lauantai 10. joulukuuta 2016

Pähkinä purtavaksi


Kulutan tässä tällä erää viimisiä sairauslomapäiviä! Käytiin koiran kanssa oikein pitkällä aamulenkillä, pikkupakkanen nipisteli poskia, oli hyvä hengittää. Aurinko sai Pihliksen ostarinkin näyttämään iloiselta!


Kaatumisen aiheuttama selkäkipu alkaa olla poissa, fysikaalinen hoito ja lepo ovat purreet siltä terävimmän kärjen. Varovainen liikkeissään pitää silti olla, sillä kyljessä ja pitkässä selkälihaksessa on edelleen sellaista arkuutta, joka nopeasti käännähtäessä muuttuu kirpakaksi kivuksi. Onneksi se häipyy yhtä äkkiä kuin tulikin!

Näiden kuluneiden viikkojen aikana olen pohtinut taas paljon elämääni; terveyttä, henkistä hyvinvoinitia, työtä, jaksamista, iloja ja suruja...

Ei elämässäni varsinaisesti mitään vikaa ole, enemminkin on paljon syytä kiitollisuuteen kaikesta siitä hyvästä, mitä elämässä on. On työ ja toimeentulo, mukava asunto, rakkaat, ystävät...

Ikä tuo tullessaan kaikenlaista kropan kremppaa mikä vaikuttaa fyysiseen jaksamiseen. Miten äkkiä nykyään väsyy ihan tavallisissa arjen askareissakin? Ja päävärkki...Noh! Kaikki hidastuu, muisti tekee pieniä tepposia, pitää ponnistella paljon enemmän oppiakseen uusia asioita.

En minä nuoruuden perään haikaile! En vaihtaisi elämänkokemuksiani ja niiden muokkaamaa henkistä minääni mihinkään. En etenkään, kun pystyn vielä muistamaan, millaisia pöljyyksiä nuoruudessa tuli tehtyä... Maallisen tomumajan ravistumiseen on sopeuduttava, vaikka tiedän, että levolla, liikunnalla ja ruokavaliolla voin itsekin vaikuttaa fyysiseen hyvinvointiini. Oikeastaan suurin ja hartain toiveeni vanhenemiselle on, että muisti pelaisi loppuun saakka, mutta todennäköisesti sillekään asialle en enää ihan mahdottomia voi, paisti popsia kiltisti B12-vitamiinini.

Ja kuitenkin, pieni mutta sitkeä ääni sisälläni puhuu paremmasta elämänlaadusta, muutoksesta. Että asiat voisivat olla vielä himpun verran paremmin...

Mutta mitä vaihtoehtoja yli kuusikymppisellä, eläkeiän saavuttaneella, yksin elävällä naisihmisellä on muuttaa elämäänsä paremmaksi? Onko se edes mahdollista? Ja mikä pitäisi muuttua, jotta elämä oikeasti olisi parempaa?
Siinäpä pähkinä purtavaksi!








lauantai 3. joulukuuta 2016

Elämä vie. minä vikisen




Aina silloin tällöin elämä kääntää meille hymyilevät kasvonsa ja kaikki sujuu kuin polkan tanssi, lujassa tempossa ja vauhdikkaasti. Kaikki esteet siinä menossa kaatuvat ja perille päästään toiveiden täyttymykseen ennekuin huomaakaan.

Minäkin rakastan tanssia polkkaa. Ja kaikkia muitakin tansseja. Jos vain viejä osaa asiansa.
Elämä osaa!

Totuuden nimessä, nykyisin vanheneva naisenkehoni suhtautuu polkkaan nihkeästi. Niin oikeaan tanssiin kuin siihen kuvainnolliseenkin.... Sattuneesta syystä!

Kas, kun kokemuksesta voin sanoa, että elämä herkeää hymyämästä het sillä hetkellä kun tanssijan jalat sekoavat rytmistä ja tanssitettava lentää rähmälleen soratielle. Epäilen tosin elämän hymyilevän salaa, jotensakin vinosti, eikä erityisen hyväntahtoisesti, kun se tanssitettava kropparaukkaansa mädöistä lehdistä ja koirankakoista kokoilee.

