Hyvää Ystävänpäivää!

 

Ihminen on rakennettu niin

toinen toisiamme tarvitseviin

toveruuteen ja rakkauteen nojautuviin

luotettaviin

ystäviin!

Kuinka kauan unelmat kantaa?

 

 

Selkävaivaisen ei kannattaisi istua kovalla tuolilla pitkään, mutta tunnustan, että tänään menetin täysin ajantajun, unohduin muistoihini ja havahduin vasta äsken kirpeään kipuun. Miten blogimaailma vei tällä tavoin mukanaan?

Aloitin ensimmäisen blogini vuonna 2006 lähtiessäni opiskelijavaihtoon Shanghaihin, tarkoituksenani pitää jonkinlaista matkapäiväkirjaa. Palattuani kotiin jatkoin bloggaamista sirotellen kirjoituksiin kokemuksiani ja ajatuksiani elämästäni. Blogialustaksi olin valinnut Vuodatus.netin, koska se oli kohtalaisen helppokäyttöinen silloin jo reilusti keski-ikäiselle mummolle. 

Vuodatuksen blogiyhteisöstä tuli vähitellen tuttu ja turvallinen paikka kokeilla kirjoittamista muutenkin ja ajan mittaan rohkaistuin kirjoittamaan runoja, pakinoita ja tarinoita erilaisiin haasteisiin. En ole koskaan pitänyt itseäni kovin kaksisena kirjoittajana, mutta sain blogiyhteisössä aina mukavaa ja rakentavaa palautetta ja uskon myös jonkin verran kehittyneeni kirjoittajana.  

Vuodatuksessa yhteisöllisyys oli aivan omanlaistaan. Blogikirjoitukset käsittelivät suunnilleen kaikkea taivaan ja maan väliltä ja jokainen kirjoitti itselleen ominaisella tavallaan. Kommentoinnit olivat suvaitsevaisia, usein empaattisia, kannustavia, ystävällisiä. Blogiystävyys synnytti ystävyyttä ihan konkreettisestikin ja vaikka Facebook  on muuttanut ihmisten välisen yhteydenpidon tykkäysklikkauksiksi, niin muutaman blogin takaa tutuksi tulleen henkilön kanssa  yhteyden pito on jatkunut jopa kuluneet 15 vuotta.

Vuodatus muistaakseni myytiin, ainakin minulle vähän yllättäen, Alma-Medialle ja se hajoitti yhteisön. Kukin etsi kirjoituksilleen uuden alustan, moni näyttää lopettaneen blogin pidon kokonaan. Harmikseni en koskaan tullut tallentaneeksi kirjoitelmiani mihinkään, joten kun Vuodatus kaatui, ne katosivat johonkin bittiavaruuteen. Tai niin ainakin luulin....

Selasin eilen erään blogiystäväni julkaisuja.ja katsoin myös ohimennen hänen postaukseen tulleita kommentteja. Tunnistin muutaman lähes yhtä vanhan blogiystävän kommentoineen hänen postausta. Haikailin taas kerran "vanhoja hyviä" Vuodatuksen aikoja! Jopa niin, että näin yöllä unen, jossa kävelin keskellä Vuodatuksen värikästä blogimaailmaa ja kaikki kirjoitukset olivat tallennettuina puihin, pensaisiin, talojen seiniin ja katukiviin. 

Aamukahvia juodessani tuli mieleen kokeilla, pääsisinkö Vuodatukseen. Ihmeekseni jopa muistin oikean salasanan - ja  kas -  vanhan kummituksen blogini avautui. Koko armaisen päivän olen sitä selannut ja kopioinut/tallentanut vanhat kirjoitukset. Aivan kaikkea siellä ei enää ole, kirjoitukset alkavat vuoden 2008 keväästä, toisesta Kiinan reissusta. 

