maanantai 26. syyskuuta 2016

Aamusumussa





Maisema ikkunani takana on kadonnut, vain harmaa sumuseinä ja epämääräisiä varjoja. On kuin koko maailma olisi liuennut pois. Juon pakollista puolen litran kahviannostani tullakseni tajuihini, herätäkseni. Koira on valpastunut liikkeistäni ja kerjää huomiotani. Sillä on jo hätä.


Kivulias yö, lääkkeiden aiheuttama pönöttymä ja vähien unien paino lepäävät koko olemuksessani. Ei jaksaisi mutta on pakko. Ripsarit menevät klönttiin, tukka on epäsiisti. Kaikki vuoteni silmäpusseineen, ryppyineen, näkyvät kasvoissa. Kiitos elämä taas tästäkin aamusta!


Olisi pitänyt pukeutua lämpimämmin. Sumu lyö vastaan heti ulko-ovella. Se liikehtii levottomasti, koirakin hihnansa päässä katoaa välillä näkyvistä. En viitsi edes katsoa kelloa, olen myöhässä aikataulustani ja olisi kiire, mutta koiran on saatava tehdä tarpeensa, enkä saata sitä moittia, vaikka tunnen, miten verenpaine nousee kohinaksi korvissani.

 Matkalla bussipysäkille harpon pitkin askelin. Oikea käsi haroo ilmaa vauhdittaen menoa, vasemmalla roikkuu laukku ja sen sisällä kaikki mitä päivästä selviämiseen tarvitaan; puhtaat työvaatteet, kengät, rahkaa ja marjoja, vesipullo ja pala paperia, jossa lukee: ”Luoja, anna minulle voimaa, rakkautta ja mielenmalttia”. Kävelytahti on kiivas, on ehdittävä bussiin.

Olen vihdoinkin matkalla vaihtopysäkille. Koetan juosta, mutta jalat eivät tottele. Hengitys käy raskaana. Kehätien suunnalta eteeni nousee hahmoja, zombeja. Sumu vääristää kasvojen ilmeen, silmien katse on tyhjä, kaikki värit poissa… Tuollaisiako elävätkuolleet ovat?


Maltan tuskin istua bussissa, kiire tuntuu ehtivän edelleni, tekee levottomaksi. Bussikuskikin on niitä, joilla on hoppu, polkee kaasupedaalia melkein kuin hurmoksessa. Bussi jyrähtelee ja sihisee, nytkähtelee eteenpäin, suihkahtelee autojonojen sekaan ja pysähtyy ovet auki kolahtaen oikealla pysäkillä. Luojan kiitos!

Työpaikan pukuhuoneessa on aavistus hien ja parfyymien hajua, monta sohivaa jalkaa ja kättä, vaatteita ja ääntä. Ja paljon puhetta. Naiset puhuvat. Kuka lapsista, kuka miehestä. Vaatteista, bileistä, missä oltiin eilen, mitä tehtiin. Minä vaihdan vaatteet hiljaisuudessa, en jaksa sanoa mitään.


Sumu on jäänyt silmiini, on, kuin ei mitään näkisi. Kahvimotti kädessäni istun rapsalle, kerään yökön selostuksesta tärkeimmät tiedot, mietin, mikä on päivän tehtäväkuva. Pissalle haiskahtava asukas istuu viereeni, hymyilee poissaolevaa hymyä ja ottaa kädestäni kiinni. Siinä hetkessä on kaikki, työn merkitys kirkas kuin pläkki. Aurinko alkaa paistamaan, väsymys haihtuu.




6 kommenttia:

  1. Upea kirjoitus.
    Ja kuvat toistavat aamun tunnelmaa hienosti.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos, Susu! Oli pitkästä aikaa kaikki sanat "kotona" ja kirjoittaminen, asian kuvaaminen helppoa.

      Poista
  2. Uppouduin kirjoitukseen, sen alun kiireiseen tunnelmaan, joka helpotti sinua, vasta kun käteesi tartuttiin ja minua, kun aloin näpyttelemään näitä sanoja. Pidin kyllä pikku breikin tässsä lukemisen jälkeen. Kuten Susu - kirjoitat upeasti.

    VastaaPoista
  3. Kiitos, Aimarii!
    Vastasin kännykästä sinun ja Susun kommenttiin jo aiemmin, mutta näyttää kkadonneen jonnekkin bittiavaruuteen...!

    VastaaPoista
  4. Sanoma tuli perille kirkkaansa kuin kirkkain pläkki. Kiitos.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos, mm!
      Taas oli kännykällä laitettu vastaus kadonnut! En ymmärrä enkä taida oikein hallita näitä teknologian kiehkuroita!

      Poista

Kiitos kommentistasi!

Onnellista Äitienpäivää!

Toukokuun toinen sunnuntai, Äitienpäivä, äitien päivä! Tänäänkin aurinko paistaa kirkkaalta taivaalta, on kesäistä, on tulossa upea...