torstai 31. joulukuuta 2015

Vuosi vaihtuu!





Vuoden viimeinen päivä on ollut aurinkoinen, kiireetön ja täynnä hyvää mieltä. Teimme koirulin kanssa heti aamusta pitkän lenkin järven rantateitä eikä päivälle ollut suuria suunnitelmia.

Ajatukset ovat seilanneet edestakaisin vuoden tapahtumissa. Miten kulunutta vuotta voisi luonnehtia? Tapahtumarikkaaksi? Muutoksien vuodeksi? Seikkailuksi? Kohtalonomaiseksi?

Alkuvuoden tapahtumista ei mieleen nouse montaakaan asiaa. Elämä pyöri työn ja kodin välillä. Vapaa-aikaan kuului vähän sosiaalista elämää
ja paljon lenkkejä Vantaanjoen varsilla. Väsymys taisi olla päällimmäisenä kaikessa tekemisessä.

Joskus sattui, että työ mahdollisti pitkäaikaisen haaveen toteutumisen.  Kävimme asukkaiden ja työkaverini Timon kanssa katsomassa  Cirque du Soileilin "Quidam" -esityksen. Hengästyttävän hieno kokemus.




                                
Kesän tullen tulivat lapsenlapset! Sain viettää tytttökatraan kanssa aurinkoisen päivän Suomenlinnassa ja ihana Pienisuurimies Villekin kävi äitinsä kanssa mummolassa.




Selkä kipeytyi kesän alkupuolella ja sairauslomasta tuli pitkä. Kivut olivat välillä sietämättömän kovia ja kolmasti piti Töölön ea-asemalla käydä, ennenkuin sai diagnoosin. Välilevynpullistuma, ahtaumia siellä ja täällä...
Tytär kuljetti mukanaan metsään aina kuin vain mahdollista. Varsinkin alkuun vain makoilin aurinkoisilla kallioilla, mutta kesän loppupuolella jo saattoi jonkin sienenkin noukata koriin. Mieliala ja kunto nousivat samaan tahtiin metsässä, mutta sienien ja marjojen lisäksi siellä kypsyi ajatus välivuodesta, poissa tavanomaisesta arjesta.







Yksi kesän huikeista kokemuksista ja kohokohdista oli vierailu Espoon edustalla sijaitsevassa Miessaaressa! Aloitin elämäntaipaleeni tuolla sotilassaarella ja vietin lapsuuteni onnellisimmat vuodet siellä. Tuon vierailun muistoa kannan aarteena elämäni loppuun saakka, 

Kaikki kävi niin nopeasti ja kuin itsestään, etten edes ehtinyt pohtimaan kuinka hullu idea oli, mutta elokuussa muutin koiran kanssa asumaan tänne Viron syrjäseuduille Mehikoorman kylään. Ihastuin Peipsijärven maisemiin samantien.


  Ja kyllä me olemme hyvin pärjänneet. Elämä on merkityksellistä  ja parasta on se, että saa ja voi tehdä kaiken omassa tahdissa, omien voimien ja mielen mukaan!
 

 

 

Syksyn pitkinä pimeinäkin maisema tuotti vaihtuvien värien ja sävyjen kautta yllätyksiä ja esteettistä mielihyvää. Luonto puhuttaa, antaa voimaa ja toimii terapeuttina. Kuviakin on kertynyt kasapäin. 


 Kiitollisena ajattelen kaikkia rakkaita ja ystäviä, jotka ovat kannustaneet ja tukeneet tämän vuoden aikana ja omalla tavallaan mahdollistaneet muuttoni tänne. Kukaan ei ole ainakaan ääneen hulluksi maininnut! Yhtä kiitollinen olen kaikista niistä ihmisistä joita vuosi on tuonut tielleni. Olen saanut osakseni ystävällisyyttä ja monta uutta ystävää.

Vuosi on ollut uskomattoman hieno! Jää nähtäväksi, millaisia muutoksia, kokemuksia, ihmisiä, iloja ja suruja uusi vuosi tuo tullessaan.

Toivotan kaikille hyvää ja onnellista Uutta Vuotta!

tiistai 22. joulukuuta 2015

Siellä se on...Joulu!



