Tänään on tänään

 

Eilen suljin viimeisen kerran sen oven, jonka takana leipäni on ollut. Tänään virallinen tittelini on eläkeläinen.

 Oikeastaan uskoin jo vuosi sitten maaliskuussa heittäytyväni eläkeläiseksi, kun työni sotainvalidien palveluneuvojana päättyi. Toisin kävi. Olin puoliksi kurillani hakenut Kymsoten asiakasneuvojan tehtävää ja työhaastatteluunkin menin täysin valmistautumattomana. Sitä työtä en saanut, mutta tarjottiin muutamaksi kuukaudeksi tukipalveluohjaajan sijaisuutta. Ajattelin, että katsotaan nyt vielä tämä, vaikka kauhistuttikin kaikki se uusi, mikä piti opetella, tietää, ottaa haltuun ja minkä kanssa toimia. Se ”muutama kuukausi” venyi vuodenvaihteeseen ja sitten vielä helmikuun loppuun.

Viimeiset kaksi kuukautta tein töitä etänä kotonani. Se vaikutti alkuun pelkästään positiiviselta asialta, sillä tarvitsin rauhaa keskittyä tehtävääni.  En ennakoinut siitä seurannutta eristäytymistä ja vuorovaikutuksen hiipumista työyhteisöön, enkä sen vaikutusta sosiaaliseen elämääni. 

Olin pyytänyt lyhennettyä työaikaa ajatellen, että jaksan paremmin selättää sen ison urakan, jonka olin lupautunut hoitamaan, mutten ollut ajatellut, miten vähempi työaika kasvattaisi viikoittaisen tehtävämäärän vuorien korkuiseksi. Vuoret vaativat kaatuakseen tahtoa, peräänantamattomuutta ja henkistä venymistä, mutta myös fyysisesti vahvoja istumalihaksia. Ponnistelu tuotti hyvän lopputuloksen, työ tuli valmiiksi, mutta yhtään liioittelematta totean, että siinä olivat työurani rankimmat 24 työpäivää.

Jos välillä iskikin aivosumu, kroppa vinkui kivusta tai epäilin henkistä jaksamistani, lapseni palauttivat minut muistamaan, että päämäärä häämötti vain muutamien viikkojen tai päivien takana. Niinpä! Saan kiittää heitä ja muutamia ystäviäni tuesta ja kannustuksesta. Kunhan saan kaiken stressin levättyä pois, saatan olla kiitollinen kokemuksesta, kaiken uuden oppimisesta, tehtävien haltuun ottamisesta ja osaamisesta. Koska mikään ei ole ollut itsestäänselvyys, ei eläkeikäiselle ainakaan. Siksi saatan jopa olla hieman ylpeä itsestäni.

Mutta tänään on tänään. 

Eläkepäivieni varalle en suunnittele mitään. Toiveita ja haaveita toki on, mutta aika saa näyttää, mitä elämä tuo eteen, mihin se johdattelee. Pidän silmät, korvat ja mielen avoimena. Se saa nyt riittää.

Silta

 

Jaksan taas ihmetellä elämän pieniä kiemuroita.

Miten se joskus tuuppaa tilanteisiin, joissa joutuu toteamaan, ettei joidenkin ihmisten kanssa enää jaksa tai pysty kulkemaan samaan suuntaan ja on valittava itselle muita teitä kulkea. Se jokin säie, joka on joskus yhdistänyt ihmisiä ystäviksi, jopa vieläkin läheisemmiksi, napsahtaa poikki, eikä sitä yhteisymmärryksen ja läheisyyden tunnetta saa millään pikaliimalla korjattua.

Joskus ihmissuhteet katkeavat karusti, kipua tuottaen. Ei ole merkitystä sillä, onko "veri vettä sakeampaa", onko kyse sukulaisesta, jopa lähiomaisesta tai puolitutusta, vieraammasta, jos toisen ihmisen toiminta satuttaa tai loukkaa. Sellaisen ihmisen vaikutus käy raskaaksi, syö hyvää energiaa. Eikä kaikkea tarvitse kestää, eikä sietää. Ei ystävyydessä, eikä rakkaudessa. 

Silloin on vain päästettävä irti. Luovuttava ja kestettävä seuraamukset; suru, ikävä, pettymys, ehkä huono omatuntokin. Ihmissuhteista irtipäästäminen, omien ovien sulkeminen toiselta, ei ole aivan helppoa. Se vaatii aikaa, pohdintaa, vakavaa keskustelemista itsensä kanssa, ennenkuin siihen on täysin valmis. Se on hyväksyttävä, syyttelemättä ketään. 

Joskus elämä vain on...

Ja sitten se on sitä, että kohtaa ihmisen tai ihmisiä, joiden joukossa tuntee olevansa kotonaan kohtaamisen ensi hetkestä alkaen, riippumatta siitä, mikä on johtanut tapaamiseen. Se voi olla vain hetkellinen ohitus, eikä toista kohtaa enää koskaan. Tai siitä voi muodostua pitkäaikainen ystävyys, joka kantaa eliniän, pitkien hiljaisten vuosienkin jälkeen taas tavattaessa jatkuen siitä, mihin viimeksi jäätiin.

Parhaimmillaan kohtaamisen hetkessä tuntuu vahvaa energiaa, joskus jopa suoranaista säkenöintiä. Joskus se alkaa melkein huomaamattomasti, vahvistuen kerta kerralta lujaksi siteeksi. Ihminen voi olla persoonaltaan täysin vastakohtainen itsen kanssa, eikä tapa nähdä maailmaa tai mielipiteet välttämättä  kohtaa kolisematta, mutta silti jokin näkymätön silta muodostuu ihmisestä ihmiseen . 

Miksi näin tapahtuu? En tiedä.

Tiedän vain, ihan ilman tieteellistä tutkimusta, mututuntumalla, että niin pitää. Että jokainen kohtaaminen, hyvässä ja pahassa, on tarkoitettu tapahtumaan. Jokainen ihminen piirtää jäljen toiseen. Siltoja rakennetaan, siltoja puretaan. Ja että vain sillä on merkitystä. 

Opimme, joskus paljonkin. Joskus ei paljon mitään.

Se on elämää!