lauantai 17. huhtikuuta 2021

Huhtikuuta

Keväälle on tullut kiire! 

Pari viikkoa sitten kävelin urheasti (kyllä, matkaa n. 1 km, jalat juuri ja juuri tottelivat!) kotoa kasvimaan laidalle toteamaan, että palstat olivat vielä paksun lumen kattamat. Nyt lumet on poissa!

Palstojen viljelyn suunnittelu on nyt kiihkeimmillään. Siemenpusseja  on kulkeutunut kaupoista kotiin, jos ei aivan kassikaupalla, niin paljon joka tapauksessa. Ruutupaperille on piirrelty penkkien paikkoja ja talvipalstalle pohdittu sopivia lajikkeita. Talvipalsta sijaitsee aluetta halkovan polun varrella ja sen ympärille on pystytettävä tukeva aita. Siihen työhön avuksi on jo huhuiltukin pojan perhettä, yksin en siitä selviäisi mitenkään.

Ihan oikean kasvihuoneen hankintaakin mietin pitkään, mutta realiteetti on kuitenkin se, etten tiedä, mihin fyysinen jaksamiseni taipuu; kestääkö ja vahvistuuko lihaskunto vai mennäänkö tästä vielä huonompaan suuntaan. Toive ja uskohan on, tottakai, että kasvimaalla rehkiminen kohentaisi kuntoa, mutta syksyllä ollaan tässäkin asiassa kokemusta rikkaampia. Sen pohjalta punnitaan vuoden kuluttua kasvihuoneen hankinta uudelleen. Nyt päädyin etsimään pientä muovikasvaria, johon mahtuu muutama tomaatin taimi tuottamaan satoa. 

Aivan toimettomana en kotonakaan ole ollut, vaikka paljon aikaa meni "huiliessa". Nyt on jo hoppu koulia paprikat, tomaatit, chilit, kurkut ja myskikurpitsat. Omat pelargonit talvehtivat hieman kituliaasti, mutta näyttää kuitenkin siltä, että itselle tärkeimmät lajikkeet selviävät. Pelakoihin aika tavalla höyrähtäneenä tein pistokashankintoja ja sainkin kotiin toimitettuna mielenkiintoisia lajikkeita. Jännää nähdä, miten ne lähtevät kasvamaan ja saako niiden kukintaa ihailla parvekkeellani tulevana kesänä.


Potkua laiskoihin arkipäiviini sain tyttären ja lasteni serkun piipahduksesta kotonani pari päivää sitten. Ilo vierailusta toi niin paljon energiaa, että sain siivottua asunnon ja kokkailin innolla ruokia, jotka maistuivatkin ilmeisen hyvin vierailleni. Jos sosiaalinen elämä on ollut pitkään hiljaista, niin nyt tuli suorastaan suma, sillä joka päivälle on tavattu tuttuja ja jopa tehty taas sight-seeing-retkiäkin. Kaikki tietysti koronarajoitukset hyvin huomioiden.

Eilen ajeltiin naapurini Sirkun kanssa Elimäelle. Olin saanut varsin vakavahenkisen tehtävän perehtyä  Mustilan Viinipuodissa myytäviin viineihin ja valita niistä muutama "testituote". Harmikseni niitä ei paikan päällä voinut maistella, etenkään kun ajoi autoa, mutta tehtävän hoidon mallikkaasti, kotiin lähdettiin mukana kassillinen erilaisia paikallisesti tuotettuja ja osin palkittuja viinejä. 

Sää oli niin kaunis ja aurinkoinen, että se houkutti ajelemaan kotiin kiertokautta. Kyllä taas kannatti. Ihailtiin kevään edistumistä ja kauniita maisemia Haapa-Kimolassa ja Sääskjärvellä. 
Päädyttiin vielä mutkien kautta Voikkaalle ihmettelemään paljon huomiota saaneen Virtakiven vierasvenesatamaa. Viime mainittu on viime kesänä valmistuneen Kimolan kanavan lähtöpaikka ja sille odotetaan runsasta käyttäjämäärää kesäkaudelle. Siisti ja hieno paikka, jolle toivotaan menestystä.