Mahalaskun aiheuttamaa shokkia seuraa torjunta: "ei, ei tällaista tapahdu, ei nyt, ei minulle...". Menee aikaa ennenkuin todella tajuaa, että elämä kirjaimellisesti potkaisi jalat alta!

Metaforat eivät paljoa naurata.

Kivun keho tuntee kunnolla vasta seuraavana tai sitä seuraavana päivänä. Toipumiseen tarvitaan lepoa sekä pitkäkestoisten ja äkkiä vaikuttavien mömmöjen miksi, jotta pääsee edes sängystä vessaan, taipuu kiroilematta pukemaan vaatteet päälle, saa ulkoilutettua koiran.

Paljon pahempaa kuin fyysinen kipu on se, että käsillä on loma, matka ja kaikki mukava, jotka pitää perua pois. Sitä kirvelyä ei voi laastarilla eikä lääkkeillä hoitaa.

Kun viikko ja kaksi vierähtää ja kivut helpottavat, sitä alkaa jo uskomaan olevansa voiton puolella. Jäljellä oleville parille lomapäivälle tekee luottavaisin mielin suunnitelmia; joulusiivousta, ruoanlaittoa, perhepäivällinen... Vaan elämäpä tahtoo tanssittaa vielä vähän.

Hissi on rikki!

Koiran kanssa aamulenkillä ajatukset poukkoilevat päivän suunnitelmissa. Fysioterapiaan on jo hoppu, joten ala-aulassa napataan koira kainaloon ja lähdetään kipuamaan kiviportaat ylimpään kerrokseen. Jo kotiovella koiraa alas laskiessa tuntee, että selkä suuttui uudelleen.

Illalla kipu on jo viiltävä ja rajoittaa liikkumista, istumista, makoilua! Aamulla ei tahdo päästä sängystä vessaan, taipua kiroilematta pukeutumaan, viemään koiraa ulos!

Mitä kummaa elämä koettaa nyt opettaa? Tangoako?



lauantai 19. marraskuuta 2016

Kiitos käynnistä!


Kohtasin sen sattumalta jollain iltalenkillä. Se oli piiloutunut pensaan alle, äskettäin pudonneiden keltaisten ja oranssien lehtien joukkoon. Se oli kuin pieni kissanpentu, pörheä ja valkoinen. 
Kun katsoin sitä, näin äkillisinä välähdyksinä kuvia omasta lapsuudestani. Ne herättivät minussa voimakkaita tunteita, joita en muistanut itsessäni olevankaan. Oli kuin sydämeeni olisi pistetty jollakin terävällä ja vaikka se ei vuotanut verta, tunsin kaipauksen kitkerää kipua.


En ollut varma, mikä se oli. En tiennyt, kasvaisiko siitä jotain suurempaa, vai katoaisiko se vain yhtäkkiä. En uskaltanut luottaa siihen. Siksi hylkäsin sen. Annoin sen jäädä pensaan suojaan piiloon.

Muutama sininen kuutamoyö antoi sille voimaa. Tähtitaivaan valossa se kasvoi nopeasti, sai muodon. Kun tapasin sen taas, se oli tullut pois pensaan alta, levinnyt peittämään nurmialueen ja oli nopeasti ottamassa haltuunsa koko tienoon. Näin sen kylmien käsien kaivautuvan maahan, hopeisten sormien kiertyvän puiden rungoille. Näin, miten sen helmat kiiltelivät houkuttelevan kauniina koruina lammen pinnalla.

Se oli hengästyttävän kaunis ja pelottava. Epäilys kuiski korvaani varoituksia, mutten voinut mitään sille, että ihastuin siihen. Mitä suuremmaksi ja häikäisevämmäksi se kasvoi, sitä suuremmin siihen luotin, sitä lujemmin halusin siihen uskoa. Halusin sen jäävän, sillä se teki minut onnelliseksi.

Monet muutkin näkivät sen. Näin lasten innosta palavat silmät, aikuisten hyvän mielen. Ilo pulppusi mäkien nyppylöiltä ja riemu raikui metsäteiden varsilta. Mitä vahvemmaksi ja paksummaksi se kasvoi, sitä kauniimpi siitä tuli. Se pehmensi maiseman ja vaimensi melun, rauhoitti ja samalla antoi energiaa. Luonto ja ihmiset rakastivat sitä.

