nukkumaan, milloin on vapaa ja voimissaan vaikka tapaamaan ystäviä tai lähtemään reissuun.

Olen joutunut huomaamaan, että koko elämä; pää, mieli ja ruumis, voivat seota täysin, kun tuo rytmi rikkoutuu! Nyt keskiviikko onkin perjantai ja muut päivät kuin Nelosen mainos pitkästä viikonlopusta ilman Haluatko Miljonääriksi - viihdeohjelmia, Paasosia ja kumppaneita! Äkkiä huomaa valvovansa yöt ja torkkuvansa päivät...

Jos tammikuu solahti ohi outoja oloja kummastellessa, mitääntekemättömyydessä, niin  ehkä

  helmikuussa lisääntyvä valo  antaa extraenergiaa ja arjen uudet rutiinit kolahtelevat kohdilleen, sisäinen kello palaa normaaliin ja elämä tasaantuu. 

Sitä sopii toivoa!