Aika aikansa kutakin...

... sanoi pässi, kun päätä leikattiin!

No, aika karu ja huonosti istuva kuvaus omille ajatuksille juuri nyt! Sattuipa vain muistumaan mieleen, kuten niin monasti elämän varrella muulloinkin nuo lapsuudessa paljon viljellyt, usein nasevasti osuvat sanonnat. Kuten; "älä nuolaise, ennenkuin tipahtaa", "joka kuuseen kurkottaa, se katajaan kapsahtaa", "ei itku auta markkinoilla" ja niin edelleen! Aika tylyjä, mutta niin totuudenmukaisia!

Sanontojen pohdiskelu syrjäytti pois siitä ajatuksesta, jota alkujaan aloin tässä tavoittelemaan! Tahtoo olla tämä vanha pää, sama kesät, talvet ja helposti ajatukset singahtelee jossain aivojen avaruudessa sfääristä toiseen, useinmiten kadoten saman tien. Mutta nyt sain siitä kiinni. 

Pari viikkoa sitten sairastin jonkunlaisen flunssan (ei koronaa) ja hoidin itseäni levolla. Eli makasin sohvalla ja katsoin telkkaria. Toivuttuani uskaltauduin hakemaan kolmannen koronarokotuksen, ja sen jälkimainingeissa makasin taas useita päiviä sohvalla telkkaria katsellen. Maanantaina ei sitten enää meinannut päästä kävelemään, kun jalat eivät totelleet. 

Sisuunnuin, pukeuduin, läksin ulos ja menin metsään! Päädyin vanhalle tutulle polulle, jota vielä muutama vuosi takaperin ahkerasti Nappinokan kanssa kuljettiin. Tarkkaan oli katsottava, mihin jalkansa asettaa, sillä polku oli jäinen ja epätasainen. Hidasta oli kulku, mutta niin nautittavaa. Pysähtelin kuuntelemaan ja katselemaan ympäristöä usein. Aurinko pilkisteli puiden takaa ja vaikka tuuli oli kovaa ja puuskaista, tuntui kuin tämä pieni metsä olisi ottanut ihmisen suojiinsa.  

Polun mutkassa vastaani käveli ikäiseni nainen, kameraa kantaen. Pysähdyimme juttelemaan ensin niitä näitä säästä ja metsästä, johon molemmat olemme kovin ihastuneita. Hän kertoi tekevänsä hoitajana yötöitä ja päivällä ulkoilevansa kameran kanssa tässä metsässä. Juttelimme valokuvauksesta, luonnosta ja linnuista, joita hän kuvasi. Hän oli juuri onnistunut ottamaan kuvan puukiipijäpariskunnasta, joka elelee tuossa metsässä. Iloitsin hänen saavutuksestaan. Sitten jatkoimme matkaa, kumpikin omaan suuntaansa. 

Olen jo jonkin aikaa kipuillut elämän pysähtyneisyyttä ja sitä, etten osaa nähdä tulevaisuuteen. Yhä edelleen haikailen asumaan mummonmökkiin maalle, mutta mitä enemmän aikaa kuluu, tuntuu, että unelma lipuu loitommaksi, tavoittamattomiin. Mitä sitä sitten tekisi? Lähtisikö jonnekin uuteen paikkaan, vai jäisikö näille sijoilleen?

Siitä on nyt melko tarkkaan viisi vuotta, kun muutin asumaan Kouvolaan. Edelleenkin melkein huimaa, kun muistaa, miten vauhdikkaasti elämänmuutos tapahtui. Kaikki siihen  tarvittavat osaset vain loksahtelivat kohdalleen kuin itsestään. Aloin heti viihtymään, en tuntenut vierauden tunnetta tai epävarmuutta. Koiran kanssa tutkittiin kadut ja torit, käytiin ympäristön monilla luontopoluilla ja tuo lähimetsäkin tuli hyvin tutuksi. Parasta oli kuitenkin ihmiset ja monin tavoin ilmenevä sosiaalisuus. Tuli tuttuja, jopa ystäviä, työyhteisön ulkopuolelta. Mukavaksi koin senkin, että ventovieraat ihmiset saattoivat alkaa juttelemaan kauppareissuilla, koiran kanssa liikkuessa ja missä vain kohdatessa.  