__________


Pilvet nousivat lännestä, kulkivat synkkinä meren yli. Niiden musteenharmaiden hattaroiden mukana tulivat ilkeät, itsekkäät tuulet. Ne olivat rumia, repiviä räiskeitä. Ne lyöttäytyivät yksiin ja tuhosivat armottomasti kaiken kauniin. Muutamassa päivässä ne olivat pieksäneet pois maiseman valkeuden kuraisiksi lätäköiksi, nurmikot märiksi matoiksi.

Kaikki ilo hävisi niiden myötä. Mieleni muuttui yhtä mustaksi kuin maisema. Vain nurkkiin asumaan jääneet mustarastaat olivat tyytyväisiä.



Se on poissa! Jo nyt ikävöin sitä!

Talvi!
Kiitos kuitenkin, että kävit!


lauantai 22. lokakuuta 2016

Vanha




Tiedättekö, nyt olisi niin helppoa käpertyä peiton alle, sulkea ulkopuolinen maailma pois tästä hetkestä. Antaa masennuksen kaataa harmaa viittansa kaiken ylle. Luovuttaa!

Eikä vain siksi, että käsillä on vuoden raskain ajanjakso. Kova tuuli repii puut paljaiksi, harmaat pilvet roikkuvat kattojen yllä, musta maa imee kaiken valon, ja pahimmoillaan kylmääkin kylmempi sade kaatuu niskaan päivätolkulla.

Ei! Säästä ja vuodenajastahan aina selvitään, jos ei hyvin, niin ainakin hengissä. Siksi, että on toivoa paremmasta; että kurjien loppusyksyn säiden jälkeen tulee kirkkaita pakkaspäiviä ja saattaapa lumikin käväistä maailmaa kirkastamassa. Päivät pitenevät ja aurinko viipyy taivaankannella joka päivä hieman kauemmin…

Ei ja ei! Ei tässä mitään kaamosmasennusta podeta!


Kävin lääkärissä! Oli uusi työterveyslääkäri, kuunteleva ja melkeinpä myötätuntoinen. Valitin tietenkin kipuja siellä ja täällä, mainitsin varovasti väsymyksestäkin. Lääkäri laittoi lähetteitä sinne ja tänne tutkimuksiin, määräsi uusia lääkkeitä. Lupasi kuntoutustakin.

Oikein oli hyvä!

Mutta! Lääkäri oli sitä mieltä, että kaikkien kipujen ja väsymyksen takana on ikä! Että olen vanha, että kroppa pettää, ei kestä fyysisesti kuormittavaa työtä, huutaa sitä kipuna nivelissä, aristuksina lihaksissa.

Vanha! VANHA!

Kyllähän minä sen olen tiedostanut, että tässä ikäännytään ja askel lyhenee. Ettei työssä, sen paremmin kuin arjessakaan enää olla nopeita ja näppäriä. Ikääntymistä en ole noteeranut sen kummemmin, en tuskaillut. En ole suurennuslasilla uusia ryppyjä naamasta etsinyt, en nykkinyt harmaita hiuksia päästäni. Ikääntymistä olen pitänyt luonnollisena, elämään kuuluvana, mutta vasta jossain edessäpäin häämötttävänä asiana. Vanhuus on ollut vielä sana, jolla on voinut leikkiä, mennä sen taakse huumorilla.

Mutta kun sen toinen - ja vieläpä lääkäri- toteaa tuolla tavoin ääneen, se nousee eteen kuin suuri pilvi tai vuori, oikea Mount Everest. Se peittää näkyvistä tulevaisuuden ja heittää tumman varjon nykyisyyteen.


Oihoi, taidanpa sittenkin mennä peitonmutkaan vähän murehtimaan!


sunnuntai 16. lokakuuta 2016

Talvi saisi tulla jo!



City-hanhet ovat lähteneet!
Niiden äänekkäät, mustina vellovat lautat ovat kadonneet iltataivaalta.
Illan ja aamun hämärinä hetkinä kuulee vielä mustarastaiden kesän kirkkaasta huilusta syksyn kylmissä käheytynyttä keskustelua puiston eri kulmilta.







