lauantai 28. tammikuuta 2017

Laiskuus on lahja


”Laiskuus on hyvä lahja, jos sen osaa oikein käyttää”. Siinäpä sanonta, jota usein siteeraan! Voisinpa jopa väittää sen olevan lempilausahdukseni.

Isäni ja appeni olivat ahkeria sanontojen ja sananlaskujen kylväjiä. Joka tilanteeseen tuntui löytyvän sopiva ”vanhan kansan viisaus” ja heiltä on muistiini jäänyt muutamia napakoita sanontoja, joita tulee käytettyä arjessa. Vaikka nuorempana piti niitä lähinnä ärsyttävinä, on iän ja elämänkokemusten myötä täytynyt todeta, että niihin kätkeytyy melkoista viisautta. Eivätkä useat niistä olekaan niin yksiselitteisiä kuin mitä äkkiä kuultuna luulisi.
Uskoakseni sanonnat kuvastavat voimakkaasti ajan henkeä ja vallitsevaa kulttuuria. Tämän päivän sloganit ovat aivan jotain muuta kuin sata vuotta sitten. Iovanhempiemme nuoruudessa ja paljon kauemminkin ajassa taaksepäin kirkko ja papit opettivat kansaa nöyryyteen, kuuliaisuuteen ja ahkeruuteen. Reippaasti yleistäen; ihminen tuntui olevan hyvä vasta kun oli selkänahastansa, kaiken fyysisen ja ruumiillisen voimansa valittamatta antaneena tehnyt työnsä, useinmiten jonkun toisen kuin itsensä hyväksi. Kaikkinainen ilonpito ja jopa nauraminen, erityisesti jos nauraja oli mies, tuntui olevan kovasti paheksuttua, niinkuin sanonta ”mies se tulee räkänokastakin, muttei tyhjän naurajasta” osoittaa.

Raamatussa kuvataan laiskuutta todella pahana asiana, sehän on peräti yksi seitsemästä kuolemansynnistä. Siinä varoitetaan meitä monessa kohtaa laiskuudesta, laiskimuksista ja kurjasta kohtalosta, joka laiskottelusta seuraa: "Omiin mielitekoihinsa laiska kuolee, kun kädet kieltäytyvät työnteosta" (San. 21:25).

En tiedä, miltä maailmanajalta lempisanontani on peräisin, mutta mieltäni lohduttaa se, miten siinä tunnutaan puolusteltavan laiskuutta. ”Laiskuus on hyvä lahja…”. Siitä tulee lahja, kun ja jos sitä osaa käyttää oikein. Mitä se käytännössä tarkoittaa? Varmaankin sitä, että on tehtävä viisaita valintoja ja kuunneltava oman kehon tarvetta lepoon.



Kun juuri nyt tietoinen minäni kehottaa itseäni tarttumaan toimeen ja raivaamaan muuttokaaos järjestykseksi ja koti asuttavaksi, mutta fyysinen minäni potee edelleen valtavaa väsymystä ja aivot kumisevat tyhjyyttään, minä valitsen laiskottelun. Käyn siis sohvalle vaakatasoon, annan ajatusteni lennellä vapaasti ja kun uni tulee, lakkaan murehtimasta mistään. Päätän nyt ja vastakin olla itselleni armollinen ja kieltäytyä synnintunnosta laiskotellessani. Ja Luojan kiitos, saatan aina vedota tutkimukseen, jonka mukaan laiskuus voi olla merkki älykkyydestä.  

sunnuntai 1. tammikuuta 2017

"Kun katsoo taaksepäin, näkee tulevaisuuteen..."


Vuoden vaihtuessa on tapana tarkastella kuluneen vuoden tapahtumia, muistella, analysoida sitä, mitä elämä nakkasi eteen sen aikana. Tehdään tiliä ja puntaroidaan, mikä oli hyvää, mikä huonoa. Jos oikein syvälliseksi heittäydytään, päätetään alkavan vuoden aikana tehdä korjausliikkeitä; pudottaa painoa, luopua paheista, pitää itsestä paremmin huolta, olla parempi ihminen!

 Jo vain!

Minulle alkuvuosi oli leppoisissa vesissä kahlailua, noin kuvainnollisesti! Peipsijärven rantamaisemissa sain nauttia vapaudesta olla ja elää aivan omassa tahdissani, tehdä tai olla tekemättä, nukkua ja herätä, hoitaa välttämättömät askareet silloin kun siltä tuntui, jaksoi tai halusi! Kaikki aika oli omaani, sillä sai tehdä mitä huvitti. Sellaisesta elämän ylellisyydestä en ollut osannut aiemmin edes uneksia!

