lauantai 10. joulukuuta 2016

Pähkinä purtavaksi


Kulutan tässä tällä erää viimisiä sairauslomapäiviä! Käytiin koiran kanssa oikein pitkällä aamulenkillä, pikkupakkanen nipisteli poskia, oli hyvä hengittää. Aurinko sai Pihliksen ostarinkin näyttämään iloiselta!


Kaatumisen aiheuttama selkäkipu alkaa olla poissa, fysikaalinen hoito ja lepo ovat purreet siltä terävimmän kärjen. Varovainen liikkeissään pitää silti olla, sillä kyljessä ja pitkässä selkälihaksessa on edelleen sellaista arkuutta, joka nopeasti käännähtäessä muuttuu kirpakaksi kivuksi. Onneksi se häipyy yhtä äkkiä kuin tulikin!

Näiden kuluneiden viikkojen aikana olen pohtinut taas paljon elämääni; terveyttä, henkistä hyvinvoinitia, työtä, jaksamista, iloja ja suruja...

Ei elämässäni varsinaisesti mitään vikaa ole, enemminkin on paljon syytä kiitollisuuteen kaikesta siitä hyvästä, mitä elämässä on. On työ ja toimeentulo, mukava asunto, rakkaat, ystävät...

Ikä tuo tullessaan kaikenlaista kropan kremppaa mikä vaikuttaa fyysiseen jaksamiseen. Miten äkkiä nykyään väsyy ihan tavallisissa arjen askareissakin? Ja päävärkki...Noh! Kaikki hidastuu, muisti tekee pieniä tepposia, pitää ponnistella paljon enemmän oppiakseen uusia asioita.

En minä nuoruuden perään haikaile! En vaihtaisi elämänkokemuksiani ja niiden muokkaamaa henkistä minääni mihinkään. En etenkään, kun pystyn vielä muistamaan, millaisia pöljyyksiä nuoruudessa tuli tehtyä... Maallisen tomumajan ravistumiseen on sopeuduttava, vaikka tiedän, että levolla, liikunnalla ja ruokavaliolla voin itsekin vaikuttaa fyysiseen hyvinvointiini. Oikeastaan suurin ja hartain toiveeni vanhenemiselle on, että muisti pelaisi loppuun saakka, mutta todennäköisesti sillekään asialle en enää ihan mahdottomia voi, paisti popsia kiltisti B12-vitamiinini.

Ja kuitenkin, pieni mutta sitkeä ääni sisälläni puhuu paremmasta elämänlaadusta, muutoksesta. Että asiat voisivat olla vielä himpun verran paremmin...

Mutta mitä vaihtoehtoja yli kuusikymppisellä, eläkeiän saavuttaneella, yksin elävällä naisihmisellä on muuttaa elämäänsä paremmaksi? Onko se edes mahdollista? Ja mikä pitäisi muuttua, jotta elämä oikeasti olisi parempaa?
Siinäpä pähkinä purtavaksi!








lauantai 3. joulukuuta 2016

Elämä vie. minä vikisen




Aina silloin tällöin elämä kääntää meille hymyilevät kasvonsa ja kaikki sujuu kuin polkan tanssi, lujassa tempossa ja vauhdikkaasti. Kaikki esteet siinä menossa kaatuvat ja perille päästään toiveiden täyttymykseen ennekuin huomaakaan.

Minäkin rakastan tanssia polkkaa. Ja kaikkia muitakin tansseja. Jos vain viejä osaa asiansa.
Elämä osaa!

Totuuden nimessä, nykyisin vanheneva naisenkehoni suhtautuu polkkaan nihkeästi. Niin oikeaan tanssiin kuin siihen kuvainnolliseenkin.... Sattuneesta syystä!

Kas, kun kokemuksesta voin sanoa, että elämä herkeää hymyämästä het sillä hetkellä kun tanssijan jalat sekoavat rytmistä ja tanssitettava lentää rähmälleen soratielle. Epäilen tosin elämän hymyilevän salaa, jotensakin vinosti, eikä erityisen hyväntahtoisesti, kun se tanssitettava kropparaukkaansa mädöistä lehdistä ja koirankakoista kokoilee.

Mahalaskun aiheuttamaa shokkia seuraa torjunta: "ei, ei tällaista tapahdu, ei nyt, ei minulle...". Menee aikaa ennenkuin todella tajuaa, että elämä kirjaimellisesti potkaisi jalat alta!

Metaforat eivät paljoa naurata.

Kivun keho tuntee kunnolla vasta seuraavana tai sitä seuraavana päivänä. Toipumiseen tarvitaan lepoa sekä pitkäkestoisten ja äkkiä vaikuttavien mömmöjen miksi, jotta pääsee edes sängystä vessaan, taipuu kiroilematta pukemaan vaatteet päälle, saa ulkoilutettua koiran.

Paljon pahempaa kuin fyysinen kipu on se, että käsillä on loma, matka ja kaikki mukava, jotka pitää perua pois. Sitä kirvelyä ei voi laastarilla eikä lääkkeillä hoitaa.

Kun viikko ja kaksi vierähtää ja kivut helpottavat, sitä alkaa jo uskomaan olevansa voiton puolella. Jäljellä oleville parille lomapäivälle tekee luottavaisin mielin suunnitelmia; joulusiivousta, ruoanlaittoa, perhepäivällinen... Vaan elämäpä tahtoo tanssittaa vielä vähän.

Hissi on rikki!

Koiran kanssa aamulenkillä ajatukset poukkoilevat päivän suunnitelmissa. Fysioterapiaan on jo hoppu, joten ala-aulassa napataan koira kainaloon ja lähdetään kipuamaan kiviportaat ylimpään kerrokseen. Jo kotiovella koiraa alas laskiessa tuntee, että selkä suuttui uudelleen.

Illalla kipu on jo viiltävä ja rajoittaa liikkumista, istumista, makoilua! Aamulla ei tahdo päästä sängystä vessaan, taipua kiroilematta pukeutumaan, viemään koiraa ulos!

Mitä kummaa elämä koettaa nyt opettaa? Tangoako?



Huhtikuuta

Keväälle on tullut kiire!  Pari viikkoa sitten kävelin urheasti (kyllä, matkaa n. 1 km, jalat juuri ja juuri tottelivat!) kotoa kasvimaan la...