Lueskelin juttuja sieltä täältä, monet muistot ja tunnelmat nousivat pintaan, en tiennyt itkisinkö vai nauraisinko. Pitää tavata ajan kanssa kirjoitukset läpi, onhan ne kuitenkin oman elämän ajankuvaa ja sikäli itselle arvokkaita. Pienen järkytyksen koin löydettyäni Pakinaperjantain haasteeseen kirjoittamani pätkän aiheena unelma! Surullista huomata, että samaa unelmaa olen kantanut mukanani 15 vuotta eikä se vieläkään ole toteutunut! Yhyyy!

****************************************************************************************************************************

Julkaistu blogissa:

perjantai, 19. lokakuu 2007

Sana on...arvaa mikä!

Pakinaperjantain 50.haaste on.....

Istun hämärtyvässä huoneessa ja katselen ikkunasta pilvien kiirehtimistä taivaalla. Aurinko on alhaalla, pian sen kajo katoaa kokonaan... Toiveikkaana ajattelen, että tänä iltana, pitkästä aikaa taivas on kirkas ja voi nähdä kuun ja tähtien loisteen.

Kunpa en asuisi keskellä kaupunkia, missä katu- ja mainosvalot himmentävät taivaan valot! Maisema pysähtyy vastapäisen talon seiniin ja ikkunoihin. Kylmä viima pyyhkii harmaita katuja ja puiston paljaat puut hytisevät kylmissään... 

Ehkä tulevaisuudessa, jos Luoja suo ja ihmiset sallivat...Asun kaupungin ulkopuolella, poissa kiireestä ja metelistä, paikassa, jossa kasvaa vanhaa metsää ja järvi tai joki on vieressä. Rannassa on laituri, jossa kesäisin pidän soutuvenettäni. Sillä käyn kalassa ja soutene vesiä omaksi ilokseni. Rannan tuntumassa pieni savusauna lämpiää aikaisesta keväästä myöhäiseen syksyyn ja tietenkin jouluna.  

Asun pienessä punaisessa tuvassa, jonka valkoisia ikkunapieliä ja räystäslautoja koristaa pitsileikkaukset. Mökki seisoo mäellä tai mäen etelään antavalla rinteellä ja keittiön ikkunasta avautuu laaja ja avara maisema yli joen tai järven. Tilaa en tarvitse paljoa, enkä suuria mukavuuksiakaan, mutta puuhella ja piisi on tupasessani oltava!

Mökkini laitan viihtyisäksi ja mukavaksi. Seinät on maalattu vaaleilla väreillä ja lattia on tietysti lakattua puuta. Sisustan kotini hyvin harkiten kauniilla, vanhoilla huonekaluilla. Siellä täällä on esineitä tai kalusteita, joista voi havaita asukkaan vierailleen tai asustelleen ulkomailla, mm Kiinassa. Varon kuitenkin visusti kokoamasta turhaa ja tarpeetonta tavaraa ympärilleni.

Yhdessä nurkkauksessa, kirjakaapin edessä on muhkea nojatuoli, jossa iltaisin istun lukemassa kaikkia niitä mielenkiintoisia kirjoja, jotka nyt jäävät hankkimatta ja lukematta. Koira makaa omalla paikallaan lattialla ja tuhahtelee välillä unissaan.Pöydällä on suklaata ja kannussa teetä, tuli rätisee mukavasti takassa....

Pakinaperjantain sana on Unelma!

Lunta tupaan...

Myönnän, että otsikko on hieman kaukaa haettu, eikä sen vertauskuvallinenkaan merkitys aivan istu tämän jutun yhteyteen, mutta... 

Viime viikkojen lumimyräkät ja lumisateet ovat olleet vähintäänkin runsaita, vaikkei aivan tupaan asti (onneksi) olekaan tunkenut. Siinä mielin säällä on ollut vaikutusta, että tuvassa on pysytelty aika tarkkaan, aivan pakollisia kulkuja kauppaan tai apteekkiin lukuunottamatta. Liikkumattomuuden syy on ensinnäkin se, että kadut ja pihatiet ovat olleet luokattoman huonosti hoidettuja ja Kermitti-parkani niin lumeen hautautuneena, että sen liikkeelle saaminen on ollut haasteellista. Talon puolesta käytössä on ollut pelkkä lumilapio ja sekin olisi vielä ollut ihan käyttökelpoinen väline, mutta kun penkat ovat miehen korkuisia ja kaukana, ei tällä lihaskunnolla taistelutahtoa lumenluontiin ole ollut.