.


Kesää odotellessa nyt on hyvä aika retkeillä luonnossa! Voi nähdä muuttolintuja matkalla pesimäpaikoilleen, kuulla metsistä ja pelloilta loputonta lintujen laulua, havaita  hyönteisiä pörräämässä leskenlehdillä ja vuokoilla, mutta hyttyset eivät kiusaa ja sääkin on sopivan leppeää.
Nautitaan. 



maanantai 29. maaliskuuta 2021

Kello, kuu ja kasvimaa

 




Kellon siirto kesäaikaan sotki taas kerran sisäisen kelloni ja lisäpontta sotkuun toi öisellä taivaalla himmaillut täysikuu. Miten se taas viipyilikin makkarin ikkunan takana? Vaikka oikeasti rakastankin kuuta ja kuutamoöitä, olisin jossain vaiheessa yötä ollut valmis ulvomaan poissa pysytelleen unen perään. Nukahdin joskus aamuyöllä ja aamu oli pitkällä kun viimein heräsin. Siinä meni suuret toimintasuunnitelmat tälle aamupäivälle, eikä olokaan ole ihan energisin. Tai sitten vain selittelen itselleni hyvää syytä olla tänäänkään tekemättä mitään.

Kevät kohisee ikkunan takana. Välillä paistaa aurinko jo lämmittäen, välillä räiskii räntää niin, ettei eteensä näe. Lumi sulaa silmissä ja jokunen joutsenkin on bongattu taivaalta, varmaankin matkalla vanhoille pesimäpaikoille. 

Kunhan jaksaa vielä kuukauden odotella, pääsee tonkimaan kasvimaapalstalle, tai oikeammin kahdelle, 
Sain helmikuussa puhelun Kouvolan kaupungilta ja tarjouksen ympärivuotisesta kasvimaapalstasta, melkein vastapäätä nykyistä kesäpalstaani. Otin tietenkin ilolla palstan vastaan ja päätin samalla pitää vanhan palstani, johon kylvän aiempien vuosien tapaan juurekset ja muut yksivuotiset. 

Talvipalstalle suunnittelen laittavani pikkuhiljaa monivuotisia kasveja ja ehkä pienen kasvihuoneenkin. 
Tutkailen innolla netistä ja facebookin puutarharyhmistä kasvatusvinkkejä ja yritän samalla pitää jalat maassa suunnitelmissani. Olen edelleenkin täysin noviisi, tietämätön ja osaamaton monissa palstaviljelyyn liittyvissä asioissa, mutta yritän ja haluan oppia, jotta viljely olisi järkevää ja tuottaisi mahdollisimman paljon omavaraisuutta. Tiukkapipoviljelijäksi en kuitenkaan suostu ja minulla onkin ikiomia "Puutarhaunelmia", joilla täyttää kauneudenkaipuuni. 

Sain viikonloppuna alulle muutamia asioita, kuten kasvilamppujen virittelyn ja tilan järjestämisen huonekasveille ja kylvöille kasvimaan tarpeisiin. Näissä tiloissa en kuvittelekaan esikasvattavani mitään vaativampaa, mutta ihan kokeeksi idätin mm. myskikurpitsaa ja laitan joitain kesäkukkia kasvamaan.  Katsotaan, mitä niistä tulee. 

Toin viikko sitten tyttären kellarissa talvehtineet pelargonini kotiin ja jännillä odotan ja toivon, että jaksavat lähteä kasvamaan. Kotiparvekkeellani, sillä ranskalaisella, kukkivat kesällä jo perinteisesti pelakat ja krassit, jotla molemmat kuuluvat kukkien suosikkilistani aivan kärkeen. 

Osa huonekasveista odottaa vielä mullanvaihtoa kylppärin lattialla. Aika hassua, miten sitä ajattelee, että eihän minulla montaa kukkaa ole, mutta kun on aika vaihtaa niiden mullat, huomaakin operaation olevan vaativan, aikaa vievän ja sotkuisen. Niinpä!