Välillä on vaikea todentaa, että Joulu on aivan muutaman päivän päästä! Vilkaisu lämpömittariin, tai ulos ikkunasta todistavat enemmänkin kevättä. Pihalla krookukset ovat nousseet maan pintaan ja tänään näin harmaahaikaran Peipsin lahdella.

Silti, jonkunlaiset jouluvalot on ripustettu ulos ja sisälle ja elämäni ensimmäinen itse väsätty kranssi "komeilee" ovisuussa. Lahjat on ostettu ja paketeoitu, jopa jokunen joulukorttikin lähetetty (melko historiallinen tapahtuma)! Pihapuuhunkin on ripustettu talipalloja tinteille ja punatulkuille.

Valkoinen amaryllis on viety naapuriin, jonne myös annettiin kastehelmi-tuikkulasi ledituikkujen kera. Ne herättikin kovasti ihmetystä ja hämmästystä, sellaisia ei kuulema ole täällä saatavilla. En minäkään ole niitä kaupoissa huomannut, mutta ystävä lähetti postissa kunnon satsin.
Toinen naapuri lahjottiin glögipullolla, itse tehdyllä kurkkusalaatilla ja tuikkulasilla kynttilöineen. Halauksia ja suukkoja, vielä kerran halauksia ja naapurin baabushkan hospotit ja pussillinen ah, niin ihania  juuri paistettuja pasteijoita!

Joulumieli!

Huomenna, jos Luoja suo... ei vielä julisteta Joulurauhaa! Vaan aloitamme koirulin kanssa seikkailumatkan kohti Helsinkiä. Kukon kiekaisun aikaan noustaan pikkubussiin, jolla körötellään ensin 1,5 t Mehikoormasta Tartoon. Siellä nousemme mukavaan ja hyvin varusteltuun LuxExpressiin, johon niin koiralle kuin emännällekin piti ostaa oma paikkalippu. Koiruli joutuu matkaamaan kuljetushäkissä, mutta matka kestää onneksi vai 2,5 tuntia. 
Laivamatkallekin jouduin varaamaan eläinhytin, paikkoja neljälle, joten aika lokoisaa on. Toivottavasti siellä saa hieman torkahdettua. Ja taas matka kestää 2,5 tuntia ja hartaasti toivon, etteivät viime aikoina meriä ja maita riepovat tuulet pääse meitä yllättämään.
Sitten ollaankin perillä!

Siellä on Joulu!


Nyt toivotan:


sunnuntai 20. joulukuuta 2015

Naisena olemisen keveys... tai raskaus!

Vilkaistessani peiliin (mitä luvalla sanoen en välitä tehdä kovin usein) saatan nähdä hyvin erilaisen naisen kuin se työelämään osallistuva, aina hiukan meikattu ja ainakin joskus kampaajalla käynyt nainen, joka olin vielä n 5 kuukautta sitten.
 
Täällä vietettyjen kuukausien aikana olen heittäytynyt todella huolettomaksi/huolimattonaksi. Kuljeskelen kumisaappaissa, rikkinäisissä tuulihousuissa ja iänikuisessa Kiinanpipossani (vuodelta 2006). Asusteet sopivat kaikeen siihen mitä täällä teen; tyhjennän tuhkia uunista, kannan polttopuista sisälle, lämmitän uunit. Saunan lämmitän myös. Pihalla on aina jotain haravoitavaa ja kaivettavaa. Aikamoinen urakka oli kantaa kaikki polttopuut pihalta liiteriin. Kuljettelen myös roskasäkit sataman roskalaatikkoon, jäteämpärin tyhjennän kompostiin... 

Samoissa tamineissa ulkoilutan Nappiksen ja usein niillä reissuilla poikkean myös kaupassa. Kelitkin ovat koko ajan olleet sellaiset, että ainoa oikea käyttöjalkine on kumisaappaat, mutta rakkaat punaiset Nokiani ovat vihdoinkin antautuneet palveltuaan monet vuodet. Parempia saa hakea. 

Ei minua kukaan katso kummissaan. Ovat varmaan jo tottuneetkin! Tai mistä sen lopulta tiedän kun tuo eestin kielen taito on edelleen liian rajallinen henkevään keskusteluun. Itseäni ei haittaa vähän vertaa! Enempi minua hymyilyttää joku rouva, joka kauppareissuillekin pukeutuu korkkareihin (kadut ovat todella kuraiset, liukkaat ja märät), on tempassut  silmnympäryspandat ja poskipunat, kirkkaimman mahdollisen huulipunan huuliin ja vaalennettu tukka on nostetetu nutturalle, Varmasti laittautuminen tekee hänet onnelliseksi ja ilomielin sen hänelle suon, mutta omalla kohdalla tuollainen pynttäytyminen tuntuisi lähes koomiselta.

