Myönnän, että otsikko on hieman kaukaa haettu, eikä sen vertauskuvallinenkaan merkitys aivan istu tämän jutun yhteyteen, mutta...
Viime viikkojen lumimyräkät ja lumisateet ovat olleet vähintäänkin runsaita, vaikkei aivan tupaan asti (onneksi) olekaan tunkenut. Siinä mielin säällä on ollut vaikutusta, että tuvassa on pysytelty aika tarkkaan, aivan pakollisia kulkuja kauppaan tai apteekkiin lukuunottamatta. Liikkumattomuuden syy on ensinnäkin se, että kadut ja pihatiet ovat olleet luokattoman huonosti hoidettuja ja Kermitti-parkani niin lumeen hautautuneena, että sen liikkeelle saaminen on ollut haasteellista. Talon puolesta käytössä on ollut pelkkä lumilapio ja sekin olisi vielä ollut ihan käyttökelpoinen väline, mutta kun penkat ovat miehen korkuisia ja kaukana, ei tällä lihaskunnolla taistelutahtoa lumenluontiin ole ollut.
Taisteluinnosta puheen ollen! Maailmalla eletään tällä hetkellä jännittyneessä ilmapiirissä, kun itäinen naapurimme on ryhtynyt esittämään jonkinlaisia etupiirivaateita. Mahtaako maan johdon silmissä väikkyä kuva alueellisesti suuresta ja mahtavasta Venäjästä vai halutaanko tällä provokaatiolla saada oman kansan huomio pois maan sisäisistä epäkohdista? Maailmanrauhaa on huolestuttavasti törkitty Valkovenäjän avustuksella ja EU:ta sekä Natoa härnätty. Jos pahimmat pelkomme toteutuvat, Venäjän joukot hyökkäävät Ukrainaan ja luultavasti sen jälkeen maailma palaa ennenkuin ehdimme silmiä räpäyttämään.
Yritän olla optimisti ja uskoa maailmanrauhaan, mutta tunnustan, että hieman visto tunne tuli, kun vilkaisin pari päivää sitten ikkunasta ulos ja näin pankun pyöriskelevän kotinurkillamme. Puolustusvoimien kalustoahan näkee tämän kaupungin kaduilla tuon tuosta, ei siinä mitään, mutta samaan aikaan auki jääneen televison uutiset suolsi tietoa ja kuvaa Venäjän ylimitoitetun suurista sotaharjoituksista.
Pähkäilin edellisessä kirjoituksessani, etten oikein tiedä, miten lähtisin jatkossa viemään elämääni tästä pysähtyneisyyden tilasta eteenpäin. Pohdinnassa on ollut monenlaisia vaihtoehtoja, ajatusten ovet ovat olleet sepposen selällään kaikille ideoille tulla tai mennä. Paikkakunnan vaihdoskin on ollut mielessä.
Mutta kuten usein ennenkin, elämä alkoi yllättäen viitoittamaan polkuani. Yksi puhelinsoitto aivan muissa asioissa johti siihen, että nyt olen sitoutunut ohjaamaan Vanhustyön keskusliiton ohjeistamaa Ystäväpiiri-toimintaa tämän kevään ajan. Hyppäsin ns. liikkuvaan junaan, mutta kun tätä minulle ehdotettiin, tunsin asian heti omakseni ja hetkeäkään epäröimättä suostuin ohjaajaksi.
Tiedämme, että koronapandemian aikana etenkin vanhusväestön keskuudessa yksinäisyys on suuresti lisääntynyt. Yksinäisyys aiheuttaa surun ja menetyksen tunnetta, mutta sillä on myös vaikutusta sekä fyysiseen, että psyykkiseen terveydentilaan. Ystäväpiirin toiminta on suunnattu ikäihmisille lievittämään yksinäisyyttä, virkistykseksi ja sosiaalisen kanssakäymisen luomiseksi sekä vertaistueksi. Kutakin Ystäväpiirin ryhmää ohjaa kaksi henkilöä, jotka Vtkl kouluttaa. Koulutuksessa annetaan hyviä työkaluja ohjaajan tehtäviin, mutta ryhmään osallistuvat vaikuttavat itse toiminnan sisältöön.
Nyt kyseessä oleva ryhmä muodostetaan taustavoimina toimivien Sotainvalidien Kymen piiri ry:n sekä Kymenlaakson Sotaveteraanipiiri ry:n aloitteesta ja näiden yhdistysten jäsenistöstä, mikä osaltaan tekee ryhmän ohjaamisesta itselle erityisen merkittävän. Ystäväpiirin toiminnan punaisena lankana on luonto, joka sekin on sydäntä lähellä ja innoittaa sisällön suunnittelussa.
Keväästä tulee varmasti mielenkiintoinen. Ei tarvitse miettiä, mitä tekisi!