On siis alettava jollekkin!




PS. Kun avasin blogin, huomasin bloggerin vinkkaavan, että olisi aika vaihtaa blogin ulkoasua. No, tuumasta tekoihin. Valitsin taustalle lentämiseen liittyvän kuvan, koska edelleenkin ajattelen elämän voivan lennättää ihmistä uusiin maisemiin ja seikkailuihin. Ja jos ei, niin voi ainakin  muistella aiempia reissuja, koska niitäkin on ihan kiitettävästi elämässä ollut.
Vaan nyt ei vielä istuta kiikkustuoliin niitä muistelemaan!

sunnuntai 21. maaliskuuta 2021

Pääntyhjennysreissu


Ihminen on kyllä kumma kapistus. Sitä haluaa elämäänsä muutosta, kaipaa jotakin uutta luovaa, erilaista mielekkyyttä arkeensa. Mutta kun muutos tapahtuu, ei tiedä, miten sitä käsittelisi. Se on kuin saippuapala, joka lipeää käsistä, kun siitä yrittää saada otteen. 
Syntyy tyhjiö!

On aivan ymmärrettävää, että muutos vaatii henkistä nollautumista, vanhan käsittelyä, luopumista. Keho ja mieli tarvitsevat lepoa ja palautumista. Kivuillakin voi (itselleen) liikkumattomuutta selittää. mutta jos parikin viikkoa pyörii sohvan, hellan ja sängyn väliä, on vaarana, että uusi uljas arki lähtee ei-toivotuille, ei-niin-terveellisille urille. 

 Jos fysiikka lamaantuu, niin ei henkinen tai älyllinen puolikaan juhlia vietä. Henkinen muutostyö on juuttunut paikoilleen ja samat ajatukset jojottelevat päässä edestakaisin. 
Haloo! Tästä oravanpyörästä pääsee ulos vain lähtemällä jonnekin, missä ajatuksiaan voi purkaa puhumalla ja tulemalla kuulluksi ja fyysinen toimettomuus vaihtuu mielekkääseen tekemiseen. 

O
nni on vävy ja vävyn syntymäpäivä! Mikä mainio syy lähteä liikkeelle. 
Sitäpaitsi tyttären ja vävyn kodissa on epsanjalainen  terapiakoira, joka ottaa aina yhtä riemuissaan vastaan  ja joka vastustamattomasti valloittaa tämän mummon sydämen  joka käynnillä. 


Vävy oli esittänyt vienon toivomuksen syntymäpäivän juhlistamiseksi. Tytär ja vävy kävivät syksyllä nauttimassa Kämpin Afternoon tea -kattauksen ja tarjoomukset olivat olleet niin vävyn mieleen, että hän toivoi perinteisen täytekakkukahvistelun sijaan englantilaisen teetarjoilun.
Sehän hänelle ilolla järjestettiin, sopivasti kotoisaksi mukailtuna, eikä haitannut, vaikka sconesit jäivätkin paistamatta. Perinteiset kurkkusandwichit, marenkiherkut, suklaafondantit ja macaronsit maistuivat itse kullekin erikoisteen ja kuoharin kyyditsemänä. 


Muutenkaan ei Koistisen Ranchilla tarvinnut tälläkään kertaa nälässä olla! Olen luvannut opettaa vävylle joka käynnillä jonkin ruoan valmistamisen. Tällä kertaa kuuliainen oppilas teki maukasta parsarisottoa. Tytär puolestaan perehdytti Air Fryerin saloihin nachokanan ja bataattiranskiksien merkeissä. Kyllä taas vyötärö kiitteli!

Molemmat tyttäreni ovat innokkaita huonekasvien harrastajia. Vanhin tytär on hurahtanut harrastukseen erityisesti kuluneen vuoden aikana ja on hankkinutkin taloon runsaasti erilaisia kasveja. Toki itsekin joitain vuosia sitten innostuin santpaulioista, joita sitten olikin jokunen kymmentä, mutta muutettuani nykyiseen asuntoon viimeisetkin niistä kuolivat ja ajattelin, etten enää hanki uusia kasveja kotiini. 

