sunnuntai 6. joulukuuta 2020


Isän muistoksi!



 
Tänään, Suomen Itsenäisyyspäivänä, muistamme kiitollisuudella sotiemme veteraaneja. Kun maamme itsenäisyys, kodit ja perheet olivat uhattuna, he tarttuivat aseisiin ja puolustivat pientä maatamme ylivoimaista hyökkääjä vastaan. Miten koskaan pystytään mittaamaan noiden nuorten miesten uhrauksien määrää? Sodan melskeissä tuhannet sotilaat kaatuivat taisteluissa, tuhannet saivat pysyviä fyysisiä vammoja ja sodasta palanneet ovat kantaneet sodan kauheuksien kuvia koko elämänsä mukanaan. Suomi säilytti itsenäisyyden, mutta sen hinta oli kova. Lähivuosina sodissa taistelleiden veteraanien joukko harvenee, kunnes ketään ei ole enää kertomassa tarinaansa. Me emme saa kuitenkaan unohtaa! 

Isäni Hemmi Kurki, s.1915, palveli talvisodan syttyessa Koiviston Saarenpään linnakkeella ja toimi raskaan patterin tykinjohtajana. Hän kunnostautui tykinjohtajana 19.2.40 vihollisen hyökätessä patteria vastaan sumun keskeltä ja 4.3. Vilajoen taistelussa toimien esimiehensä mukaan "erikoisen sankarillisesti". Hän haavoittui  tuolloin olkapäähän. Everstiluutnantti Niilo Kesämää esitti häntä 2lk:n Mannerheim-ristin ritariksi keväällä 1941, mutta mitali jäi saamatta. Esityksessä häntä kuvataan näin: "Patterinsa miesten mielestä hän oli vaativa johtaja, mutta samalla sotilaallisuudessa ja rohkeudessa esimerkillinen".

Isäni taisteli jatkosodassa ensin jalkaväen mukana Karjalan kannaksella, mutta halusi takaisin Saarenpäähän kotiseutuaan puolustamaan. Hänet nimitettiin patterinpäälliköksi. Kesällä 1944 Koiviston linnakkeiden joukot vetäytyivät neuvostojoukkojen tieltä ja sota päättyi syyskuussa.

Isäni oli sotilas ja "rannikkopatteriston mies" koko elämänsä. Sotilasura jatkui sodan jälkeen ja perhe muutti lukemattomat kerrat kommennusten mukaan milloin minnekin. Omat muistoni alkavat Miessaaresta ja Santahaminasta. Isäni kokeili siviilielämää Kymenlaakson riistapäällikkönä 60-luvun alussa muutaman vuoden, mutta palasi pian Puolustusvoimiin, nyt Kotkan edustan saarille Rankkiin ja Kirkonmaahan. 

Nuorena isäni ole haaveillut ryhtymisestä merimieheksi, kuten niin monet Koiviston nuoret miehet. Hän halusi nähdä maailmaa, mutta sota sotki suunnitelmat. Maailma avautui hänelle YK-joukoissa Kyproksella ja tarkkailijana Suezilla sekä Kashmirissa. 

Eläkkeellä vanhempani muuttivat Lappiin, missä työskentelivät vielä vuosia aktiivisesti. Isäni toimi mm. hiihto-oppaana Saariselässä ja innostui kullankaivuusta. Metsästys ja kalastus pysyivät hänen mielipuuhinaan aivan loppuun saakka. 

Isäni menehtyi kesäkuussa 1994. 

sunnuntai 15. marraskuuta 2020


 Töissä!


Keväällä päättyi kolmen vuoden rupeama unelmatyössäni sotainvalidien palveluneuvojana. Hain heti työeläkettä ja suunnittelin jo muuttavani asumaan Pohjois-Savon maaseudulle kasvattamaan omat potut ja porkkanat! Puoliksi huvikseni kuitenkin täytin työpaikkahakemuksen Kymsotelle, pääsin haastatteluun ja vaikka en juuri hakemaani paikkaa saanut, sain myöhemmin puhelinsoiton, jossa minulle tarjottiin toista työtä. Ehkä siinä oli hieman imarteluun sortumista, turhamaisuuttakin, mutta ennen muuta taloudellisen hyödyn tavoittelua, kun vastasin tarjoukseen myöntävästi.

Mummonmökkihaaveet siirtyivät hamaan tulevaisuuteen.