Yön kylmästä päiväksi lämpiävässä säässä lentelee vielä jokunen ötökkä, niiden perässä pyrähtelevät tiaiset, tulevat ikkunalaudoillekin ja kurkkivat sisälle. Haluaisivatkohan ne tulla lämmittelemään?



Viimeiset muuttolinnut odottavat vielä luonnon ja kylmenevän sään antamaa lähtökäskyä jossakin. Vain pullasorsien armada on jäänyt mustankiiltävälle lammelle päivystämään leivänpaloja  ja ahneet rotat tekevät niille seuraa.






Illan pimentyessä lammelle johtavalla polulla liikkuja saa varoa ilmavaaraa, kun sorsat siirtyvät yönvanhaksi isompaan yhteisöön Vantaanjoelle.


Hämärässä kuuluu johtajalinnun napakoita komentoja ja märkää läiskähtelyä niiden ottaessa vauhtia lentoonsa juoksemalla veden pintaa. Saatuaan ilmaa siipien alle ne ylittävät polun aivan matalalta ennenkuin kaartavat takaisin lammen yli, kadoten kuusien yli pimeyteen.





  
Syksyinen ilma on kosteaa ja happirikasta. Sitä vetää keuhkojensa perukoille asti ahnaasti, tuntee olevansa jollain lailla enemmän elossa. Syksyllä on oma hyvä ominaistuoksu, kirpeä, maatuvien lehtien ja märän ruohikon tuoksu. Se tuo mieleen Lapin keltaheinäiset suot, siellä kypsyvät karpalot ja pakkasen odotuksen. 

 

 Osa puista on jo lehdettömiä. Haavat ovat paljaita, mutta koivut sinnittelevät vielä keltaisina. Koristepensaiden lehdet ja pihlajanmarjat antavat yhä punaistaan maisemalle, mutta tarvitaan vain yksi kunnon myrsky ja värit ovat poissa. Silloin tuntuu valokin katoavan, päivät lyhenevät, yöt ovat loputtoman pitkiä. Pitää kaivaa purkista vitamiineja jaksaakseen rämpiä pimeästä seuraavaan pimeään...



Onneksi sateet eivät ole vielä alkaneet. Koira vihaa sadetakkia ja minä sitä, että se joka lenkillä kuraantuu ja tassujen pesu on ainaista taistelua.

Eikä mikään ole masentavampaa kuin matalalla roikkuvat graniitinharmaat pilvet, ei tylsempää kuin yhtäjaksoinen, kaiken peittävä sadeverho upean kotimaisemamme yllä.




Talvi! Se saisi jo tulla! 

sunnuntai 2. lokakuuta 2016

Luonto on terapeutti




Katsoin eilen illalla teeveestä ”Inhimillisen tekijän” (http://areena.yle.fi/1-3259880), jonka aiheena oli luonnon vaikutus ihmiseen. Keskustelijoina oli tietokirjailija, pappi ja professori, jotka pohtivat asioita, joita itsekin olen paljon miettinyt ja oikeastaan pidän itsestäänselvyyksinäkin omakohtaisen kokemuksen pohjalta.



Luonnolla todettiin olevan terapeuttinen ja jopa parantava vaikutus ihmiseen, sillä luonnon keskellä stressi vähenee tai häviää kokonaan, mieli lepää ja ihminen kuulee oman sisäisen äänensä. Ohjelmassa puhuttiin maalla asumisesta, mutta myös siitä, miten tärkeää kaupunkiluonto, rakennetut puistot ja ulkoilualueet ovat asukkaille.


Ikäänkuin jatkumona eiliselle ohjelmalle, tein tänä aamuna koiran kanssa 1,5 tunnin lenkin Vantaanjokivarressa ja sen aikana tuli kyllä taas toteennäytetyksi, miten virkistävä ja voimaannuttava ympäröivä luonto todellakin on. Ei huolia, ei murheita…


Vaikka haikailenkin simppelin maalaiselämän perään, osaan olla kiitollinen asuinpaikastani, sillä lähialueella on sekä rakennettuja puistoja, että luonnonmukaisia metsiä, peltoalueita, kallioita ja rantaa, joissa polkuja, reittejä ja hiekkateitä kymmeniä kilometrejä ihmisten kulkea. Tarvitsee vain valita suunta mihin lähteä ja aina saa erilaisen luontokokemuksen, eikä ehdi kyllästymään.


