keskiviikko 20. huhtikuuta 2016

Voi räkä!

Kirjaimellisesti!

Kolmas päivä sairaana ja sen sijaan, että paranisin, tuntuu olo käyvän huonommaksi. Taudin iskiessä ajattelin taas selviäväni kolmessa päivässä ketterästi kuntoon. Olisi niin sata ja yksitoista asiaa tehtävänä. Vaan mitä vielä! Saatanpa jopa joutua uuden haasteen eteen, eli selvittämään, missä on oma "perearstini", jonka vastaanotolle mennä, jos tämä tauti ei kotikonstein kaikkoa!


Tiedän, tiedän!  Litratolkulla olen kitannut kuumia juomia. 
Jääkaapissa oli vielä tilkka itsetehtyä mustaherukkamehua, jouluglögitkin tuli nautittua ja Katin laittamaa erittäin neilikkaista india chaita erikoisvahvalla hunaja-annoksella on lipitetty. Maanantaina tein kalakeiton tuplainkiväärillä, triplachilillä ja moninkertaisella valkosipulimäärällä maustettuna. Hiki tuli sitä syödessä.

Juujuu! Olen muistanut levätäkin, aivan kiitettävästi. 
Maannut päivät yläkerran sohvalla ja katsellut ikkunasta pilvien kulkua. Auringon ja sateen vaihtelua. Taivaalla liiteleviä lokkeja, puluja, korppeja...Lukenut hassua dekkaria, jossa lampaat selvittävät murhaa.

Aika ajoin on pitänyt nousta vaakatasosta pystyyn, kun kropan kolotus on käynyt sietämättömäksi. Kun  koira on kuitenkin pitänyt ulkoiluttaa. Silloin olen kulkenut Peipsin rantaa, hengittänyt syvään raitista ilmaa ja kerännyt silmiini kuvia luonnon kauneudesta... 
Se jos mikä parantaa!

.

maanantai 18. huhtikuuta 2016

Viikonloppuvieraita


Sain viikonlopuksi mieluisia vieraita!

Minut ja muuttokuormani syksyllä tänne tuonut Petri tuli tyttäriensä kanssa käymään. Tohdin puhua Petristä enemmin ystävänä  kuin tuttavana vaikka olemme tavanneet vain pari kertaa ja talven mittaan on pidetty yhteyttä ensisijaisesti hänen työasioiden puitteissa.

Miten ystävyyttä ylipäätänsä määritetään?  Ei se katso ikään tai sukupuoleen, arvoon tai ammattiin. Vaivattomuus, mutkattomuus, luotettavuus... Joidenkin ihmisten välille se vain muodostuu, kuin itsestään, toisten ihmisten välille kontaktia ei synny yrittämälläkään. Mehikoormaan muutto ja täällä asuminen on tuonut muassaan tavattoman paljon hienoja, lämminhenkisiä kohtaamisia hyvinkin erilaisten ihmisten kanssa.


Olipas kerrankin tässä muuten melko hiljaisessa talossa elämää! Iloisat ja reippaat tyttäret leikittivät ja ulkoiluttivat Nappista ahkerasti, Petri otti urakaksi kuljettaa polttopuut pihalta seinustalle pinoihin kuivumaan ja minä huolehdin ruokapuolesta. Helppoahan se olikin, toinen naapuri toimitteli tuoreet kuhat, toinen 'pirugoita' ja pullaa. Lauantaina ajelimme Räpinään ostoksille ja kävimme puutarhaoppilaitoksen puistossa kävelemässä. Illalla lämmitettiin sauna.

Sunnuntaina ehdimme vielä tyttöjen kanssa kävellä rantatietä majakalle ja kylän keskustaa takaisin kotiin. Kohtasimme tiellä melko kookkaan rantakäärmeen ja pohdimme sitä, miten kaikilla eläimillä on oma tehtävänsä luonnossa, olkoonkin että eläin voi ihmisen mielestä olla pelottava tai vastenmielinen. Kattohaikaran pesällä totesimme, että ainakin niille käärmeet maistuvat.

Samalla kun otin kuvia, antoi uros yksityisen tanssi- ja lauluesityksen pesän reunalla. Se venytteli kaulaansa ja nakkeli päätään taaksepäin samalla naksutellen tahtia nokallaan. Luultavasti uros ei näin osoittanut turistiystävällisyyttään tai halunnut linssiluteilla, vaan esitys oli merkki taivaalla lentävälle toiselle urokselle pysytellä poissa tältä reviiriltä. .