Olen pari kertaa käynyt Räpinässä ja sinne riittää kun vaihtaa tuulihousut farkkuihin ja katsoo jonkun vähän siistimmän takin päälleen. Tartoonkaan ei ole tarvetta laittaa  pakkelia pärstään, siellähän pyörähdämme yleensä  vain eläinlääkärillä ihan päätekautta. 

Mutta nyt kun pitäisi lähteä "suureen maailmaan" tunnen lievää paniikkia! Epätoivoisena kaivan kamman ja suorin myssyn alla liiskaantuneita hiuksiani. Kävin kalliilla kampaajallani ennen tänne lähtöä. Tukka leikattiin muotoon ja värjättiin kylmällä metallin sävyllä. Tyylikästä! Nyt kampaus on kasvanut ulos ja latvat hapsottavat mikä mihinkin ja muuten hiukset liimautuvat pitkin päätä. Juurikasvu on karsea ja harmaat nousevat esiin. 

Kurkistelen muutenkin itseäni peilistä lähempää kuin kertaakaan tänne muuttoni jälkeen ja melkein huudan apua kun näen miten kulmakarvat rehoittavat villinä ja vapaina. 
Onneksi sentään olen huolehtinut kainalo-ja säärikarvojen ajelusta aina saunassa käydessä. Siinä nimittäin kulkee minunkin naiseuteni raja! Mikään ei ole puistattavampaa kuin karvaiset sääret ja kainalon alta tursuavat villakkeet...

Räpinästä ostin hiusvärin ja vaikkei kampaus siitä parane, niin väri nyt kuitenkin on tasainen. Lisäksi vietin muutaman tuskallisen tunnin kasvonaamioiden ja pinsettien parissa ja kun urakka on tehty olen melkeinpä tyytyväinen. Huomaan nimittäin että vaikka ryppyjä tietysti tulee koko ajan lisää, ei ihoni ole ollut näin hyvässä kunnossa vuosiin! Siihen ehkä vaikuttaa hyvät puhdistus- ja hoitoaineet. stressittömyys, paljo raitis ilma ja muutenkin terveelliset elämäntavat. Ei niin pahaa, etteikö jotain hyvääkin!

Ehkä tästä vielä kuoriudutaan paraatikelpoiseksi! Peukut pystyyn!

sunnuntai 13. joulukuuta 2015

Nappinokka


Ovikoristeessani lukee: "Koti ei ole koti ilman koiraa"! 
Koska se on niin totta!

Olemme opetelleet yhteiseloa koirani Lucan alias Nappinokan kanssa nyt reilut viisi vuotta! Olin elämäntilanteessa, jossa asuin yksin, aikuiset lapseni elivät tahoillaan parisuhteissaan ja perustivat perheensä, olin töissä ja minulla oli tilava asunto. Pitkään mieleni taka-alalla oli muhinut ajatus ottaa koira, mutta ajatusta varjosti vielä epävarmuus, osaisinko hoitaa koiraa, sitoisiko se liikaa, mistä ja minkälaisen koiran voisin ottaa...

Olin taas käymässä tyttären tykönä Helsingissä ja maininnut hänelle katselleeni ilmoituksia koirista, joille etsittiin kotia. Kuinka ollakaan, siinä puhuessamme tytär taas zuitzait näpytteli muutaman linkin auki ja siellä jossakin oli maininta jackrusselista, joka tarvitsi uuden kodin. Olin valmistautunut etsimään sopivaa koiraa kuukausia, enkä omistajalle viestiä laittaessani osannut edes aavistaa kuinka nopeasti kaikki tulisi tapahtumaan.  Kävin Oulussa tutustumassa koiraan ja ihastuin oikopäätä sen energisyyteen ja iloisuuteen. Joitakin viikkoja myöhemmin, itsenäisyyspäivänä, Luca  jo muutti kotiini.