Liikkumisen nautintoa lisäsi vielä erinomainen keli, mutta olimme myös niin aikaisin liikkeellä, että saimme jolkotella poluilla aivan ylhäisessä yksinäisyydessämme. Silmät ahmivat luonnon kauneutta, korvat kuulivat vain hiljaisuuden ja ihmiskehon elämästä kertovat äänet; sydämen sykkeen ja hengityksen suhinan, omien ja koiran askelten rapinan hiekkatiellä.





Kosteaa aamuilmaa oli helppo hengittää. Yöllä lämpötila oli laskenut lähelle nollaa ja pellolla kasveja kuorrutti kevyt kuura. Aurinko nousi kirkkaalle taivaalle, eikä tuulesta ollut tietoakaan, usva leijui maisemassa pehmentäen sen muotoja. Joella sorsat uiskentelivat tyvenessä vedessä, jossa kirkasväriset puut uittivat kuvajaisiaan. 



Syksyisen luonnon kauneutta, kaikkialla.

maanantai 26. syyskuuta 2016

Aamusumussa





Maisema ikkunani takana on kadonnut, vain harmaa sumuseinä ja epämääräisiä varjoja. On kuin koko maailma olisi liuennut pois. Juon pakollista puolen litran kahviannostani tullakseni tajuihini, herätäkseni. Koira on valpastunut liikkeistäni ja kerjää huomiotani. Sillä on jo hätä.


Kivulias yö, lääkkeiden aiheuttama pönöttymä ja vähien unien paino lepäävät koko olemuksessani. Ei jaksaisi mutta on pakko. Ripsarit menevät klönttiin, tukka on epäsiisti. Kaikki vuoteni silmäpusseineen, ryppyineen, näkyvät kasvoissa. Kiitos elämä taas tästäkin aamusta!


Olisi pitänyt pukeutua lämpimämmin. Sumu lyö vastaan heti ulko-ovella. Se liikehtii levottomasti, koirakin hihnansa päässä katoaa välillä näkyvistä. En viitsi edes katsoa kelloa, olen myöhässä aikataulustani ja olisi kiire, mutta koiran on saatava tehdä tarpeensa, enkä saata sitä moittia, vaikka tunnen, miten verenpaine nousee kohinaksi korvissani.

 Matkalla bussipysäkille harpon pitkin askelin. Oikea käsi haroo ilmaa vauhdittaen menoa, vasemmalla roikkuu laukku ja sen sisällä kaikki mitä päivästä selviämiseen tarvitaan; puhtaat työvaatteet, kengät, rahkaa ja marjoja, vesipullo ja pala paperia, jossa lukee: ”Luoja, anna minulle voimaa, rakkautta ja mielenmalttia”. Kävelytahti on kiivas, on ehdittävä bussiin.

Olen vihdoinkin matkalla vaihtopysäkille. Koetan juosta, mutta jalat eivät tottele. Hengitys käy raskaana. Kehätien suunnalta eteeni nousee hahmoja, zombeja. Sumu vääristää kasvojen ilmeen, silmien katse on tyhjä, kaikki värit poissa… Tuollaisiako elävätkuolleet ovat?


Maltan tuskin istua bussissa, kiire tuntuu ehtivän edelleni, tekee levottomaksi. Bussikuskikin on niitä, joilla on hoppu, polkee kaasupedaalia melkein kuin hurmoksessa. Bussi jyrähtelee ja sihisee, nytkähtelee eteenpäin, suihkahtelee autojonojen sekaan ja pysähtyy ovet auki kolahtaen oikealla pysäkillä. Luojan kiitos!

Työpaikan pukuhuoneessa on aavistus hien ja parfyymien hajua, monta sohivaa jalkaa ja kättä, vaatteita ja ääntä. Ja paljon puhetta. Naiset puhuvat. Kuka lapsista, kuka miehestä. Vaatteista, bileistä, missä oltiin eilen, mitä tehtiin. Minä vaihdan vaatteet hiljaisuudessa, en jaksa sanoa mitään.