Kuinkas sitten kävikään! Olen kuullut juttuja erilaisista puutarhamyymälöistä ja kukkakaupoista ja nähnyt niiden tarjoamia kauniita ja hauskoja kasveja tyttären ikkunoilla. Tunnustan, että aika helpolla suostuin, kun tytär ehdotti käyntiä Viherpajassa, yhdessä pääkaupunkiseudun ilmeisen suositussa puutarhamyymälässä. Tunnustan senkin, että hieman menin sekaisin kaikista ihastuttavista kukista, joita siellä oli tarjolla. Mukaan tarttui mm. piileaa ja posliinikukkaa, lankaköynnöstä... ja keltakukkainen kliivia! 
Tuonne ei kyllä parane usein mennä!


 Olin suunnitellut tekeväni kotimatkalla pitstopin Vantaalla vanhimman pojan perheen luona, ehkä jopa yöpyväni heillä, vaan viesti tuli, että toinen tyttäristä oli koronakaranteenissa altistumisen takia, joten vierailu piti unohtaa. Tapasin siis eilen miniän pikaisesti ulko-ovella vain toivottaakseni hyvää pääsiäistä. Toivottavasti lapsella ei ole tartuntaa ja tämä ikävä koronatilanne piakkoin helpottuisi!

Jottei lähiaikoina tarvitse käydä asioilla, käväisin kotimatkalla toisia ihmisiä vältellen ja nopeasti apteekissa ja kaupassa. Kotiinkin oli mukava tulla! Tuntui, että olo oli keventynyt, turhat pohdinnat poissa ja ehkä nyt elämään saa toivottua järjestystä ja aktiivisuutta. 
No, sen saa aika näyttää! 









 

maanantai 8. maaliskuuta 2021

Joka uniin uskoo...

 

 



Heräsin taas aamupuolella yötä ihmettelemään omaa oloani. Olen yö toisensa perään nähnyt unia, joiden tiedän kumpuavan alitajunnastani ja elämäntilanteestani. Näissä unissa kuljen erilaisten kaupunkien kaduilla pyrkien johonkin tiettyyn paikkaan, päämäärään. Yhtenä yönä tunnistin seikkailevani nuoruuteni asuinpaikassa Helsingin Vuosaaressa, tuttujen kerrostalojen välisillä käytävillä ja kävelyteillä. Näissä unissa olen aina jotenkin eksyksissä, mutta niihin ei liity pelkoa, koska sisimmässäni tiedän, että pääsen lopulta perille.

Tuollaiset etsimisunet ovat tuttuja parinkymmen vuoden takaa. Elämässäni oli tuolloin hyvin raskas vaihe, joka vaati ratkaisuja, joihin ei vain ollut voimia. Koin olevani umpikujassa, en tiennyt miten päästä elämässä eteenpäin.  Silloin tulivat unet, jotka jatkuivat vuosia. Yö yön perään kuljin unissani vanhojen kaupunkien hämäriä mukulakivikatuja etsien tietä johonkin. Joskus pääsin perille, usein miten en. Mutta alitajuntani teki jatkuvaa työtä ja lopulta elämä toi ratkaisut ”hopeatarjottimella” eteeni – ja unet loppuivat.

Unet loppuivat niin totaalisesti, etten vuosikausiin herätessäni muistanut nähneeni minkäänlaisia unia. En tainnut uhrata montaakaan ajatusta asialle, mutta jälkeenpäin tuntuu oudolta, että alitajuntani olisi vaiennut vuosiksi. Ehkä kyse on tosiaan siitä, että unet pyyhkiytyvät pois mielestä heti kun herää. Toisaalta; elämä rullasi eteenpäin, jos ei ihan loistokkaasti, niin tasaisen turvallisesti kuitenkin. Ehkei unille ollut ongelmanratkaisutilausta.