 

Taisteluinnosta puheen ollen! Maailmalla eletään tällä hetkellä jännittyneessä ilmapiirissä, kun itäinen naapurimme on ryhtynyt esittämään jonkinlaisia etupiirivaateita. Mahtaako maan johdon silmissä väikkyä kuva alueellisesti suuresta ja mahtavasta Venäjästä vai halutaanko tällä provokaatiolla saada oman kansan huomio pois maan sisäisistä epäkohdista? Maailmanrauhaa on huolestuttavasti törkitty Valkovenäjän avustuksella ja EU:ta sekä Natoa härnätty. Jos pahimmat pelkomme toteutuvat, Venäjän joukot hyökkäävät Ukrainaan ja luultavasti sen jälkeen maailma palaa ennenkuin ehdimme silmiä räpäyttämään.

Yritän olla optimisti ja uskoa maailmanrauhaan, mutta tunnustan, että hieman visto tunne tuli, kun vilkaisin pari päivää sitten ikkunasta ulos ja näin pankun pyöriskelevän kotinurkillamme. Puolustusvoimien kalustoahan näkee tämän kaupungin kaduilla tuon tuosta, ei siinä mitään, mutta samaan aikaan auki jääneen  televison uutiset suolsi tietoa ja kuvaa Venäjän ylimitoitetun suurista sotaharjoituksista.  

Pähkäilin edellisessä kirjoituksessani, etten oikein tiedä, miten lähtisin jatkossa viemään elämääni tästä pysähtyneisyyden tilasta eteenpäin. Pohdinnassa on ollut monenlaisia vaihtoehtoja, ajatusten ovet ovat olleet sepposen selällään kaikille ideoille tulla tai mennä. Paikkakunnan vaihdoskin on ollut mielessä. 

Mutta kuten usein ennenkin, elämä alkoi yllättäen viitoittamaan polkuani. Yksi puhelinsoitto aivan muissa asioissa johti siihen, että nyt olen sitoutunut ohjaamaan Vanhustyön keskusliiton ohjeistamaa Ystäväpiiri-toimintaa tämän kevään ajan. Hyppäsin ns. liikkuvaan junaan, mutta kun tätä minulle ehdotettiin, tunsin asian heti omakseni ja hetkeäkään epäröimättä suostuin ohjaajaksi. 

 Tiedämme, että koronapandemian aikana etenkin vanhusväestön keskuudessa yksinäisyys on suuresti lisääntynyt. Yksinäisyys aiheuttaa surun ja menetyksen tunnetta, mutta sillä on myös vaikutusta sekä fyysiseen, että psyykkiseen terveydentilaan. Ystäväpiirin toiminta on suunnattu ikäihmisille lievittämään yksinäisyyttä, virkistykseksi ja sosiaalisen kanssakäymisen luomiseksi sekä vertaistueksi. Kutakin Ystäväpiirin ryhmää ohjaa kaksi henkilöä, jotka Vtkl kouluttaa. Koulutuksessa annetaan hyviä työkaluja ohjaajan tehtäviin, mutta ryhmään osallistuvat vaikuttavat itse toiminnan sisältöön.

Nyt kyseessä oleva ryhmä muodostetaan taustavoimina toimivien Sotainvalidien Kymen piiri ry:n sekä Kymenlaakson Sotaveteraanipiiri ry:n aloitteesta ja näiden yhdistysten jäsenistöstä, mikä osaltaan tekee ryhmän ohjaamisesta itselle erityisen merkittävän. Ystäväpiirin toiminnan punaisena lankana on luonto, joka sekin on sydäntä lähellä ja innoittaa sisällön suunnittelussa. 

Keväästä tulee varmasti mielenkiintoinen. Ei tarvitse miettiä, mitä tekisi!

Aika aikansa kutakin...

... sanoi pässi, kun päätä leikattiin!