Olen joskus mennyt vannomaan, että teen töitä ainakin 68-vuotiaaksi. En muista, minkä ikäisenä moisia lausahtelin, mutta uskoakseni olin tuolloin vielä kohtalaisen hyvässä fyysisessä kunnossa. Ihan vielä ei tuo maaginen ikäraja ole täyttynyt. Niinpä pyristelen työelämässä ja arkeni naulautuu samoihin rutiineihin; aamulla töihin, illalla väsyneenä kotiin, ruokaa, vähän jotain televisontuijotusta ja aikaisin nukkumaan, aamulla töihin... 

Työssä painiskelen monenlaisten haasteiden parissa, työn määrä on suuri ja tehtävät moniulotteisia, vaikkakin osittain käytännönläheisiä. Kuitenkin, väsymyksestä  valittamisen vastapainoksi voin sanoa kokevani välillä hienoja hetkiä, kun saan asioita ratkaistua, osaan ja onnistun. Silloin, aivan tietoisesti, taputan itseäni olkapäälle ja kerron itselleni, etten olekaan ihan turha tyyppi! Itsetunnollekin tekee hyvää huomata oppivansa vielä uusia asioita. Vanhenevat aivoni saavat "pähkinöitä purtavaksi" lähes päivittäin, joten ehkä näin saadaan mahdollista vanhuuden höperyyttä ja muistamattomuutta siirrettyä hieman eteenpäin. Mutta parasta tässäkin työssä ovat asiakkaat ja asiakaspalvelutyö! Ja helmenä se, että saan kokea aidosti hyvää, luottamuksellista työtoveruutta.

Nyt työsopimus on voimassa vuoden loppuun, pidemmälle en asioita mieti, vaikka kysymys halustani jatkaa työssä onkin esitetty. 

Katsotaan, miten ämmän käy!

lauantai 25. heinäkuuta 2020

Äidin syntymäpäivänä!


Äitini syntymästä tulee tänään kuluneeksi 100 vuotta!

Istun ja mietin äitisuhdettani ja yritän muistaa hänen elämänsä moniaiset vaiheet. Mietin, millainen ihminen äitini oikeastaan oli? Ymmärsinkö häntä, teinkö hänelle oikeutta?

Äitini Meeri, n. 17-18 vuotiaana äitinsä Annin kanssa.

Äiti syntyi Kivennavan Joutselässä savolaisen tulliviskaalin ja karjalaisen maanviljelijän tyttären vanhimmaksi lapseksi. Isäänsä äitini ihaili, tämä lienee ollutkin monitaitoinen mies ja hänestä äitini usein sanoi; muut tekivät mitä osasivat, Vilho teki mitä tahtoi. Isän kaatuminen jatkosodan alkupuolella v.-41 on varmasti ollut raskas kokemus äidilleni, jos koko perheelle. Äitinsä vietti kotonamme usein viikon tai pari, auttoi huushollaamisessa, leipoi karjalaisia piirakoita ja teki maukkaita ruokia. Mummo sai aivoinfarktin kuoriessaan perunoita keittiössämme ja menehtyi siihen vain 59 vuotiaana. Itse muistan vain hautajaisten sateen ja kylmän sään ja kotimatkan ahtaassa autossa. Minula ei ole minkäänlaista mielikuvaa siitä millaiset välit äidillä ja tyttärellä olivat olleet.

Vanhempani solmivat sota-ajalle ominaisen pika-avioliiton muutaman tapaamisen, muutamien kuukausien kihlauksen ja kolmen kirkossa samana pyhänä luetun kuulutuksen jälkeen. Sodan melskeissä kumpikaan tuskin uskoi, että yhteisiä vuosia kertyisi 52, myrskyineen ja tyvenineen.

Mutta muuttoja, niitä Puolustusvoimissa riitti parin vuoden välein ja mikäpä äidin auttoi, kuin pakata koti, kamppeet sekä kasvava lapsilauma uudelleen ja uudelleen ja aloittaa aina alusta uusissa oloissa. Jotenkin juurettomuus jäi päälle ja vasta 80-luvulla Inarissa elämään tuli pysyvyyttä. Silloinkin vanhempani matkustelivat ja viettivät talviaikaan useita kuukausia Kyproksella tai Espanjassa.