Muutama vuosi sitten unimaailman ovet avautuivat uudelleen. Sinä keväänä näin unen, jossa olin jossakin vieraassa maassa, monet matkalaukut käsissäni kävelemässä kaupungin katua alas kohti satamaa, jossa laiva odotti lähtöä. Vasemmalla kädellä pidin kiinni koiraani Lucaa talutushihnassa. Kaupungin rakennukset olivat valkoisia ja hohtivat auringossa, kaduilla liikkui paljon ihmisiä, vasemmalla oli tori kojuineen, myyjineen. Äkkiä koira oli irti ja lähti kohti toria ja katosi nopeasti ihmisvilinään. Seisoin kauhuissani paikallani laukkuineni ja vaikka kuinka huusin koiraa nimeltä, se ei palannut luokseni. Pystyn vieläkin muistamaan sen hädän ja surun, kun unessa ymmärsin, että koira oli poissa ja minun oli jatkettava matkaani laivalle. Melkein tasan vuotta myöhemmin kannoin rakkaan karvakamun eläinlääkäriin ja saatoin sen viimeiseen uneen.

Viimeisen puolen vuoden aikana unielämäni on vilkastunut. Useimmat unet ovat värikkäitä ja iloisia. Ja sitten on nuo etsimisunet, joiden tulkitsen merkitsevän jonkinlaista kriisiä elämässä. Käsitykseni - ja kokemukseni- kriisistä on negatiivinen, raskas, ahdistava, mutta koska en koe mitään noista tunteista, olen hieman ymmällä. Ei kai eläkkeelle jääminen mikään kriisi ole?  Tai jos on, niin tämä kriisi on positiivinen, iloinen ja hyvä asia. Olen elämäntaipaleellani risteyskohdassa, muutoksen ja uuden edessä. Ehkä alitajunta koittaa unien avulla kertoa, mihin suuntaan tästä pitäisi lähteä!

Näin muuten aamuyöllä mukavan unen kellanruskeasta mäyräkoiran pennusta, joka istui eteisen lattialla ja söi nappuloita omasta ruokakupistaan. Olisipa uni enne!

 

sunnuntai 7. maaliskuuta 2021

Sunnuntai

 

Odotin pitkiä yöunia ja hitaasti käynnistyvää sunnuntaiaamua. 

Olin illalla lopen kyllästyneenä television ohjelmatarjontaan kömpinyt sänkyyn jo ennen iltauutisia, rakentanut tyynyistä mukavan poteron, jossa lukea tabletilta kesken olevaa ruotsalaista dekkaria. En ole ollut kovin riemuissani tästä Hjorth&Rosenfeldtin kirjasarjasta, koska sen päähenkilö on vähintäänkin epäuskottava, mutta kun se nyt tuli tilattua, niin onhan kirjat luettava. Ainakin uni tulee usein ihan kutsumatta! Ei kuitenkaan eilen illalla.

Eikä pitkään nukkuminenkaan mennyt aivan toivotusti! Heräsin kadulta kantautuvaan aura-autojen ja traktoreiden kolinaan klo 5.20. Aivot ja keho tuntuvat käyvän edelleen työaikaa, mistä johtuen oli turhaa toivoa nukahtaa uudelleen. Täysin pirteänä keitin kahvia ja lueskelin varhaisaamun uutiset.

Minulta kysellään, miltä nyt tuntuu, eläkeläisenä! En osaa oikein sanoa. Tottakai on helpottavaa, kun ei ole enää sitä työvelvoitteiden täyttämää, ajoittain hyvinkin raskasta reppua kannettavana. Mutta ei eläkkeelle siirtyminen todellakaan ole jotain, mikä tapahtuu sormia näpsäyttämällä.

Vaikka kuinka on ajatellut heti alkavansa suursiivoamaan, harrastamaan ja tekemään kaikkia niitä asioita, joihin ei aiemmin ole ollut aikaa, eikä voimia, ei asiat tapahdu niin. Olen kuluneella viikolla löytänyt itseni lojumasta usein sohvalla keskellä kaunista päivää tai tekemästä nettipalapelejä, kun ”oikeiden töiden” aloittaminen on ollut jotenkin ylivoimaista.