Ei se ihan helppoa ollut! Koiralla on oma vahva luonteensa, se osaa olla todellinen jäärä ja varsinkin alkuun se käveli ylitseni miten tahtoi, kun en osannut lakata epäröimästä omaa asaamistani enkä ottaa "laumanjohtajuutta", niinkuin olisi pitänyt. Eipä silti, en aina nytkään omaa riittävästi auktoriteettia, mutta tulemme toimeen. Kun arki alkoi sujumaan huomasin nauttivani koiran läsnäolosta ja siitä miten se aikataulutti elämääni; oli ruokailut, ulkoiluttamiset, pesut, harjaukset, leikit jne. Hyvin pian oivalsin ja hyväksyin hyvilläni sen, että se oli koira joka ulkoilutti emäntäänsä säännöllisesti monta kertaa päivässä ja ihan joka säällä...




 Murheitakin ilmaantui! Koira onnistui ulkoiltaessa nappaamaan makkarapalan, johon luultavasti oli ujutettu rotanmyrkkyä ja siitä seurasi tietenkin monia päiviä jatkunut sairastelu ja hurja huoli koiran selviytymisestä. Myöhemmin jatkuvat pissatulehdukset seurasivat toisiaan, kunnes syyksi selvisi virtsakivet. Onneksi oikeanlainen ruokavalio on nyt jo useamman vuoden pitänyt kaikki tämäntyyppiset vaivat aisoissa.


Nappis on ollut mukana ja joutunut sopeutumaan kaikkiin elämämme viime vuosien suuriin muutoksiin.  Muutimme Lapista pääkaupunkiseudulle ja siellä reilun puolen vuoden jälkeen vielä uuteen asuntoon. Ja tottakai, Nappis on muuttanut kanssani tänne Viron perukoille, asumaan pieneen kalastajakylään Peipsin rannalle.  Se on osoittautunut jälleen mainioksi sosiaalisten suhteiden luojaksi, sillä monet ihmiset täälläkin ihastuvat sen iloiseen hössöttämiseen, tulevat sitä taputtamaan ja alkavat juttelemaan...  



                                           
 Koira on ollut myös oivallinen kaveri ympäristöön tutustuessamme. Olemme kulkeneet täällä Mehikoormassa metsät ja rannat, tutkineet kaikki polut ja reitit lähiympäristössä, nähneet peuroja, kotkia, haikaroita... ja kettuja. Sillä seurauksella, että  Nappisparka sai kapin, luultavasti juuri tuolta lenkkipolultamme, vaikka kettujen kanssa emme ole olleet muuta kuin kaukaisessa näköyhteydessä. Onneksi jälleen, Tartossa on erinomainen yliopiston eläinlääketieteellinen klinikka, josta olemme löytäneet englantia puhuvan luottolääkärin ja saaneet avun. Kapi on voitettu! 

Tokihan Nappiksella on täällä myös ihan omat tehtävänsä. Pihapiirissä liikuskelee lukematon määrä kyläläisten kissoja, jotka hyvässä tarkoituksessa käyvät liiterissä asustelemassa ja jahtaamassa hiiriä. Mutta aivan varmaa on, että vintillä liikuskelleet hiiret ja rotat ovat kaikonneet Nappiksen ärhäkän rähinän ja haukkumisen seuraamuksena. Ja erinomainen vartiokoirakin Nappiksesta on kehittynyt. Pihapiiriimme ei pääse kukaan tulemaan huomaamatta, ei ainakaan öiseen aikaan, vaikka olisimme yläkerrassa nukkumassa, siitä tuo hyväkuuloinen asuinkumppani pitää todistettavasti huolen.

Parastahan tietenkin on se seura, joka koirulista, ihan tavallisessa arjessa, mutta erityisesti tässä suuressa talossa vieraalla maalla asuessa on! Yksinäisyyden ja ikävän iskiessä voi aina puhua koiralle ja vaikkei se sanallisesti vastaakaan, sen katse kertoo ymmärryksestä. Ja kyllä se puhuukin, kun sillä on tähdellistä asiaa! Niinkuin nytkin; "lopeta jo se kirjoittaminen, lähdetään ulos..." 



tiistai 3. marraskuuta 2015

Tervetuloa pihansiivoustalkoisiin!