Äiti piti kodin siistinä ja meidät lapset ankarassa kurissa. Upseeripiireissä tuntui olleen jokin kirjoittamaton sääntö, että kodin oleskelutilat oli pidettävä edustuskunnossa siltä varalta, että joku sattuisi käymään. Upseerinrouvan rooli tuntuu olleen äidillekin tärkeä, vaikkei sen kautta mitään erityisasemaa saanutkaan. Oli kuitenkin näytettävä ulospäin hyvältä, meni miten meni. Äiti kuului siihen sukupolveen jolle arvo, ammatti ja titteli olivat tärkeitä ja se tuli usein esiin kun vierailtiin ihmisten luona. Arvelen hänen olleen pettynyt, ettei isä edennyt sotilasurallaan majuria korkeammalle, mutta sitä kompensoi se, että isä pääsi YK-tarkkailijan tehtäviin moniin maihin maailmalle. Hänellä oli myös monenlaisia toiveita lapsiensa tulevaisuuden suhteen, mutten jos tuotimmekin hänelle pettymyksiä, en koskaan kuullut hänen moittivan ketään meistä sen takia.

Äiti pyrki toki myös elämässä eteenpäin. Käsittääkseni hän ehti nuoruudessa käydä vuoden kauppakoulua ja tiedän miten loistava päässälaskutaito hänellä oli aivan vanhuusvuosiin saakka. Niinpä hän työskenteli kaupoissa myyjänä ja innostui useiksi vuosiksi kioskiyrittäjäksikin. Tässä kohden totean vain, ettei noihin aikoihin puhuttu lapsityövoimasta sanaakaan. Monella tavalla vuosien varrella olin äidin kioskeihin sidottu, välillä mieluisasti, välillä vastentahtoisesti. Vanhempani muuttivat 70-luvun puolivälissä perässäni Lappiin, Saariselälle, missä isä toimi eräoppaana ja äitini myi iltaisin pääsylippuja Retkeilykeskuksen salin ovella varmaan yli 10 vuotta.

Äitikin oli kätevä käsistään; ompeli ja kutoi meille kakaroille vaatteet päälle, mutta teki myös itselleen kauniita ja muodikkaita vaatteita. Lotta- ja sotilaskotiaate olivat äidille tärkeitä, kuorolauluakin hän harrasti, mutta autoilu oli hänen henkireikänsä. Ajokortin hän sai sisulla monien inssien jälkeen yli 40-vuotiaana ja ajoi 80-vuotiaaksi lukemattomia kertoja vuodessa Lappiin ja takaisin aivan yksin. Tupakoinnista hän joutui luopumaan aivan viimeisinä vuosinaan, mutta Ivalon vuosina hän oli hyvässä fyysisessä kunnossa, koska hiihti ja kävi joka syksy tuntureilla ja metsissä keräämässä suuret määrät marjoja ja sieniä. Hän piti myös huolen monipuolisesta ja terveellisestä ravinnosta ja oli perheen kesken tunnustettu hyväksi ja taitavaksi kokiksi.

Isäni kuoli v. 1994 kesällä, oikeastaan aika yllättäen. Äiti jäi elämään itsellistä, aktiivista lesken elämää, mutta viimeiset vuodet häntä nakersi Alzheimer, joka teki epäluuloiseksi, vei muistin ja rajasi arjen vieden yksinkertaisetkin taidot mennessään. Aivan lopuillaan loppuivat sanat ja äkäpussista sukeutui alati hymyilevä, ihana mummeli, joka nukke kainalossa sipsutti dementiayksikön käytäviä. Äiti, elettyään monivaiheisen ja tapahtumarikkaan elämän, nukkui pois talvisena pakkasaamuna 88-vuotiaan. Sain olla saattamassa äitini viimeiselle matkalle; siitä olen valtavan kiitollinen!

Mutta se ihminen! Yritteliäs ja aktiivinen. Aika snobi. Joskus vaikea, arvaamaton ja äkkipikainen. Toisaalta myös huumorintajuinen, seurallinen ja rohkea. Karjalaisuus, se vahvana hänessä oleva sosiaalisuus, itku ja nauru lähekkäin, puhkesi esiin toisten karjalaisten seurassa. Ja kun siirrän sivuun omien muistojeni verhoja, niiden takaa löytyy myös lämmin, auttavainen ja sydämellinen ihminen!

Sellainen oli minun äitini!







Huhtikuuta

Keväälle on tullut kiire!  Pari viikkoa sitten kävelin urheasti (kyllä, matkaa n. 1 km, jalat juuri ja juuri tottelivat!) kotoa kasvimaan la...