Iltapäivällä Mehikoorman talo hiljeni jälleen, kun Petri ja tytöt lähtivät kotia kohti.  
Haikeaa, kiitollista ja hyvää mieltä samalla kertaa! Nappis nukkui koko illan ja kävi vain hätäisesti iltalenkillä kipaisten heti takaisin nukkumaan. Sillä oli selvästi tyttöjä ikävä! Puukasa oli vajunnut puoleen, kiitos Petrin ahertamisen! Siitä on hyvä jatkaa! 


lauantai 9. huhtikuuta 2016

Metsätiellä, pitkästä aikaa...

Teemme Nappiksen kanssa aamulenkin tutulla metsätiellä. Kaipasimme vaihtelua lenkeilylle, koska olemme tallanneet samaa rantatietä monen monta kuukautta monta kertaa päivässä, kyllästymiseen asti.
Emme olekaan kulkeneet tällä tiellä sen jälkeen kun Nappiksella epäiltiin kapia. Epäilystä ei ole pystytty varmistamaan muttei kumoamaankaan ja kapi on niin herkästi tarttuva tauti, että tartunnan voi tosiaankin saada kohtaamatta taudin kantajaa, eli kettua, kun vain liikkuu samoja polkuja.
Onneksi nyt Nappiksen kohdalla puhutaan todennäköisimmin ruoka-aineallergiasta joka aiheuttaa koiralle kovan kutinan.
Tuttu tie on melkoisilla urilla. Yöllä oli nollakeli ja maan pinta vielä nyt kova, mutta päivän lämmetessä maa muuttuu märäksi ja mutaiseksi. Nappista ei mitkään kurakelit haittaa. Se laukkoo aivan innoissaan tutkimaan tien laitojen puskia ja haluaa tonkia myyränkoloja.
Muita liikkujia ei näin aikaisin lauantaiaamuna tapaa. Kylä herää elämään puolilta päivin, vain kalastajat ovat lähteneet liikkeelle aiemmin. Lompsuttelen retkikengissäni katse suunnattuna puiden latvoihin ja taivaalle lintuja tähyillen. Tunnen jalkojen alla jotakin ja kuulen krantsahduksen. Älyän siirtää katseen alas maahan ja huomaan, että etanat ovat myös aamulenkillä. Eikä vain yksi tai kaksi, vaan kymmeniä, jopa satoja... Niiden armeija näyttää kulkevan samaan suuntaan tien vasemmalta laidalta oikealle! Pyytelen anteeksi aiheuttamaani vahinkoa ja loikin tien laitoja varoen tallomasta niitä enempää.
Maailma on ihmisen aiheuttamista äänistä melko hiljainen. Jostain pienen Umpjarven takaa kuuluu naulojen naputusta, muuten ei edes autojen hurinaa kuulu. Lintumaailma sitä vastoin metelöi, mikä mitenkin. Sirritystä, viserrystä, tsirputtelua, lurittelua, naksahtelua taivaisiin asti!  
Kottaraiset ovat aivan kylän laidalla vauhdissa, ne istuvat parvina puiden ylimmillä oksilla ja neuvottelevat äänekkäästi keskenään. Mustarastaatkin lurittelevat jo kauneimpia laulujaan. Näen yhden sähköjohdolla leyhyttelemässä siipiään laulunsa tahdissa, sille pontta antamassa.
Ilokseni utelias keltasirkku pölähtää oksalle kurkistelemaan meitä. Sen kirkas väri on kuin pieni aurinko.

Tikkojen takominen kuuluu useammalta suunnalta. Ensin luulen kyseessä oleva kai'un, mutta kun kuljemme tietä eteenpäin, havaitsen pari lentämässä edellämmekin. Haaveilen yhä kohtaavani vihertikan, jota pääsin kerran syksyllä seuraamaan melko läheltä, kun kamera ei tietenkään ollut mukana.

  Lähestymme kääntöpaikkaamme, metsän reunaa. Vasemmalla puolellamme on mustaa peltomaata, jolla näyttää joku töyhtöhyyppä tepastelevan. Oikealla pelto on kesannolla, se kasvaa pajukkoa ja korkeaa heinää. Heinikko tarjoaa kauriille sopivasti suojaa. Nyt kun puissa ei vielä ole lehtiä, voi pellon takaa nähdä sinisiä pilkahduksia Peipsijärvestä.