Tällaisena päivänä ei sovi istuksia hämärissä huoneissa, nysvätä sisällä. Voi olla että kyseessä on poikkeuksellisen aurinkoinen ja lämmin päivä, jollaisia ei enää tämän vuosipuoliskon aikana koeta. Ollaanhan sentään jo marraskuun puolella ja täällä Viron perukoillakin on jo ehditty kokea lähes -10 asteen yöpakkasia. Niinpä nyt täytyy nauttia! Tai sitten tehdä pihatöitä! 
Tai molempia!!!

 

Pihapiirissäni on kiitettävästi laajuutta. Talon takana kasvaa useita omena- ja päärynäpuita, jotka ovat varistaneet osan lehdistä jo pari viikkoa sitten. Lisäksi naapureiden puolella kasvaa suuria vaahteroita ja tammi, joiden lehtiä pohjatuuli lennätteli tännekin. Portin pielessä kasvaa suuri koivu, ja koska täällä on tapana huolehtia oman tontin mittaisella pätkällä myös tienvierusalueiden siisteydestä, riittää haravaoimista. Talkoilla saa vaikka joka päivä.

 

Lämmin sää ja ahkera haravointi nostattivat nopeasti hien pintaan. Kottikärryllinen toisensa perään sai kyytiä kompostille, joka täyttyi nopeasti, joten kasasin loput lehdet kompostinkehikon viereen. Mihin sitten kaikki loput saa mahtumaan, en ole vielä varma. Olen vakoillut sen verran naapureitani, että olen todennut aika monen kuljettavan lehdet rantametsään, jossa ne maatuvat omia aikojaan. Toiset tekevät pihalle nuotion ja polttavat kuivat lehdet. Hyvä konsti sekin. Tosin tänään tuo tapa vähän harmitti, sillä myöhemmin illalla näin savujen nousevan pensasaidan takaa pihan päädystä. Olin nimittäin saanut juuri pestyä  ja ripustettua narulle kuivumaan ison lakanapyykin, joka tuoksahtaa nyt savulle.  

  

Nämä pihatalkoot ovat yhden ihmisen ja koiran yhteiset. Nappis toimi äänekkäänä työnjohtajana, etenkin kun katosin talon taakse kottikärryineni. Mutta kun homma oli valmis, oli mukava istua hetki auringossa, juoda mehua ja huilata. Nappis nautti lämmöstä ja pyydysteli auringossa pörrääviä hyttysiä ja kärpäsiä. Haravoinnin kiertoliike ei ole erityisen mieluinen selälleni ja lonkatkin tuntuivat välillä melko kipeiltä, mutta nyt on sauna lämpimänä ja eiköhän kaikki krempat taas katoa kunnon löylyjen myötä pois. 


 

PS! Olisipa mukava tietää, mikä tämä ruusulajike on. Se on kukkinut loppusyksystä herkeämättä ja vaikka tosiaankin yöpakkaset ovat olleet jo aika napakoita ja usein aamuisin ruusun kukat ovat olleet paksun kuuran peitossa, löysin sen taas mitä kauneimpana, avaamassa uusia nupuja.  Aivan kuin ei olisi kylmästä tietääkseenkään. 








maanantai 2. marraskuuta 2015

Syömään...!!!










En kovin usein mieti suhdettani ruokaan, mutta kävin taas tänään tönöttämässä puntarilla ja ihmettelin miten paino ei vain putoa, vaikka päivittäin saan superannoksen ruumiillista rasitusta ja lihastreeniä arjen askareita tehdessäni. Toisaalta, ei painoni ole noussutkaan, mitä voi pitää varsin miellyttävänä asiana. Meillä keski-iän ylittäneillä, vaihdevuosien kirot taaksemme karistaneilla naisilla kun kuulema on vaarana pyöristyä vähän sieltä sun täältä. Melkein huomaamatta.

Tottakai ruoka on elinehtomme, siinä missä vesikin. Kehoa on tankattava ravinnolla saadaksemme energiaa ja jaksaaksemme toimia. Aivoparkammekin ovat riippuvaisia ravinnosta ja tiedetään, että yksipuolinen, vitamiiniköyhä ravinto altistaa ihmisen mm. muistisairauksille. Tottakai, tottakai...

                               


Vaan onhan se paljon muutakin. Minulle ainakin! Ruoka, varsinkin hyvä ruoka merkitsee nautintoa. Siinä yhdistyvät aina aistikokemukset; miltä ruoka näyttää, tuoksuu, maistuu, tuntuu. Eikä se tarkoita sitä, että jokaisen aterian pitäisi olla vähintäänkin viiden tähden michelin -tasoa, vaan samat aistikokemukset tavoittaa aivan tavallisessa kotiruoassa. Nakkisopassa, läskisoosissa, hampurilaisessa, kalakeitossa...