Sumu on jäänyt silmiini, on, kuin ei mitään näkisi. Kahvimotti kädessäni istun rapsalle, kerään yökön selostuksesta tärkeimmät tiedot, mietin, mikä on päivän tehtäväkuva. Pissalle haiskahtava asukas istuu viereeni, hymyilee poissaolevaa hymyä ja ottaa kädestäni kiinni. Siinä hetkessä on kaikki, työn merkitys kirkas kuin pläkki. Aurinko alkaa paistamaan, väsymys haihtuu.




sunnuntai 25. syyskuuta 2016

Viikonloppufiiliksissä






Tuulee. 
Keltaisia lehtiä leijailee ikkunan takana kuin vapaan pudotuksen varjoja, irrallaan kaikesta.


Näen muuttolintujen lauttoja ajelehtimassa taivaan harmaassa pilviaallokossa. Katson kaivaten niiden menoa. Niiden matkassa jälleen yksi kesä katoaa muistoihin.

Miten mielelläni minäkin, kiittämätön, lähtisin, nousisin Peukaloisena hanhen selkään, päätyisin jonnekin lämpimään….

Mutta mitä vielä!
Tänne jäänyt tietää, mitä odotella. Syksyn levottomia tuulia, paljaita puita, mustaa maata… Ja sateita, sateita, sateita.

Siksi on parasta vaan kääntää volyymit suuremmalle, antaa musiikin viedä jalkoja, tanssia mieli vapaaksi murheista. Heittäytyä vielä hetkeksi viikonloppufiiliksiin!







lauantai 24. syyskuuta 2016

Yksin eläminen on valinta



”Kuinka sä uskalsit lähteä yksin, oot kyllä rohkea, en mä vaan….!”
Sitä taivastellaan, ihmetellään, hehkutetaan ja jopa kadehditaan. Että menen ja teen erilaisia asioita, yksin.

En ole tullut edes ajatelleeksi, että yksin eläminen edellyttäisi eritystä rohkeutta. Että se olisi pelottava mörkö, jota ei haluaisi nurkkiinsa kummittelemaan. Sen tiedän varmasti, etten halua näivettyä yhteen kohtaan elämässäni vaan mennä eteenpäin, nähdä ja kokea kaikki se mitä elämä suvaitsee eteeni tuoda.

Olen tottunut yksinoloon. Olen elänyt yksin niin kauan, että siitä on tullut osa elämääni, taakaton matkakumppanini.

Olen monasti kokenut syvää yksinäisyyttä ihmisjoukkojen keskellä. Nuorena, kun halusi ”kuulua joukkoon”, se oli hämmentävää, surullistakin. Tiedän senkin, miten kipeää yksinäisyys toisen ihmisen rinnalla tekee. Sen suurempaa yksinäisyyttä ei ole, ei edes kuolemassa, sillä silloin tietää rakkauden loppuneen. Mutta aika tekee tehtävänsä; kun kokemukset ovat täyttäneet tehtävänsä, muistot haalistuvat.  

Yksin eläminen on valinta, yksinolo hyvältä tuntuvaa vapautta päättää omista asioista ja kantaa vastuu päätöksistänsä. Se on elämäntapa.

Virossa asuessani suorastaan nautin yksinolosta. Elin eristyksissä muusta maailmasta, otin välimatkaa tavanomaiseen elämääni. Tunnistin erakon itsessäni.

Toki sielläkin, kuten yleensäkin elämässä, koin yksinäisyyden hetkiä. Taustalla oli aina jokin eteen noussut käytännön ongelma, jota en kyennyt heti selättämään. Silloin saatoin olla surullinen, märehtiä sitä, ettei ollut ketään tukemassa ja auttamassa. Aika toi kuitenkin aina ratkaisut ongelmiin ja niistä selviäminen taas himpun verran lisää itseluottamusta ja vahvuutta.