Pienehkö haukka sujahtaa pajukosta metsän suojaan niin nopeasti etten ehdi tunnistaa sitä tarkemmin. Kotkia ei ole nyt näkynyt taivaalla. Vain korppiparisko istuu metsänreunan haavassa ja klonksahtelee ja krohahtelee omiansa, mitä lie perheasioita...
Kotipihalla huomaan, että talon aurinkoisemmalla seinustalla krookukset ovat alkaneet kukkimaan. Ovatpa ne kauniita kirkkaissa väreissään. Jotain sinistä näkyy maasta myös nousevan, mutten vielä ole varma, mitä se on. Tulppaanit odotuttavat vielä itseään.

torstai 7. huhtikuuta 2016

Kevään merkkejä

Kaiken harmauden, mudan ja kalsojen kelien jälkeen tarvitaan vain muutama aurinkoinen päivä ja hupsista... luonto herää kiireellä kasvattamaan kukkia, ruoho vihertyy, maailma täyttyy muuttolintujen ja soidinmenojen kakofoniasta!



Kukkapenkeistä löytyy kaikenlaista, joista ei mitään tiennyt kun syksyllä saapui tänne Viron perukoille asumaan. Haikeana katselin tuttujen sinivuokkopostauksia facebookissa, sinivuokko kun on yksi lempikukistani, jota kymmeninä Lapin vuosinani aina kaipailin. Siinä on vain jotain niin herkkää ja kaunista. 
Sitten tonkaisin kukkapenkistä kuivia risuja ja mitä niiden alta löysinkään! Puutarhaversio, tottakai, mutta vuokko kumminkin! 


Tulppaanit ja krookukset odotuttavat vielä itseään, mutta aivan pian niidenkin kauneudesta pääsee nauttimaan. Mitä kaikkea muuta pihan penkeistä nouseekaan? 


Eläinkuntakin havahtuu horroksestaan. Eilen illalla alkoi satamaan ja hetken päästä nurmikot kuhisivat onkilieroista ja sammakot loikkivat iloisena märässä heinikossa. Kunhan kevät ehtii pidemmälle, kohtaamme varmasti myös monenlaisia käärmeitä. Halusimme tai emme!


Ilta-auringon valossa saattaa jo nähdä hyttysten parveilun. Neitoperhosen pelastin liiteristä hämähäkin seitistä, nyt se on lennellyt liiterin aurinkoisella seinustalla ja katolla. Näin eilen puutarhassa myös nokkosperhosia ja sitruunaperhosen, joka oli kooltaan paljon suurempi kuin mitä olen aiemmin nähnyt. Ovatko ne ehkä näin keväällä isompia kooltaan?


Minulle västäräkki edustaa todella sitä " vähäistä" hetkeä kesään. Lapissa vässyt saapuvat yleensä toukokuun puolella, joskus niinkin, että järvet ovat vielä jäässä vaikka lumi on mailta sulanut. Täkäläisille kattohaikara lienee sama asia, merkki siitä, että kesä on aivan ovella. Kylän ympärillä on lennellyt kaksi haikarapariskoa, yksi niistä istui jopa talomme katolla, mutta Nappiksen haukunta säikytti ne pois!


Mennyt talvi koetteli kylän kalastajia kummallisilla vaihtelevilla keleillään suuresti. Ensin talvi ei tullutkaan, kun veneet ja rysät oli jo nostettu talviteloille, sitten se tuli voimalla mutta  kesti vain kuukauden. Sitten jo suvesi, monta lämmintä päivää sulatti lumet ja Peipsijärven jäät rytinällä. Sitäkin kesti vain hetken ja pakkaset palasivat leutoina, eikä kunnon jääkelejä järvelle enää tullut. Jäille ei ollut asiaa, veneitä ei voinut käyttää...


Voi vain kuvitella, mikä helpotus kalastajille on ollut kun jäät lopulta lähtivät ja kalakin alkoi liikkumaan. Nyt aamulla aikaisin ja illalla myöhään kuulee kalastajien veneiden putputuksen pihalle saakka. Saaliit ovat olleet hyviä, jopa runsaita. Pyysin taannoin naapuriani tuomaan minulle muutaman kalan, jos sattuu ylimääräistä tulemaan. Naapurini kantoikin minulle ensin hauen ja lahnan, eilen hän toi kuhaa, jonka pyynti alkaa kun pintavedet hieman lämpenee. 