Monet tekijät vaikuttivat siihen, että muutaman vuoden ahertamisen jälkeen työuupumus alkoi tuntua raskaana.  Aloin kääntymään sisäänpäin, erakoitumaan. Ei aina jaksanut tavata kavereita, ei ollut helppoa lähteä tapahtumiin ja tilaisuuksiin, liikkua ihmisten joukossa. Siihen tuli vielä korona, joka hiljensi  elinympäristön ja sammutti sosiaalisuuden rippeet. Odotettu ja toivottu eläkkeelle jääminen, kaikki se oma aika, sekään ei herättänyt elämisen riemua, vaan moni mukavakin asia on mennyt  melkein kuin puolivaloilla ajaen!

Tätä kaikkea mietin, kun kävelin kotiin päin tuolta pieneltä metsälenkiltäni. Lyhyt kohtaaminen ja jutustelu vieraan ihmisen kanssa muistutti mieleen viiden vuoden takaiset tunnelmat. Ei se tuonut ratkaisua pulmaan;, ollako vai eikö olla kouvolalainen, mutta tuotti iloisen mielen.  Aika aikansa kutakin, aika näyttää, mitä tuleman pitää.

Niin, ei  Kouvola ole yhtään paskempi paikka asua!

Ohhoh!

 

Tulin tutkailemaan blogini tilannetta ja hämmästyin sitä, etten ole kirjoittanut mitään sitten viime vuoden huhtikuun. Ei ole päivityksiä kasvimaapalstoilta, ei edes satokuvia, ei kertomuksia huikeasta hellekesästä,  

Mitä oikein tapahtui?

Totean vain, ettei työn päättyminen ja eläkkeelle jääminen ollutkaan aivan helppoa, kun päivittäiset rutiinit hävisivät. Keväällä oli jaksoja, jolloin en oikeastaan tehnyt mitään järkevää. Annoin itselleni luvan olla laiskana, kulutin aikaa katsomalla Netflixistä hullun määrän erilaisia sarjoja sohvalla lojuen. Kun kerta voin niin tehdä! Koskaan en ole ollut hyvä siivoamaan ja pitämään kotiani siistinä, nyt meni viikkoja, että sain kaivettua imurin esille. Uupumuksen tunnistaminen on oma lukunsa, siitä toipuminen vie aikaa. Paljon! 

Kasvimaalla kyllä touhusin. Käytin kaiken jaksamisen ja energian maan muokkaukseen, istutuksiin, ja kylvöihin. Näin kyllä, ettei voimat riittäneet pitämään rikkaruohoja kurissa ja aika ajoin kivutkin  rajoittivat tekemistä. Silti satoa tuli runsaasti, niistä riitti iloa ja syötävää pitkälle syksyyn ja naapurit sekä ystävät saivat osansa kurkkujen ja kesäkurpitsojen ylituotannosta. Intouduin jopa kokeilemaan uusia lajikkeita; vesimelonia ja myskikurpitsaa, Kannoin talvipalstalle pienen pöydän, pari tuolia ja päivänvarjon ja nautin hellepäivistä. 

Syksyllä potkin itseni harrastamaan. Olin - ja olen - täysin tietoinen, että liikunta on parasta hoitoa niin lihaskunnolle kuin päänupillekin. Kaupungin liikuntapalvelut tarjoaa jos vaikka minkälaista jumppaa ja ryhmää, mutta rima niihin osallistumiselle on aivan liian korkealla tällaiselle, joka ei taivu kunnolla edes kenkiä laittamaan jalkaansa. Sitten löysin kuntosaliryhmän, joka on suunnattu neurologisista sairauksista ja vaivoista kärsiville. Sinne oli tosi hyvä mennä, tasavertaisena toisten joukkoon. Pian löysin itseni myös aloittelijoiden taiji-ryhmästä. Olin oikein tyytyväinen itseeni, voin selvästi paremmin ja elämänlaatu parani paljon.