Alkuun sosiaaliset kontaktit rajoittuivat kaupassa asiointiin ja naapurin mummon kanssa käytyihin hassuihin keskusteluihin kaikilla yhteisillä kielillämme, joita ei oikeastaan ollut. Tulimme hyvin toimeen. Koira toimi, jälleen, helppona välikappaleena sosiaalisten suhteiden luomisessa. Ajan mittaan kyläläisetkin alkoivat kohdattaessa katsomaan päin, vastaamaan sitkeisiin tervehdyksiini ja lopulta jotkut rohkaistuivat jopa kyselemään jotain. Usein hekin ihmettelivät; "missä sinun mies on?"

Kohtasin paljon ystävällisyyttä, mutta sain myös osakseni aitoa ystävyyttä. Vuoteni lopulla tunsin olevani osa yhteisöä, ehkä yhä jonkinlainen kummajainen, mutta hyväksytty sellaisena.

Nyt asun taas koiran ja tuon ”taakattoman ystävän” seurassa keskellä suurta kaupunkia. Tämä elämä tässä edellyttää menemistä ihmisten pariin, matkustamista ruuhkabusseissa, kuulumista työyhteisöön. Mutta tunnen paikkani ja olen mielelläni viereltä katsoja, ulkopuolinen. 
Teen tilaa itsessäni asuvalle erakolle.



lauantai 17. syyskuuta 2016

Ensimmäinen viikko





Miten osaisin kuvailla ensimmäistä työviikkoa vuoden poissaolon jälkeen oikealla tavalla?
Että huh, nyt se on takana, jippii, onneksi on viikonloppu!?

Kaipa noinkin. Se ei vain tee oikeutta kaikelle sille mitä työviikkoon mahtui.

Nukuin tietysti koko viikon huonosti, oikeastaan jo  ennemminkin, koska en kyennyt sulkemaan illalla ajatusten laukkaa päässäni. Jännitti, pelotti ja toisaalta olin innoissani.

Maanantaina ja tiistaina tunnelmat ja tunteet olivat korkealla. Tutut työkaverit ottivat lämpimästi halauksin vastaan ja jotkut asukkaistakin muistivat ja tunnistivat. Työhön paluu tuntui mukavalta. Sain kolme ensimmäistä päivää tutustella, vaikka toki heti koetin parhaani mukaan tarttua töihin. Haparoivaahan se oli, moni asia vaati tarkistamista ja kyselemistä, vaikka työmenetelmissä ei periaatteessa suuria muutoksia olekaan. Jossain kohtaa koin jopa hyvää mieltä onnistuttuani, osattuani!

Ehkä yritin liikaa. Äkkiä palasin sellaiseen fyysiseen suorittamiseen, jota keho ei ole tottunut tekemään kokonaiseen vuoteen. Vaikka Mehikoorman "talonmiehen" askareet; pihatyöt, puiden kanto ym olivat mitä fyysisintä tekemistä, niiden rasitus kohdistui kehoon yksipuolisemmin ja samalla niitä tehdessä saattoivat ajatukset kulkea omia latujaan. Hoitotyö on raskasta koko fysiikalle, mutta kysyy erittäin hyvää henkistä tasapainoa ja kestokykyä, koska koko ajan pitää olla tarkkaavainen, tunnistaa hoidettavan mielenliikkeet ja kyetä hallitsemaan hoitotilanne.

Väsymys kertyi viikolla jäseniin ja torstaina se alkoi tuntua ja näkyä. Vaikka olin kovasti päättänyt ottaa työn rauhallisesti ja stressittä, kiireen tuntu otti vallan. Tuli moka, jota piti myöhemmin purkaa esimiehienkin kanssa. Oppiminen on joskus ankaraa ja harmittaminen kesti kotiin saakka, mutta illalla koiran kanssa lenkillä helpotti ja perjantai sujuikin töissä mukavasti.

Tottakai; vastustuskyky petti, flunssa iski! Nyt on paras unohtaa rästissä roikkuvat kotihommat ja levätä tämä viikonloppu. Fiilistellään vaakatasossa vaikkapa vanhoja suosikkibiisejä...

Simon and Garfunkel
Bridge over troubled water (klikkaa linkkiä alla)
https://youtu.be/H_a46WJ1viA

perjantai 9. syyskuuta 2016

Päättymisiä, uusia alkuja



Lisää kuvateksti

Aika. Kaikella omansa.