No, aika karu ja huonosti istuva kuvaus omille ajatuksille juuri nyt! Sattuipa vain muistumaan mieleen, kuten niin monasti elämän varrella muulloinkin nuo lapsuudessa paljon viljellyt, usein nasevasti osuvat sanonnat. Kuten; "älä nuolaise, ennenkuin tipahtaa", "joka kuuseen kurkottaa, se katajaan kapsahtaa", "ei itku auta markkinoilla" ja niin edelleen! Aika tylyjä, mutta niin totuudenmukaisia!

Sanontojen pohdiskelu syrjäytti pois siitä ajatuksesta, jota alkujaan aloin tässä tavoittelemaan! Tahtoo olla tämä vanha pää, sama kesät, talvet ja helposti ajatukset singahtelee jossain aivojen avaruudessa sfääristä toiseen, useinmiten kadoten saman tien. Mutta nyt sain siitä kiinni. 

Pari viikkoa sitten sairastin jonkunlaisen flunssan (ei koronaa) ja hoidin itseäni levolla. Eli makasin sohvalla ja katsoin telkkaria. Toivuttuani uskaltauduin hakemaan kolmannen koronarokotuksen, ja sen jälkimainingeissa makasin taas useita päiviä sohvalla telkkaria katsellen. Maanantaina ei sitten enää meinannut päästä kävelemään, kun jalat eivät totelleet. 

Sisuunnuin, pukeuduin, läksin ulos ja menin metsään! Päädyin vanhalle tutulle polulle, jota vielä muutama vuosi takaperin ahkerasti Nappinokan kanssa kuljettiin. Tarkkaan oli katsottava, mihin jalkansa asettaa, sillä polku oli jäinen ja epätasainen. Hidasta oli kulku, mutta niin nautittavaa. Pysähtelin kuuntelemaan ja katselemaan ympäristöä usein. Aurinko pilkisteli puiden takaa ja vaikka tuuli oli kovaa ja puuskaista, tuntui kuin tämä pieni metsä olisi ottanut ihmisen suojiinsa.  

Polun mutkassa vastaani käveli ikäiseni nainen, kameraa kantaen. Pysähdyimme juttelemaan ensin niitä näitä säästä ja metsästä, johon molemmat olemme kovin ihastuneita. Hän kertoi tekevänsä hoitajana yötöitä ja päivällä ulkoilevansa kameran kanssa tässä metsässä. Juttelimme valokuvauksesta, luonnosta ja linnuista, joita hän kuvasi. Hän oli juuri onnistunut ottamaan kuvan puukiipijäpariskunnasta, joka elelee tuossa metsässä. Iloitsin hänen saavutuksestaan. Sitten jatkoimme matkaa, kumpikin omaan suuntaansa. 

Olen jo jonkin aikaa kipuillut elämän pysähtyneisyyttä ja sitä, etten osaa nähdä tulevaisuuteen. Yhä edelleen haikailen asumaan mummonmökkiin maalle, mutta mitä enemmän aikaa kuluu, tuntuu, että unelma lipuu loitommaksi, tavoittamattomiin. Mitä sitä sitten tekisi? Lähtisikö jonnekin uuteen paikkaan, vai jäisikö näille sijoilleen?

Siitä on nyt melko tarkkaan viisi vuotta, kun muutin asumaan Kouvolaan. Edelleenkin melkein huimaa, kun muistaa, miten vauhdikkaasti elämänmuutos tapahtui. Kaikki siihen  tarvittavat osaset vain loksahtelivat kohdalleen kuin itsestään. Aloin heti viihtymään, en tuntenut vierauden tunnetta tai epävarmuutta. Koiran kanssa tutkittiin kadut ja torit, käytiin ympäristön monilla luontopoluilla ja tuo lähimetsäkin tuli hyvin tutuksi. Parasta oli kuitenkin ihmiset ja monin tavoin ilmenevä sosiaalisuus. Tuli tuttuja, jopa ystäviä, työyhteisön ulkopuolelta. Mukavaksi koin senkin, että ventovieraat ihmiset saattoivat alkaa juttelemaan kauppareissuilla, koiran kanssa liikkuessa ja missä vain kohdatessa.  