Vanhin poikani on asunut perheineen Vantaalla viimeiset seitsemän vuotta. Lapin lapselle ei etelän syksyjen harmaus, lyhyet, vähälumiset talvet, eikä ihmismassat ja kiire olleet sitä parhainta elinympäristöä. Haaveet paluusta Lappiin elivät ja vahvistuivat vuosi vuodelta, mutta koronan ja työtilanteiden takia piti jaksaa. Loppusyksystä muutoksen tuulet alkoivat puhaltamaan, puoliso sai Rovaniemeltä työpaikan ja perheen muutto varmistui. Iloitsen heidän puolesta, ihmisen on hyvä olla siellä, missä tuntee olevansa kotonaan.

Kiirehdin lapsenhoito- ja pakkausavuksi, kun pojan työpäivät olivat pitkiä ja pieni koululainen olisi joutunut olemaan pitkät iltapäivät yksin kotona. Aloin ymmärtämään poikani tuntoja, kun kuskasin pojantytärtä harrastuksiin iltapäivän ruuhkassa, mustassa kaatosateessa. 

Muuttofirmaa ei minun kannata perustaa. Se tuli selväksi! Moneen kertaan toisten ihmisten, vaikka kuinka tuttujen, tavaroita pakatessani, tunsin suoranaista avuttomuutta ja tehottomuutta. Muutto itsessään oli niin räväkkä, etten ole moista ennen nähnyt. Huushollin maallinen omaisuus katosi muuttoauton sisään tunnissa, kiitos pojan kavereiden, jotka olivat tulleet auttamaan. Tarkoitukseni oli tehdä asunnon loppusiivous, mutta olin yliarvioinut omat voimani ja lopulta jouduin antamaan periksi ison työmaan edessä. Siivousfirma hoiti työn loppuun.

Puolitoista kuukautta sillä reissulla viivyin, kotona kävin pari kertaa pyykkäämässä ja kukkia kastelemassa. Joulukuun alussa tosin vietin viikon Rovaniemellä, mm. juhlistamassa vanhimman lapsenlapsen lakkiaisia ja ammattitutkintoa.  Nuorimman tyttären ja nuoremman poikani olin tavannut edellisen kerran kesäkuussa 2019 pojanpojan rippijuhlien aikaan. Suomi on liian pitkä maa!

Joulun vietin vanhemman tyttären ja hänen miehensä luona Veikkolassa. Ei mitään suuria muodollisuuksia, valmiita ruokia, lepoa, joulupäivänä vierailu Fiskarsissa vävyn äidin luona ja lopulta kotiin vuoden viimeisenä torstaina. Kun olin raahannut autosta kaikki tavarat kotiin kolmanteen kerrokseen, istuin alas, kaadoin tilkan brandya lasiini ja huokaisin. Olen itsekin haikaillut muutosta elämääni, sitä unelmien elämääni mummonmökissä, mutta nyt tuntuu, että ei, ei muuttoja! 

Vuosi vaihtui ilman suuria tunteita, ilman suuria lupauksia, ilman hurraahuutoja! Arkeen on ollut taas vaikea palata, rutiinit on hukassa. Lopulta iski flunssa ja sen mentyä kävin ottamassa kolmannen koronarokotuksen. Sitä nyt olen kuumeisena muutaman päivän potenut. Kun luen kirjoittamaani tekstiä, mietin, onko elämäni ollut jotenkin latteaa ja harmaata. Todellisuudessa joka väliin on mahtunut paljon tapahtumia ja tunteita; iloa, ikävää, surua, rakkautta ja lämpöä. Värit kätkeytyvät sanojen sekaan, ne on vain sieltä etsittävä. Sillä pohjimmiltaan elämä on hyvää!