Olen vasta tämän ensimmäisen eläkeviikkoni aikana oivaltanut, kuinka todella väsynyt olen ollut.  Tunnetilatkin ovat heilahdelleet naurusta itkuun ja päin vastoin.
 Luulenpa, että tarvitaan jonkinlainen siirtymävaihe kehon ja mielen rentoutua, toipua ja oppia uudenlainen elämisen malli.

Taisin luvata itselleni, että heti eläkkeelle jäätyäni alkaisin hoitamaan terveyttäni liikunnalla ja ruokavaliolla, koska viimeiset kaksi koiratonta vuotta ja ainaista istumatyötä ovat romahduttaneet kunnon ja kasanneet lähes huomaamatta kehoon syntisen määrän liikakiloja! Lenkille lähteminen on vaatinut kovaa henkistä preppaamista jo siksi, että keho väsyy ja kipeytyy nopeasti. En tiedä, mistä porkkana ja piiska, mutta jokainen liikkeelle lähtö on ilman muuta henkinen voitto!


Tänä aamuna paistoi aurinko todella kirkkaasti ja maata peitti uusi, puhdas lumi. Pakkanen nipisteli poskia ja ilma oli raikasta hengittää.  Metsän keskellä seisahduin kuuntelemaan kevään ensimmäistä talitintin titi-tyytä ja ajattelin, että hitsi vie, kyllä elämä on hyvää!

perjantai 26. helmikuuta 2021

Tänään on tänään

 



Eilen suljin viimeisen kerran sen oven, jonka takana leipäni on ollut. Tänään virallinen tittelini on eläkeläinen.

 Oikeastaan uskoin jo vuosi sitten maaliskuussa heittäytyväni eläkeläiseksi, kun työni sotainvalidien palveluneuvojana päättyi. Toisin kävi. Olin puoliksi kurillani hakenut Kymsoten asiakasneuvojan tehtävää ja työhaastatteluunkin menin täysin valmistautumattomana. Sitä työtä en saanut, mutta tarjottiin muutamaksi kuukaudeksi tukipalveluohjaajan sijaisuutta. Ajattelin, että katsotaan nyt vielä tämä, vaikka kauhistuttikin kaikki se uusi, mikä piti opetella, tietää, ottaa haltuun ja minkä kanssa toimia. Se ”muutama kuukausi” venyi vuodenvaihteeseen ja sitten vielä helmikuun loppuun.

Viimeiset kaksi kuukautta tein töitä etänä kotonani. Se vaikutti alkuun pelkästään positiiviselta asialta, sillä tarvitsin rauhaa keskittyä tehtävääni.  En ennakoinut siitä seurannutta eristäytymistä ja vuorovaikutuksen hiipumista työyhteisöön, enkä sen vaikutusta sosiaaliseen elämääni. 

Olin pyytänyt lyhennettyä työaikaa ajatellen, että jaksan paremmin selättää sen ison urakan, jonka olin lupautunut hoitamaan, mutten ollut ajatellut, miten vähempi työaika kasvattaisi viikoittaisen tehtävämäärän vuorien korkuiseksi. Vuoret vaativat kaatuakseen tahtoa, peräänantamattomuutta ja henkistä venymistä, mutta myös fyysisesti vahvoja istumalihaksia. Ponnistelu tuotti hyvän lopputuloksen, työ tuli valmiiksi, mutta yhtään liioittelematta totean, että siinä olivat työurani rankimmat 24 työpäivää.

Jos välillä iskikin aivosumu, kroppa vinkui kivusta tai epäilin henkistä jaksamistani, lapseni palauttivat minut muistamaan, että päämäärä häämötti vain muutamien viikkojen tai päivien takana. Niinpä! Saan kiittää heitä ja muutamia ystäviäni tuesta ja kannustuksesta. Kunhan saan kaiken stressin levättyä pois, saatan olla kiitollinen kokemuksesta, kaiken uuden oppimisesta, tehtävien haltuun ottamisesta ja osaamisesta. Koska mikään ei ole ollut itsestäänselvyys, ei eläkeikäiselle ainakaan. Siksi saatan jopa olla hieman ylpeä itsestäni.