Monet tekijät vaikuttivat siihen, että muutaman vuoden ahertamisen jälkeen työuupumus alkoi tuntua raskaana.  Aloin kääntymään sisäänpäin, erakoitumaan. Ei aina jaksanut tavata kavereita, ei ollut helppoa lähteä tapahtumiin ja tilaisuuksiin, liikkua ihmisten joukossa. Siihen tuli vielä korona, joka hiljensi  elinympäristön ja sammutti sosiaalisuuden rippeet. Odotettu ja toivottu eläkkeelle jääminen, kaikki se oma aika, sekään ei herättänyt elämisen riemua, vaan moni mukavakin asia on mennyt  melkein kuin puolivaloilla ajaen!

Tätä kaikkea mietin, kun kävelin kotiin päin tuolta pieneltä metsälenkiltäni. Lyhyt kohtaaminen ja jutustelu vieraan ihmisen kanssa muistutti mieleen viiden vuoden takaiset tunnelmat. Ei se tuonut ratkaisua pulmaan;, ollako vai eikö olla kouvolalainen, mutta tuotti iloisen mielen.  Aika aikansa kutakin, aika näyttää, mitä tuleman pitää.

Niin, ei  Kouvola ole yhtään paskempi paikka asua!

Ohhoh!

 

Tulin tutkailemaan blogini tilannetta ja hämmästyin sitä, etten ole kirjoittanut mitään sitten viime vuoden huhtikuun. Ei ole päivityksiä kasvimaapalstoilta, ei edes satokuvia, ei kertomuksia huikeasta hellekesästä,  

Mitä oikein tapahtui?

Totean vain, ettei työn päättyminen ja eläkkeelle jääminen ollutkaan aivan helppoa, kun päivittäiset rutiinit hävisivät. Keväällä oli jaksoja, jolloin en oikeastaan tehnyt mitään järkevää. Annoin itselleni luvan olla laiskana, kulutin aikaa katsomalla Netflixistä hullun määrän erilaisia sarjoja sohvalla lojuen. Kun kerta voin niin tehdä! Koskaan en ole ollut hyvä siivoamaan ja pitämään kotiani siistinä, nyt meni viikkoja, että sain kaivettua imurin esille. Uupumuksen tunnistaminen on oma lukunsa, siitä toipuminen vie aikaa. Paljon! 

Kasvimaalla kyllä touhusin. Käytin kaiken jaksamisen ja energian maan muokkaukseen, istutuksiin, ja kylvöihin. Näin kyllä, ettei voimat riittäneet pitämään rikkaruohoja kurissa ja aika ajoin kivutkin  rajoittivat tekemistä. Silti satoa tuli runsaasti, niistä riitti iloa ja syötävää pitkälle syksyyn ja naapurit sekä ystävät saivat osansa kurkkujen ja kesäkurpitsojen ylituotannosta. Intouduin jopa kokeilemaan uusia lajikkeita; vesimelonia ja myskikurpitsaa, Kannoin talvipalstalle pienen pöydän, pari tuolia ja päivänvarjon ja nautin hellepäivistä. 

Syksyllä potkin itseni harrastamaan. Olin - ja olen - täysin tietoinen, että liikunta on parasta hoitoa niin lihaskunnolle kuin päänupillekin. Kaupungin liikuntapalvelut tarjoaa jos vaikka minkälaista jumppaa ja ryhmää, mutta rima niihin osallistumiselle on aivan liian korkealla tällaiselle, joka ei taivu kunnolla edes kenkiä laittamaan jalkaansa. Sitten löysin kuntosaliryhmän, joka on suunnattu neurologisista sairauksista ja vaivoista kärsiville. Sinne oli tosi hyvä mennä, tasavertaisena toisten joukkoon. Pian löysin itseni myös aloittelijoiden taiji-ryhmästä. Olin oikein tyytyväinen itseeni, voin selvästi paremmin ja elämänlaatu parani paljon.