                                   

 Sain jo varsin nuorena matkustaa ulkomailla ja kiinnostuin eri maiden ruokakulttuureista. On ollut rikastuttavaa oppia syömään spagettinsa oikeaoppisesti haarukalla lusikkaa vasten pyörittäen tai napsimaan riisiä kulhosta syömäpuikoilla. Parhainta oppia maailmalta on ollut perheiden ja ystävien yhteiset, kiireettömät ateriat, joiden aikana vaihdetaan kuulumisia ja keskustellaan kaikesta tärkeästä tai ihan turhasta maan ja taivaan välillä.

Yhtälailla ruokaan ja etenkin sen valmistamiseen sisältyy paljon tunteita. Aikanaan kun lapset olivat pieniä, oli sydämen asia helliä heitä heidän lempiruoilla. Myöhemmin oli aika jolloin lasagnea oli valmistettava monta vuoallista kerralla, kun sitä kokoontui syömään oman nuorison lisäksi heidän kaverinsa. Lastenkasvatusperiaatteena oli, että kaikkea on maistettava, pakko ei ole syödä. Nyt on palkitsevaa nähdä, miten ennakkoluulotonta jälkikasvu on ruokien suhteen ja miten lapsenlapsetkin maistelevat oudompiakin makuja rohkeasti.

         

Yksin asuessanikin olen kokkaillut itselleni "ihan oikeaa ruokaa", koska ruoanlaitto on paitsi mukavaa ja terapeuttista, myös taloudellista.  Muutettuani Mehikoormaan olen suorastaan innostunut säilömään, keittämään ja paistamaan puuhellalla jos vaikka mitä. Facebook-kaverini ovat varmasti kyllästymiseen asti joutuneet lukemaan päivityksiäni ruokakokeiluistani. 


Onneksi leipominen ei ole se "mun juttu". Silloin voisi olla todella tarvetta tarkkailla puntarin lukemia. Kun olen niin perso makealle!

































     











perjantai 30. lokakuuta 2015

Vieras

 Vieraillessani serkkuni Airan kanssa elokuussa lapsuuteni ensimmäisessä kodissa Miessaaressa sovimme hänen ja  emäntämme Sinikan kanssa, että he vastavuoroisesti vierailevat luonani täällä Mehikoormassa, kunhan ehdin tänne hieman asettumaan.

Syyskuussa sovittiin vierailun ajankohdasta ja vieraat alkoivat valmistelemaan tuloa tänne. Ensin heidän tarkoituksensa oli matkustaa tänne perjantaina, mutta kun netistä ei tuolle päivälle löytynyt bussiyhteyttä Tartosta perille, matka siirtyi lauantaille. Serkkuni sairastui viime hetkellä ja joutui perumaan tulonsa, mutta Sinikka päätti kuitenkin pitäytyä matkasuunnitelmissa ja tulla yksin. Olihan matkaa varten otettu lomapäiviä ja matkaliput hankittu.

                   
Bussiyhteyksien takia Sinikka joutui kuluttamaan aikaa Tartossa nelisen tuntia ja oli lopulta perillä Mehikoormassa illalla. Olin valmistellut tulijalle makuukset, lämmittänyt talon ja ruoka oli kuumana hellalla odottamassa. Kävelimme Nappinokan kanssa tulijaa vastaanottamaan kylän keskustaan, kaupan edustalle, missä paikallinen bussi käy kääntymässä.

Olimme tavanneet vain tuon yhden kerran aikaisemmin ja meitä yhdisti Miessaari ja serkkuni, joka on Sinikan työtoveri. Löysimme kuitenkin heti yhteisiä puheenaiheita, tuttuutta, jota joskus harvoin ventovieraassa ihmisessä tavoittaa. Söimme ja saunoimme, istuimme pitkään keittiön pöydän ääressä juttelemassa, kunnes matkaväsymys alkoi painaa vierasta.

