lauantai 25. heinäkuuta 2020

Äidin syntymäpäivänä!


Äitini syntymästä tulee tänään kuluneeksi 100 vuotta!

Istun ja mietin äitisuhdettani ja yritän muistaa hänen elämänsä moniaiset vaiheet. Mietin, millainen ihminen äitini oikeastaan oli? Ymmärsinkö häntä, teinkö hänelle oikeutta?

Äitini Meeri, n. 17-18 vuotiaana äitinsä Annin kanssa.

Äiti syntyi Kivennavan Joutselässä savolaisen tulliviskaalin ja karjalaisen maanviljelijän tyttären vanhimmaksi lapseksi. Isäänsä äitini ihaili, tämä lienee ollutkin monitaitoinen mies ja hänestä äitini usein sanoi; muut tekivät mitä osasivat, Vilho teki mitä tahtoi. Isän kaatuminen jatkosodan alkupuolella v.-41 on varmasti ollut raskas kokemus äidilleni, jos koko perheelle. Äitinsä vietti kotonamme usein viikon tai pari, auttoi huushollaamisessa, leipoi karjalaisia piirakoita ja teki maukkaita ruokia. Mummo sai aivoinfarktin kuoriessaan perunoita keittiössämme ja menehtyi siihen vain 59 vuotiaana. Itse muistan vain hautajaisten sateen ja kylmän sään ja kotimatkan ahtaassa autossa. Minula ei ole minkäänlaista mielikuvaa siitä millaiset välit äidillä ja tyttärellä olivat olleet.

Vanhempani solmivat sota-ajalle ominaisen pika-avioliiton muutaman tapaamisen, muutamien kuukausien kihlauksen ja kolmen kirkossa samana pyhänä luetun kuulutuksen jälkeen. Sodan melskeissä kumpikaan tuskin uskoi, että yhteisiä vuosia kertyisi 52, myrskyineen ja tyvenineen.

Mutta muuttoja, niitä Puolustusvoimissa riitti parin vuoden välein ja mikäpä äidin auttoi, kuin pakata koti, kamppeet sekä kasvava lapsilauma uudelleen ja uudelleen ja aloittaa aina alusta uusissa oloissa. Jotenkin juurettomuus jäi päälle ja vasta 80-luvulla Inarissa elämään tuli pysyvyyttä. Silloinkin vanhempani matkustelivat ja viettivät talviaikaan useita kuukausia Kyproksella tai Espanjassa.

Äiti piti kodin siistinä ja meidät lapset ankarassa kurissa. Upseeripiireissä tuntui olleen jokin kirjoittamaton sääntö, että kodin oleskelutilat oli pidettävä edustuskunnossa siltä varalta, että joku sattuisi käymään. Upseerinrouvan rooli tuntuu olleen äidillekin tärkeä, vaikkei sen kautta mitään erityisasemaa saanutkaan. Oli kuitenkin näytettävä ulospäin hyvältä, meni miten meni. Äiti kuului siihen sukupolveen jolle arvo, ammatti ja titteli olivat tärkeitä ja se tuli usein esiin kun vierailtiin ihmisten luona. Arvelen hänen olleen pettynyt, ettei isä edennyt sotilasurallaan majuria korkeammalle, mutta sitä kompensoi se, että isä pääsi YK-tarkkailijan tehtäviin moniin maihin maailmalle. Hänellä oli myös monenlaisia toiveita lapsiensa tulevaisuuden suhteen, mutten jos tuotimmekin hänelle pettymyksiä, en koskaan kuullut hänen moittivan ketään meistä sen takia.

Äiti pyrki toki myös elämässä eteenpäin. Käsittääkseni hän ehti nuoruudessa käydä vuoden kauppakoulua ja tiedän miten loistava päässälaskutaito hänellä oli aivan vanhuusvuosiin saakka. Niinpä hän työskenteli kaupoissa myyjänä ja innostui useiksi vuosiksi kioskiyrittäjäksikin. Tässä kohden totean vain, ettei noihin aikoihin puhuttu lapsityövoimasta sanaakaan. Monella tavalla vuosien varrella olin äidin kioskeihin sidottu, välillä mieluisasti, välillä vastentahtoisesti. Vanhempani muuttivat 70-luvun puolivälissä perässäni Lappiin, Saariselälle, missä isä toimi eräoppaana ja äitini myi iltaisin pääsylippuja Retkeilykeskuksen salin ovella varmaan yli 10 vuotta.

Äitikin oli kätevä käsistään; ompeli ja kutoi meille kakaroille vaatteet päälle, mutta teki myös itselleen kauniita ja muodikkaita vaatteita. Lotta- ja sotilaskotiaate olivat äidille tärkeitä, kuorolauluakin hän harrasti, mutta autoilu oli hänen henkireikänsä. Ajokortin hän sai sisulla monien inssien jälkeen yli 40-vuotiaana ja ajoi 80-vuotiaaksi lukemattomia kertoja vuodessa Lappiin ja takaisin aivan yksin. Tupakoinnista hän joutui luopumaan aivan viimeisinä vuosinaan, mutta Ivalon vuosina hän oli hyvässä fyysisessä kunnossa, koska hiihti ja kävi joka syksy tuntureilla ja metsissä keräämässä suuret määrät marjoja ja sieniä. Hän piti myös huolen monipuolisesta ja terveellisestä ravinnosta ja oli perheen kesken tunnustettu hyväksi ja taitavaksi kokiksi.

Isäni kuoli v. 1994 kesällä, oikeastaan aika yllättäen. Äiti jäi elämään itsellistä, aktiivista lesken elämää, mutta viimeiset vuodet häntä nakersi Alzheimer, joka teki epäluuloiseksi, vei muistin ja rajasi arjen vieden yksinkertaisetkin taidot mennessään. Aivan lopuillaan loppuivat sanat ja äkäpussista sukeutui alati hymyilevä, ihana mummeli, joka nukke kainalossa sipsutti dementiayksikön käytäviä. Äiti, elettyään monivaiheisen ja tapahtumarikkaan elämän, nukkui pois talvisena pakkasaamuna 88-vuotiaan. Sain olla saattamassa äitini viimeiselle matkalle; siitä olen valtavan kiitollinen!

Mutta se ihminen! Yritteliäs ja aktiivinen. Aika snobi. Joskus vaikea, arvaamaton ja äkkipikainen. Toisaalta myös huumorintajuinen, seurallinen ja rohkea. Karjalaisuus, se vahvana hänessä oleva sosiaalisuus, itku ja nauru lähekkäin, puhkesi esiin toisten karjalaisten seurassa. Ja kun siirrän sivuun omien muistojeni verhoja, niiden takaa löytyy myös lämmin, auttavainen ja sydämellinen ihminen!

Sellainen oli minun äitini!







Huhtikuuta

Keväälle on tullut kiire!  Pari viikkoa sitten kävelin urheasti (kyllä, matkaa n. 1 km, jalat juuri ja juuri tottelivat!) kotoa kasvimaan la...