Vanhin poikani on asunut perheineen Vantaalla viimeiset seitsemän vuotta. Lapin lapselle ei etelän syksyjen harmaus, lyhyet, vähälumiset talvet, eikä ihmismassat ja kiire olleet sitä parhainta elinympäristöä. Haaveet paluusta Lappiin elivät ja vahvistuivat vuosi vuodelta, mutta koronan ja työtilanteiden takia piti jaksaa. Loppusyksystä muutoksen tuulet alkoivat puhaltamaan, puoliso sai Rovaniemeltä työpaikan ja perheen muutto varmistui. Iloitsen heidän puolesta, ihmisen on hyvä olla siellä, missä tuntee olevansa kotonaan.

Kiirehdin lapsenhoito- ja pakkausavuksi, kun pojan työpäivät olivat pitkiä ja pieni koululainen olisi joutunut olemaan pitkät iltapäivät yksin kotona. Aloin ymmärtämään poikani tuntoja, kun kuskasin pojantytärtä harrastuksiin iltapäivän ruuhkassa, mustassa kaatosateessa. 

Muuttofirmaa ei minun kannata perustaa. Se tuli selväksi! Moneen kertaan toisten ihmisten, vaikka kuinka tuttujen, tavaroita pakatessani, tunsin suoranaista avuttomuutta ja tehottomuutta. Muutto itsessään oli niin räväkkä, etten ole moista ennen nähnyt. Huushollin maallinen omaisuus katosi muuttoauton sisään tunnissa, kiitos pojan kavereiden, jotka olivat tulleet auttamaan. Tarkoitukseni oli tehdä asunnon loppusiivous, mutta olin yliarvioinut omat voimani ja lopulta jouduin antamaan periksi ison työmaan edessä. Siivousfirma hoiti työn loppuun.

Puolitoista kuukautta sillä reissulla viivyin, kotona kävin pari kertaa pyykkäämässä ja kukkia kastelemassa. Joulukuun alussa tosin vietin viikon Rovaniemellä, mm. juhlistamassa vanhimman lapsenlapsen lakkiaisia ja ammattitutkintoa.  Nuorimman tyttären ja nuoremman poikani olin tavannut edellisen kerran kesäkuussa 2019 pojanpojan rippijuhlien aikaan. Suomi on liian pitkä maa!

Joulun vietin vanhemman tyttären ja hänen miehensä luona Veikkolassa. Ei mitään suuria muodollisuuksia, valmiita ruokia, lepoa, joulupäivänä vierailu Fiskarsissa vävyn äidin luona ja lopulta kotiin vuoden viimeisenä torstaina. Kun olin raahannut autosta kaikki tavarat kotiin kolmanteen kerrokseen, istuin alas, kaadoin tilkan brandya lasiini ja huokaisin. Olen itsekin haikaillut muutosta elämääni, sitä unelmien elämääni mummonmökissä, mutta nyt tuntuu, että ei, ei muuttoja! 

Vuosi vaihtui ilman suuria tunteita, ilman suuria lupauksia, ilman hurraahuutoja! Arkeen on ollut taas vaikea palata, rutiinit on hukassa. Lopulta iski flunssa ja sen mentyä kävin ottamassa kolmannen koronarokotuksen. Sitä nyt olen kuumeisena muutaman päivän potenut. Kun luen kirjoittamaani tekstiä, mietin, onko elämäni ollut jotenkin latteaa ja harmaata. Todellisuudessa joka väliin on mahtunut paljon tapahtumia ja tunteita; iloa, ikävää, surua, rakkautta ja lämpöä. Värit kätkeytyvät sanojen sekaan, ne on vain sieltä etsittävä. Sillä pohjimmiltaan elämä on hyvää!

Huhtikuuta

Keväälle on tullut kiire! 

Pari viikkoa sitten kävelin urheasti (kyllä, matkaa n. 1 km, jalat juuri ja juuri tottelivat!) kotoa kasvimaan laidalle toteamaan, että palstat olivat vielä paksun lumen kattamat. Nyt lumet on poissa!