Aamu oli koleahako ja sumuinen, mutta hyvien yöunien virkistämänä päätimme lähteä ulos kävelemään Peipsin rantatietä ja katsomaan kylää. Peipsi piilotti visusti sumuun järven vastarannan ja Venäjän, jonka näkeminen tietenkin vierasta kiinnosti. Ihailimme vanhoja rakennuksia, kylän kujia ja talveen valmistautuvaa luontoa.










Kaikesta näkee Mehikoormassa, että kalastus on merkittävä elinkeino. Kalasatama on uusittu joitakin vuosia sitten ja pyyntivälineitä, verkkoja ja rysiä kuivuu pihapiireissä. Myös kalan haju on täällä ominaista. Naapurini on kertonut, että kun Viro itsenäistyi, ihmisten toimeentulo heikkeni ja monet jäivät työttömäksi kun valtio ei enää tarjonnut työtä. Vaikka kalastuskombinaatti hajosi, kalastajat säilyttivät toimeentulonsa, jopa vaurastuivat.


Rantoja kulkiessamme löysimme vanhan kalastusveneen, joka herätti mielenkiinnon. Vene on vedetty korkealle rantahiekalle ja selvästikin se on siinä saanut lahota rauhassa jo vuosia. Suolaheinää kasvaa pohjan läpi ja perälaudasta on osa lahonnut pois. Silti paatti herättää kunnioitusta, sillä se epäilemättä edustaa vanhaa peipsiläistä veneentekotapaa ja -taitoa, jotka hyvää vauhtia painuvat unholan aaltoihin lasikuituveneiden upottamana. 

Veneen perälauta on veistetty halkaistusta puusta, jonka on täytynyt olla melkoisen kookas. Samoin veneen kaaripuut on  veistetty umpipuusta ja ovat varsin jykeviä. Laudat on kiinnitetty toisiinsa erikoisella tavalla niin, että lautojen välissä kulkee rima, joka on niitattu rautaniitein lautoihin. Hankaimet ovat myös paksua rautaa, luultavasti kyläsepän takomat.

On helppo nähdä, että vene on tehty kalastukseen sopivaksi, kestämään kovat aallokot, tuulet, paahteet, jäät. Se on kestänyt myös aikaa, eikä sen loppuun lahoaminenkaan tapahdu hetkessä.

Päivä kului nopeasti, runsas raitis ilmakin teki tehtävänsä. Illalla istuimme vielä rupattelemassa, kunnes oli aika mennä nukkumaan. Maanantaiaamuna vieraan oli lähdettävä jo varhain paluumatkalle, vaikka joutuikin jälleen Tartossa kuluttamaan useita tunteja ja ehti kotiin vasta myöhään illalla. 


Nappinokka oli vieraasta aivan innoissaan. Eihän se ihme ole kun emännän kanssa joutuu kaiket ajat kahdestaan möllöttämään. Toki emäntääkin jonkinasteinen puhumattomien puheiden tulva vaivasi. Illalla nukkumaan mennessä Nappis kävi oikein varmistamassa, että viereisen makuuhuoneen sänky oli tyhjä, eikä meinannut suopua tulemaan nukkumaan omalle paikalleen ollenkaan. 


tiistai 27. lokakuuta 2015

Mitä se arki sitten on?

Reilu puolitoista kuukautta on nyt kulunut, lennähtänyt ajan siivillä melkein huomaamatta! Arki on alkanut muotoutua, rutiineja syntyä. Eivät ne aivan helposti asettuneet päivittäiseen toiminnan kehykseen, sillä kaikkea uutta ja hauskaa oli niin paljon, että  alkuun oli helppo ohittaa ja unohtaa velvoitteet.

Oli mukavaa lähteä koiran kanssa metsäteille lenkille, käydä ympäristössä kameran kanssa kuvaamassa luontoa, piipahtaa mukavan baabushkan luona rupattelemassa tai vain istuksia pihalla auringossa lueskelemassa kirjaa. Oli myös mukavaa ja toki hyödyllistäkin säilöä, kuivattaa, pakastaa, hilloa ja keitellä mehuja talven varalle.  Tehdä kaikkea kivaa...

En ole kuitenkaan tullut tänne vaaleanpunaiset silmälasit päässä, kuvitellen elämän olevan jatkuvaa lomailua; leppoisaa, mukavaa ja vaivatonta. Olen täysin tietoinen kaikista haasteita, joita tämä vuosi ja asuminen täällä minulle asettaa. Asumiseen ja arkeen kuuluu pakollisia asioita, joista on huolehdittava, jopa päivittäin. Arki tulee olemaan työntäyteistä, turhat haihattelut on jätettävä ja monenlaisiin töihin on tartuttava. 