Aika, hiljaisuus, rauha ja luonto! Hengitin syvään, käännyin katsomaan ja kuuntelemaan sisintäni, opettelin meditoimaan. Opin näkemään, mikä elämässäni on tärkeää, millä on todellista merkitystä ja mitä turhia taakkoja raahasin mukana. Luovuin ja luovutin, sain mielenrauhan. Hyväksyin ja annoin anteeksi, sovin itseeni!


Olen ollut löytöretkellä itseeni jo vuosia. Tietoisesti. Aina kun olen saavuttanut jonkin selkeän tason pysähtyä ja tarkastella elämääni, olen nähnyt tarpeen muuttaa ulkoisia puitteita ja koettanut muokata elämästäni parempaa. En ole tavoitellut ulkoista hyvää, vaan parempaa elämänlaatua ja tyytyväisyyttä. Kaikki elämänvaiheet, myös ne jotka ovat pistäneet polvilleen ja piiskanneet, ovat olleet tarpeen itsensä tuntemiselle, oppimiselle, kasvamiselle ihmisenä.

Kun syksyllä palasin kotiin ja työhön, olin tietoinen siitä, ettei fysiikkani enää kestä tekemääni raskasta hoitotyötä. Muutos muhi mielessä, muttei ollut mitään, mihin tarttua. Huokailin ja turhaannuin. Virallisen eläkeiän saavuttaneena ja ikärasismiakin työnhauissa kohdanneena oli vaikea edes kuvitella löytävänsä vielä itselle mieluisaa, motivoivaa ja sopivampaa työtä.

Niin kuin usein ennenkin olen saanut kokea, niin nytkin ovi uuteen elämänvaiheeseen raottui aivan yllättäen. Ystävän facebook-kommentti johdatti hakemaan työpaikkaa, pääsin haastatteluun ja sain työn. Kaikki tapahtuu muutamassa viikossa: opetellaan uudet työtehtävät, muutetaan uudelle paikkakunnalle, luodaan uudet rutiinit…


Tulevaisuus ei pelota, odotan sitä innolla! Ovi on auki, katse suunnattuna eteenpäin! 

  



Sotatila


Uusi vuosi!


Istun pihlisläisen asuntoni keittiössä ja juon kahvia. Olo on tokkurainen valvomisesta ja ankarasta flunssasta. Olen luvannut itselleni ottaa tänään juuri niin monet päikkärit kuin vuoden vaihtumisesta toipuminen edellyttää. Ei sillä, että olisin juhlinut!

Kävimme kyllä melko juhlavasti alkuillasta ”Kermitillä” ajelemassa Sipoon puolella, Nappis pakattuna kuljetuskoppaan ja nautittiin siellä ystävien luona hyvästä ruoasta ja mukavasta seurasta.


Muut kyllä pitivät juhlimisesta huolen! Keskikaupungin valtaisa kumu ja valonvälähdykset kantautuivat tännekin, kun Suomen 100-vuotisen itsenäisyyden juhlavuotta käynnistettiin. Ilmeisesti kansalaisetkin olivat panostaneet juhlavuoden kunniaksi erityisen runsailla ilotulitteilla, sillä ankara räiske ja pauke alkoi jo illalla seitsemän aikoihin ja oli tietenkin huipussaan puolilta öin.



Me pakoilimme Nappiksen kanssa ”sotatilaa” suljettujen verhojen takana, radion pauhatessa rokkia, eikä Nappiksen iltapissalenkistäkään tullut mitään, kun heti pihalle päästyämme läheisen autotallin kulmilta ammuttiin sellaista tulitusta, että Nappis jähmettyi niille sijoilleen ja piti kantaa takaisin kotiin. Evakuoiduimme kylppärin lattialle tehtyyn tilapaispunkkaan nukkumaan. Sinne ei aivan pienimmät paukkeet kuuluneet, mutta koirapahalainen äityi isommista edelleen haukkumaan ja murisemaan.


Lopulta puoli kolmen maissa maailma ympärillämme vaikeni ja voipuneet pääsivät lepoon.



Ei sille mitään voi; toiset meistä ovat arempia kuin toiset! Koirat ja ihmiset! Nappis stressaantui niin, että illan aikana karvalankamatto sai aivan uuden koirankarvakuorrutteen ja vaikka mitä rauhoittavaa sille oli annettu, ei pelko pienestä koiransydämestä kaikonnut pois. 





Lupasin itselleni ja koiralleni, että ensi vuonna todellakin otamme uuden vuoden vastaan joko niin kaukana korvessa, ettei välähdystäkään taivaalle kohoa, tai sitten lentokenttähotellin maan uumenissa.

Piste.

Huhtikuuta

Keväälle on tullut kiire!  Pari viikkoa sitten kävelin urheasti (kyllä, matkaa n. 1 km, jalat juuri ja juuri tottelivat!) kotoa kasvimaan la...