Kohtasin sen sattumalta jollain iltalenkillä. Se oli
piiloutunut pensaan alle, äskettäin pudonneiden keltaisten ja oranssien lehtien
joukkoon. Se oli kuin pieni kissanpentu, pörheä ja valkoinen.
Kun katsoin sitä,
näin äkillisinä välähdyksinä kuvia omasta lapsuudestani. Ne herättivät minussa
voimakkaita tunteita, joita en muistanut itsessäni olevankaan. Oli kuin
sydämeeni olisi pistetty jollakin terävällä ja vaikka se ei vuotanut verta, tunsin kaipauksen kitkerää kipua.
En ollut varma, mikä se oli. En tiennyt, kasvaisiko siitä
jotain suurempaa, vai katoaisiko se vain yhtäkkiä. En uskaltanut luottaa
siihen. Siksi hylkäsin sen. Annoin sen jäädä pensaan suojaan piiloon.
Muutama sininen kuutamoyö antoi sille voimaa. Tähtitaivaan
valossa se kasvoi nopeasti, sai muodon. Kun tapasin sen taas, se oli tullut
pois pensaan alta, levinnyt peittämään nurmialueen ja oli nopeasti ottamassa
haltuunsa koko tienoon. Näin sen kylmien käsien kaivautuvan maahan, hopeisten sormien
kiertyvän puiden rungoille. Näin, miten sen helmat kiiltelivät houkuttelevan
kauniina koruina lammen pinnalla.
Se oli hengästyttävän kaunis ja pelottava. Epäilys kuiski
korvaani varoituksia, mutten voinut mitään sille, että ihastuin siihen. Mitä
suuremmaksi ja häikäisevämmäksi se kasvoi, sitä suuremmin siihen luotin, sitä
lujemmin halusin siihen uskoa. Halusin sen jäävän, sillä se teki minut
onnelliseksi.
Monet muutkin näkivät sen. Näin lasten innosta palavat
silmät, aikuisten hyvän mielen. Ilo pulppusi mäkien nyppylöiltä ja riemu raikui
metsäteiden varsilta. Mitä vahvemmaksi ja paksummaksi se kasvoi, sitä kauniimpi
siitä tuli. Se pehmensi maiseman ja vaimensi melun, rauhoitti ja samalla
antoi energiaa. Luonto ja ihmiset rakastivat sitä.
__________
Pilvet nousivat lännestä, kulkivat synkkinä meren yli.
Niiden musteenharmaiden hattaroiden mukana tulivat ilkeät, itsekkäät tuulet. Ne
olivat rumia, repiviä räiskeitä. Ne lyöttäytyivät yksiin ja tuhosivat
armottomasti kaiken kauniin. Muutamassa päivässä ne olivat pieksäneet pois
maiseman valkeuden kuraisiksi lätäköiksi, nurmikot märiksi matoiksi.
Kaikki ilo hävisi niiden myötä. Mieleni muuttui yhtä mustaksi
kuin maisema. Vain nurkkiin asumaan jääneet mustarastaat olivat tyytyväisiä.
Se on poissa! Jo nyt ikävöin sitä!
Talvi!
Kiitos kuitenkin, että kävit!