Huomasin, että kaikkien kylän talojen pihamaat kasvavat ruohoa ja ovat erinomaisen hyvin hoidettuja. Vaikuttaa siltä, että asukkaat käyvät hiljaista "siistein piha" -kilpailua, johon minuakin varovasti velvoitetaan. Niinpä opettelin käyttämään ruohonleikkuria ja olin aika ylpeä itsestäni kun jo toisella kerralla jaksoin ajaa koko piha-alueen kauniin tasaiseksi. Raskaan leikkurin työntäminen eteenpäin oli, kumma kyllä selälle erinomaista fysioterapiaa, selkäkivut katosivat lähes kokonaan. Haravaankin saa tarttua juuri nyt päivittäin, kun tuulet repivät pihapuista lehtiä ja kiidättävät niitä ympäri nurmikoita. 



Tärkein arjen velvoite on talon lämpimänä pitäminen. Talossahan ei tosiaankaan ole keskuslämmitystä, vaan neljää uunia lämmitetään puilla. Jotta jonkinlainen peruslämpö säilyy on uuneja lämmitettävä säännöllisesti. Lämmityksestä pidän kirjaa jotta voin laskea puun kulutuksen mutta myös pysyn itse perässä, mikä uuni milloinkin pitää lämmittää!


On ollut terveellistä pohtia omia kulutustottumuksia, ekologisuutta ja taloudellisuutta. Sitä miettii, miksi ei kaupunkilaisen työssäkävijän arjessa ole osannut tai jaksanut olla tarkempi kaikessa. Tähän elämäntapaan säästäväisyys ja järkevä kulutus täytyy kuulua oleellisena osana ja toteutuu helposti pienissä arjen teoissa. Tosin, kierrätyksestä, jätehuollosta ja kompostoinnista riittää oman jutun verran kirjoitettavaa, joten siitä tarkemmin toiste.

Säiden viilennyttyä olen joka aamu sytyttänyt keittiön hellaan tulet ja valmistanut aamuateriani sen lämmössä. Samalla hellalla lämpiää suuressa kattilassa käyttövettä tiskaamiseen ja siivoamiseen, mikä taas säästää sähköä ja kaasua. Usein valmistan hellalla isompia ruoka-annoksia, joista osan purkitan pakastimeen. Parasta kuitenkin on keittiöön leviävä lämpö ja hyvä tunnelma, josta nautin lähes lapsenomaisesti.


Jotta uuneja voi lämmittää, on polttopuita oltava riittävästi ja niitä on kannettava sisälle taloon ahkerasti. Varaston seinustoilla on pinotolkulla viimetalvista koivuklapia joka nyt on kiireellä saatava siirrettyä liiteriin, ennenkuin syyssateet alkavat. Kottikärryt ovat kovilla, samoin lihakset, joilla kuorma siirtyy eteenpäin, mutta jokaisen kärryllisen jälkeen on aina pikkuisen hyvä mieli. 


Vaikka kuinka pyrkii olemaan huolellinen ja tarkka puuhommissa, voi vahinko päästä yllättämään. Olin saanut ladottua komean pinon koivuja liiteriin, kun kompastuin hakkuupölkkyyn, törmäsin kottikärryyn joka singahti kovalla voimalla päin pinoa joka puolestaan mulistui liiterin lattialle. Jalka jäi kaatuvien puiden alle, mutta onneksi ei käynyt pahemmin. Piti kyllä hetken olla ihan hiljaa ja miettiä, mitä oikein tapahtui!

Juuri nytkin äkäinen syysmyräkkä räyhää talon nurkissa ja pihamaalla. Sadekuurot ropsahtelevat ikkunaan ja rummuttavat kattoa. Yläkerrassa makuuhuoneen uuni on lämmitetty jo aamulla ja sinne lämpimään me kohta Nappiksen kanssa kiipeämme nukkumaan. Huomenna on uusi päivä.







Huhtikuuta

Keväälle on tullut kiire!  Pari viikkoa sitten kävelin urheasti (kyllä, matkaa n. 1 km, jalat juuri ja juuri tottelivat!) kotoa kasvimaan la...