Aaltojen liikkeessä on jotakin maagista. Lapsesta asti olen rakastanut istua rannoilla katselemassa niiden kulkua, sitä miten ne ripisevät kivikossa tai nuolevat kalliorantoja. Tuulella ne nousevat korkeiksi vaahtopäiksi ja paiskovat vesiä vihaisesti, tyvenellä luulet niiden olevan hiljaa ja paikoillaan, vaikka niiden liike on ikuista, alati muuttuvaa.


Eräs toinenkin rakastaa aaltoja!
Nappista on melkein mahdotonta pidätellä  pois vedestä, jos on vähänkään aaltoja, joita se kuvittelee voivansa pyydystää. Sinne se syöksyy, kylmään kylpyyn suu avoimena valmiina nappaamaan aallosta kiinni. Mahtaa olla kummallista, kun se valuukin vetenä pois!
 Niin tohkeissaan ja suorastaan tolaltaan innosta se on, ettei kuulekaan muuta kuin aaltojen kohinaa...



Aurinko paistaa, pihatyöt odottavat! Naapurustossa leikataan omenapuiden oksia, kunnostetaan kasvihuoneita ja kylvetään ensimmäiset siemenet. Minä ihmettelen, mitä osaisin pihaan laittaa kasvamaan, mitä pitäisi tehdä! 
Kevät ei ole kasvattanut peukalostani vihreää, valitettavasti!



tiistai 5. huhtikuuta 2016

Kun tytär tuli kylään, osa 2


Perillä Mehikoormassa teimme pienen kiertoajelun kylällä. Paljonhan ei täällä nähtävää ole, mutta halusin tyttären saavan jonkinlaisen yleiskuvan nykyisestä kotipaikastani. Kävimme A&O:ssa ostoksilla ja siellä tytär sai ensikosketuksen siihen miten minusta täällä huolehditaan. Myymälänhoitajatar, varsin ystävällinen naisihminen, oli kuullut, että tarvitsen valmiiksi pilkottuja puita ja hänellä oli nyt tiedossa joku, jolta voisin kohtuuhinnalla niitä tilata. 

Asettauduimme kotosalle ja keittelimme tulokahvit, kun ulko-ovi kävi ja naapurini tien takaa tuli sisälle iloisena ja tohkeissaan, tuliaisinaan koristetyynyjä ja tohvelit sekä itselleni, että lapsenlapselleni. Monien halausten myötä naapurini vakuutteli vuolaasti tyttärelle, ettei minua päästettäisi täältä syksyllä lähtemään vaan jäisin Mehikoormaan asumaan... 

Kun naapurini kertoi, että hänelläkin oli tytär perheineen viettämässä viikonloppua ja tuli puhe pizzoista, joita silloin tällöin olin naapurille paistanut ja toimittanut, päätimme tyttären kanssa laittaa pystyyn "yhden illan Pizzerian". Kolmesta  pellillisestä riitti syötävää niin heille kuin meille ja vielä joku pala sujahti pakastimeenkin. 


Nappis vaati iltalenkkinsä, joten kävelimme vielä melkoisen tovin Peipsin rantatietä ilta-auringon vinossa valossa. Tytärkin ihasteli maisemia ja ihastui lempipuuhuni. Ilta oli viileä ja selkeä, tähdet syttyivät kilpaa taivaalle, tuuli tyyntyi. Me jaksoimme vielä hetken istua ja röpistä, mutta kun päivä oli ollut pitkä ja monenlaista touhua täynnä, väsymys hiipi nopeasti jäseniin ja oli aika mennä nukkumaan.


Sunnuntaiaamuna tihutti jo vettä, oli harmaata ja viileää. Laittauduimme liikkeelle puolilta päivin tuhdisti pihviä syöneenä ja levänneenä. Ajelimme Räpinään, missä tytär teki tuliasiostoksia paikallisessa Konsumissa; leikkinallen muotoisia autonraikastimia, koiranherkkuja Aatukoirulille ja suklaata miehelle. 