Mutta tänään on tänään. 

Eläkepäivieni varalle en suunnittele mitään. Toiveita ja haaveita toki on, mutta aika saa näyttää, mitä elämä tuo eteen, mihin se johdattelee. Pidän silmät, korvat ja mielen avoimena. Se saa nyt riittää.

sunnuntai 7. helmikuuta 2021

Silta

 



Jaksan taas ihmetellä elämän pieniä kiemuroita.

Miten se joskus tuuppaa tilanteisiin, joissa joutuu toteamaan, ettei joidenkin ihmisten kanssa enää jaksa tai pysty kulkemaan samaan suuntaan ja on valittava itselle muita teitä kulkea. Se jokin säie, joka on joskus yhdistänyt ihmisiä ystäviksi, jopa vieläkin läheisemmiksi, napsahtaa poikki, eikä sitä yhteisymmärryksen ja läheisyyden tunnetta saa millään pikaliimalla korjattua.

Joskus ihmissuhteet katkeavat karusti, kipua tuottaen. Ei ole merkitystä sillä, onko "veri vettä sakeampaa", onko kyse sukulaisesta, jopa lähiomaisesta tai puolitutusta, vieraammasta, jos toisen ihmisen toiminta satuttaa tai loukkaa. Sellaisen ihmisen vaikutus käy raskaaksi, syö hyvää energiaa. Eikä kaikkea tarvitse kestää, eikä sietää. Ei ystävyydessä, eikä rakkaudessa. 

Silloin on vain päästettävä irti. Luovuttava ja kestettävä seuraamukset; suru, ikävä, pettymys, ehkä huono omatuntokin. Ihmissuhteista irtipäästäminen, omien ovien sulkeminen toiselta, ei ole aivan helppoa. Se vaatii aikaa, pohdintaa, vakavaa keskustelemista itsensä kanssa, ennenkuin siihen on täysin valmis. Se on hyväksyttävä, syyttelemättä ketään. 

Joskus elämä vain on...

Ja sitten se on sitä, että kohtaa ihmisen tai ihmisiä, joiden joukossa tuntee olevansa kotonaan kohtaamisen ensi hetkestä alkaen, riippumatta siitä, mikä on johtanut tapaamiseen. Se voi olla vain hetkellinen ohitus, eikä toista kohtaa enää koskaan. Tai siitä voi muodostua pitkäaikainen ystävyys, joka kantaa eliniän, pitkien hiljaisten vuosienkin jälkeen taas tavattaessa jatkuen siitä, mihin viimeksi jäätiin.

Parhaimmillaan kohtaamisen hetkessä tuntuu vahvaa energiaa, joskus jopa suoranaista säkenöintiä. Joskus se alkaa melkein huomaamattomasti, vahvistuen kerta kerralta lujaksi siteeksi. Ihminen voi olla persoonaltaan täysin vastakohtainen itsen kanssa, eikä tapa nähdä maailmaa tai mielipiteet välttämättä  kohtaa kolisematta, mutta silti jokin näkymätön silta muodostuu ihmisestä ihmiseen . 

Miksi näin tapahtuu? En tiedä.

Tiedän vain, ihan ilman tieteellistä tutkimusta, mututuntumalla, että niin pitää. Että jokainen kohtaaminen, hyvässä ja pahassa, on tarkoitettu tapahtumaan. Jokainen ihminen piirtää jäljen toiseen. Siltoja rakennetaan, siltoja puretaan. Ja että vain sillä on merkitystä. 

Opimme, joskus paljonkin. Joskus ei paljon mitään.

Se on elämää!

  

Huhtikuuta

Keväälle on tullut kiire!  Pari viikkoa sitten kävelin urheasti (kyllä, matkaa n. 1 km, jalat juuri ja juuri tottelivat!) kotoa kasvimaan la...