Palstojen viljelyn suunnittelu on nyt kiihkeimmillään. Siemenpusseja  on kulkeutunut kaupoista kotiin, jos ei aivan kassikaupalla, niin paljon joka tapauksessa. Ruutupaperille on piirrelty penkkien paikkoja ja talvipalstalle pohdittu sopivia lajikkeita. Talvipalsta sijaitsee aluetta halkovan polun varrella ja sen ympärille on pystytettävä tukeva aita. Siihen työhön avuksi on jo huhuiltukin pojan perhettä, yksin en siitä selviäisi mitenkään.

Ihan oikean kasvihuoneen hankintaakin mietin pitkään, mutta realiteetti on kuitenkin se, etten tiedä, mihin fyysinen jaksamiseni taipuu; kestääkö ja vahvistuuko lihaskunto vai mennäänkö tästä vielä huonompaan suuntaan. Toive ja uskohan on, tottakai, että kasvimaalla rehkiminen kohentaisi kuntoa, mutta syksyllä ollaan tässäkin asiassa kokemusta rikkaampia. Sen pohjalta punnitaan vuoden kuluttua kasvihuoneen hankinta uudelleen. Nyt päädyin etsimään pientä muovikasvaria, johon mahtuu muutama tomaatin taimi tuottamaan satoa. 

Aivan toimettomana en kotonakaan ole ollut, vaikka paljon aikaa meni "huiliessa". Nyt on jo hoppu koulia paprikat, tomaatit, chilit, kurkut ja myskikurpitsat. Omat pelargonit talvehtivat hieman kituliaasti, mutta näyttää kuitenkin siltä, että itselle tärkeimmät lajikkeet selviävät. Pelakoihin aika tavalla höyrähtäneenä tein pistokashankintoja ja sainkin kotiin toimitettuna mielenkiintoisia lajikkeita. Jännää nähdä, miten ne lähtevät kasvamaan ja saako niiden kukintaa ihailla parvekkeellani tulevana kesänä.

      

Potkua laiskoihin arkipäiviini sain tyttären ja lasteni serkun piipahduksesta kotonani pari päivää sitten. Ilo vierailusta toi niin paljon energiaa, että sain siivottua asunnon ja kokkailin innolla ruokia, jotka maistuivatkin ilmeisen hyvin vierailleni. Jos sosiaalinen elämä on ollut pitkään hiljaista, niin nyt tuli suorastaan suma, sillä joka päivälle on tavattu tuttuja ja jopa tehty taas sight-seeing-retkiäkin. Kaikki tietysti koronarajoitukset hyvin huomioiden.

Eilen ajeltiin naapurini Sirkun kanssa Elimäelle. Olin saanut varsin vakavahenkisen tehtävän perehtyä  Mustilan Viinipuodissa myytäviin viineihin ja valita niistä muutama "testituote". Harmikseni niitä ei paikan päällä voinut maistella, etenkään kun ajoi autoa, mutta tehtävän hoidon mallikkaasti, kotiin lähdettiin mukana kassillinen erilaisia paikallisesti tuotettuja ja osin palkittuja viinejä. 

Sää oli niin kaunis ja aurinkoinen, että se houkutti ajelemaan kotiin kiertokautta. Kyllä taas kannatti. Ihailtiin kevään edistumistä ja kauniita maisemia Haapa-Kimolassa ja Sääskjärvellä. 

Päädyttiin vielä mutkien kautta Voikkaalle ihmettelemään paljon huomiota saaneen Virtakiven vierasvenesatamaa. Viime mainittu on viime kesänä valmistuneen Kimolan kanavan lähtöpaikka ja sille odotetaan runsasta käyttäjämäärää kesäkaudelle. Siisti ja hieno paikka, jolle toivotaan menestystä.

.

Kesää odotellessa nyt on hyvä aika retkeillä luonnossa! Voi nähdä muuttolintuja matkalla pesimäpaikoilleen, kuulla metsistä ja pelloilta loputonta lintujen laulua, havaita  hyönteisiä pörräämässä leskenlehdillä ja vuokoilla, mutta hyttyset eivät kiusaa ja sääkin on sopivan leppeää.

Nautitaan. 