Olimme niin hyvissä ajoin liikkeellä, että saimme kaikessa rauhassa haeskella Põlvassa kahvilaa (sunnuntai ja kaikki kuppilat kiinni). MatkallaTarttoon ihastelimme laajoja, kumpuilevia peltomaisemia, joissa satapäiset hanhitokat huilailivat muuttomatkalla pohjoiseen. Näimme joutsenia, haikaroita, haukkoja ja töyhtöhyyppiä. Iloksemme näimme myös karjaa ja hevosia ulkona. Harmitti, ettei digikamera tullut mukaan, mutta olenpa seuraavalla kerralla taas viisaampi.

Lentoasemalla heitimme haikeat hyvästit, tytär palasi Helsinkiin, minä nousin Tartton keskustassa bussiin ja köröttelin Nappiksen luo Mehikoormaan. Mieli oli iloinen tyttären vierailusta, yhteisestä touhuamisesta, pitkistä keskusteluista, joista ammennan hyvää mieltä vielä monena harmaana sadepäivänä.

Mikä ihana viikonloppu!

maanantai 4. huhtikuuta 2016

Kun tytär tuli kylään, osa1


Olen asunut nyt Mehikoormassa melkein tasan seitsemän kuukautta. Tänä aikana yksikään perheeni jäsen, hyvistä aikeista huolimatta, ei ole päässyt käymääm luonani. Pääkaupunkiseudulla asuvat lapseni ovat töiden takia olleet estyneitä ja Rovaniemeltä on jo pitkä matka Helsinkiin, saatika tänne. Mehikoorma on liian kaukana äkkiä käväisemiseen...

Nyt kuitenkin sain tyttären viikonloppukylään. Voi sitä iloa!


Pakkasin Nappiksen ja itseni perjantaipäivällä bussiin, jolla matkasimme ensin Räpinään ja sieltä bussia vaihtaen jatkoimme Pölvan kautta Tarttoon. Tämän hieman pidemmän reitin valitsin siksi, että suora bussiyhteys Tarttoon olisi lähtenyt jo klo 7.35 ja olisimme joutuneet viettämään koko pitkän päivän kaupungissa taivasalla. 


Maaseutumatkailu olikin varsin avartavaa! Pölvaan ei ollutkaan niin pitkä matka kuin luulin ja kaupunkikin on isompi kuin muistin. Huomasin matkalla, että samainen bussi ohitti Tartton Ülenurmen lentoaseman vajaan kilometrin etäisyydeltä, joten olisimme voineet jäädä pois kyydistä ja kävellä matkan, mutta ajoimme bussilla kuitenkin perille Tarttoon ja palasimme toisella lentokentälle vain tuntia myöhemmin.


Jäimme yöksi kaupunkiin. Hotelli Pallas oli meille hyvin sopiva sijainniltaan ja tasoltaan, kohtalaisen rauhallinen ja Nappiksenkin tohti jättää huoneeseen yksin siksi aikaa kun kävimme varsin hyvätasoisessa ravintola Polpossa syömässä kolmen ruokalajin illallisen. 

Alkupalat (katkarapuja ja juustolautanen) olivat herkullisia, elsassilainen viini sopi mainiosti kaikkiin ruokiin ja voin vakuuttaa, että söin melkein lautasen kokoisen wienerschnitzelini viimeistä suupalaa myöten kokonaan. Vasta pavlovan makeus alkoi loppumetreillä hieman tökkiä. 





Jos hotellin aamiainen ei ollutkaan ihan samaa tasoa kuin illallisemme, niin emme onneksi olleet nälkäisiäkään. Kahvi oli kuitenkin hyvää ja sitä sai koko kannullisen, joten olimme tyytyväisiä. 

Kävimme, kuinka ollakaan Tartu Turuhooneella (jälleen) ostamassa sisäfilepihvit ja kaikenlaista muuta pientä hyvää iltaa varten. Katsatimme myös joitakin vaatekauppoja, mutta mitään ostettavaa ei niistä löytynyt. 


Puolilta päivin läksimme ajelemaan tyttären vuokraamalla autolla kohti Mehikoormaa mitä huikeimmassa auringonpaisteessa, hyvillä mielin. Luultavasti omalla naamallani karehtikin hymy koko kotimatkan, sillä sain ajaa autolla! Luksusta autottomalle Virossa asujalle!

Huhtikuuta

Keväälle on tullut kiire!  Pari viikkoa sitten kävelin urheasti (kyllä, matkaa n. 1 km, jalat juuri ja juuri tottelivat!) kotoa kasvimaan la...