Vuosi elämästä. Kaksitoista pitkää kuukautta aikaa tehdä kaikkea mukavaa, rajattomasti. Eteenpäin katsoessa aikaa tuntuu aina olevan runsaasti, tuhlailtavaksi asti! Äkkiä kuitenkin huomaa sen kadonneen johonkin, loppuvan aivan ennen aikojaan.



Se tuntuu tuhlautuneen turhuuksiin, vaikka niin paljon oli vielä tehtävää ja nähtävää. Hetken tuntee katumusta, ettei osannut käyttää aikaansa hyödyllisemmin, opiskellut vierasta kieltä, matkustanut ja tutustunut paremmin maahan, sen historiaan, kulttuuriin, kaikkeen…





Mutta taaksepäin katsoessa näkee, miten aika on täyttynyt tuhansista pienistä ja suurista asioista ja tapahtumista. Hetkeäkään siitä ei mennyt hukkaan. Muistojen selkäreppuun on kertynyt uusi kasa kokemuksia selviytymisistä, oppimisista, kohtaamisista, kasvamisesta. 




Eihän kaikki tietenkään mennyt loistavasti, hyvä jos kohtalaisesti. Kaikkea aivan kurjaakin sattui. Niin kuin nyt elämässä yleensä tapahtuu. Silti. Päällimmäisenä on onnen tunne, se hyrisee syvältä sisikunnasta.




  Elämä antoi minulle lahjan. Sain toteuttaa unelman, elää sen täydellisenä irtiottona arjesta. Nyt arki näyttää uudelta, kiinnostavalta. Sukellan siihen kuin seikkailuun, josta en tiedä vielä muuta kuin puitteet. Katson elämää eteenpäin jännittyneenä; mitä lahjoja se nyt tuo eteeni…




lauantai 16. heinäkuuta 2016

Muistatko?

Muistatko ne lapsuuden kesät, aina aurinkoiset ja lämpimät? Miten juostiin aina paljain jaloin ja iho oli ruskea kuin kahvipapu...

Muistatko, kun maattiin vastaniitetyn heinän tuoksussa pellon pientareella ja poimittiin suuhun auringon makeiksi kypsyttämät mansikat? Miten katselimme sinitaivaalla purjehtivia kumpupilviä ja keksimme niistä tarinoita linnoista, prinsseistä ja prinsessoista? Halusimme olla taivaalla sukkelaan suihkivien pääskysten kaltaisia, lentää korkealla ja nähdä koko maailma....


Muistatko sen peltotien, jota pitkin kuljettiin metsään keräämään piirakkamarjat pieneen peltimukiin? Sen vierellä vilja heilimöi tuulessa ja ruiskaunokkien sini sai pellon näyttämään meren aalloilta! Ja sadat perhoset kisailivat päivänkakkaroilla! Iltaisin hepokatit antoivat ilmaiskonserttejaan ja pikkulinnut opettivat poikasiaan lentämään…
























Muistatko, miten inhottiin sitä, kun oli pakko kitkeä rikkaruohoja porkkanapenkistä, tai kun piti kerätä viinimarjoja pensaista? Palkaksi saatiin muutama kolikko ja niillä ostettiin myymäläautosta sitruunasuudaa ja nallekarkkeja. Eväät ja huopa mukana soudettiin saareen retkelle ja uitiin aikuisten kielloista välittämättä virrassa tukkipuiden keskellä? Saaressa oli paljon hyttysiä ja suuria paarmoja, joita juostiin kiljuen karkuun eikä uskallettu olla teltassa yötä kun pelättiin käärmeitä!





















Niin, muistatko sen tunteen, sen onnen, sen huolettomuuden? Sieltä se nousee, lapsuusmuistoista lohduksi, aina silloin tällöin aikuisen ankarina päivinä esiin otettavaksi?


Muistatko…?




Huhtikuuta

Keväälle on tullut kiire!  Pari viikkoa sitten kävelin urheasti (kyllä, matkaa n. 1 km, jalat juuri ja juuri tottelivat!) kotoa kasvimaan la...