Kello, kuu ja kasvimaa

 

Kellon siirto kesäaikaan sotki taas kerran sisäisen kelloni ja lisäpontta sotkuun toi öisellä taivaalla himmaillut täysikuu. Miten se taas viipyilikin makkarin ikkunan takana? Vaikka oikeasti rakastankin kuuta ja kuutamoöitä, olisin jossain vaiheessa yötä ollut valmis ulvomaan poissa pysytelleen unen perään. Nukahdin joskus aamuyöllä ja aamu oli pitkällä kun viimein heräsin. Siinä meni suuret toimintasuunnitelmat tälle aamupäivälle, eikä olokaan ole ihan energisin. Tai sitten vain selittelen itselleni hyvää syytä olla tänäänkään tekemättä mitään.

Kevät kohisee ikkunan takana. Välillä paistaa aurinko jo lämmittäen, välillä räiskii räntää niin, ettei eteensä näe. Lumi sulaa silmissä ja jokunen joutsenkin on bongattu taivaalta, varmaankin matkalla vanhoille pesimäpaikoille. 

Kunhan jaksaa vielä kuukauden odotella, pääsee tonkimaan kasvimaapalstalle, tai oikeammin kahdelle, 

Sain helmikuussa puhelun Kouvolan kaupungilta ja tarjouksen ympärivuotisesta kasvimaapalstasta, melkein vastapäätä nykyistä kesäpalstaani. Otin tietenkin ilolla palstan vastaan ja päätin samalla pitää vanhan palstani, johon kylvän aiempien vuosien tapaan juurekset ja muut yksivuotiset. 

Talvipalstalle suunnittelen laittavani pikkuhiljaa monivuotisia kasveja ja ehkä pienen kasvihuoneenkin. 

Tutkailen innolla netistä ja facebookin puutarharyhmistä kasvatusvinkkejä ja yritän samalla pitää jalat maassa suunnitelmissani. Olen edelleenkin täysin noviisi, tietämätön ja osaamaton monissa palstaviljelyyn liittyvissä asioissa, mutta yritän ja haluan oppia, jotta viljely olisi järkevää ja tuottaisi mahdollisimman paljon omavaraisuutta. Tiukkapipoviljelijäksi en kuitenkaan suostu ja minulla onkin ikiomia "Puutarhaunelmia", joilla täyttää kauneudenkaipuuni. 

Sain viikonloppuna alulle muutamia asioita, kuten kasvilamppujen virittelyn ja tilan järjestämisen huonekasveille ja kylvöille kasvimaan tarpeisiin. Näissä tiloissa en kuvittelekaan esikasvattavani mitään vaativampaa, mutta ihan kokeeksi idätin mm. myskikurpitsaa ja laitan joitain kesäkukkia kasvamaan.  Katsotaan, mitä niistä tulee. 

Toin viikko sitten tyttären kellarissa talvehtineet pelargonini kotiin ja jännillä odotan ja toivon, että jaksavat lähteä kasvamaan. Kotiparvekkeellani, sillä ranskalaisella, kukkivat kesällä jo perinteisesti pelakat ja krassit, jotla molemmat kuuluvat kukkien suosikkilistani aivan kärkeen. 

Osa huonekasveista odottaa vielä mullanvaihtoa kylppärin lattialla. Aika hassua, miten sitä ajattelee, että eihän minulla montaa kukkaa ole, mutta kun on aika vaihtaa niiden mullat, huomaakin operaation olevan vaativan, aikaa vievän ja sotkuisen. Niinpä!

On siis alettava jollekkin!

PS. Kun avasin blogin, huomasin bloggerin vinkkaavan, että olisi aika vaihtaa blogin ulkoasua. No, tuumasta tekoihin. Valitsin taustalle lentämiseen liittyvän kuvan, koska edelleenkin ajattelen elämän voivan lennättää ihmistä uusiin maisemiin ja seikkailuihin. Ja jos ei, niin voi ainakin  muistella aiempia reissuja, koska niitäkin on ihan kiitettävästi elämässä ollut.

Vaan nyt ei vielä istuta kiikkustuoliin niitä muistelemaan!