tiistai 29. maaliskuuta 2016

Miten voi yhtäkkiä olla niin onnellinen?

Mistä onni tulee?

Jos onnen syntymistä haluaa tutkia, pitääkö onni murustella osasiin ja analysoida jokainen osa erikseen, löytääkseen sen alkuperän, syntymekanismin?
En tiedä!

Sen tiedän, että tänään heräsin onnellisena aurinkoiseen aamuun! Senkin tiedän, ettei onnentunteeni alkulähde ole yksi yksittäinen asia, vaan se sädehtii eilisen päivän monista tapahtumista ja tekemisistä, kohtaamisista, keskusteluista.


Olen aina rakastanut aikaisia aamun hetkiä, kun aurinko vasta heräilee ja valo tulee pitkin varjoin hiipimällä maisemaan. Viime aikoina en ole ehtinyt mukaan auringon nousuihin, olen nukkunut onneni ohi, kirjaimellisesti. Eilen kuitenkin oli herättävä ja lähdettävä! Ja kun seisoimme koiran kanssa bussipysäkillä keskellä hipihiljaista kylää, väpätti sydän onnen tunteesta. Aurinko nousi hitaasti Peipsin suunnalta ja jo ensimmäiset säteet tuntuivat lämpimiltä. Pikkulinnutkin hullaantuivat visertämään kevätlaulujaan vaalenevan aamun täydeltä. 


Matkasimme bussilla Tartoon, Nappis sylissä nukkuen, minä nenä ikkunalasissa kiinni. Ihailin jälleen Võnnun kumpuilevia peltomaisemia ja vaikka yöpakkanen oli riittänyt pellot, saattoi jo havaita orastavan vihreyden. Mikä iloinen yllätys olikaan nähdä pellolla suuri tokka kauriita, äkkiä laskien niitä oli kaikkiaan kuusitoista. 

Me kävimme Nappiksen kanssa Väikeloomaklinikalla, tapaamassa mukavaa eläinlääkäriämme. Oli hauska huomata, miten Nappis kipitti klinikalle innoissaan, täysin vailla pelkoa ja antoi tutkia itsensä, puhdistaa korvansa ja leikata kyntensä ilman vastustelua. Lääkäri totesikin Nappiksen voivan nyt paljon paremmin. Helpottavaa oli saada varmistus kapin katoamisesta. Allergian aiheuttamaan ankaraan kutinaan saatiin lääkitys ja toukokuussa mietitään jatkoa. 

Tarton kadut olivat jo kuivat, kevät lähempänä kuin Mehikoormassa. Emajoki virtasi suurella kiireellä Tarton monien siltojen alitse kohti Peipsijärveä, eikä sen menoa hidastaneet pullasorsien armadat, eikä kiivaasti kirkuvat lokit.

Tapasimme vuokraisäntäni Kuunon ja hänen vaimonsa Aven Tarton keskustassa. Aven opastamana jouduin hetkeksi paratiisiin! Aivan Emajoen partaalla, Tarton vanhan kaupungin liepeillä, upeassa v-1938 rakennetussa talossa sijaitsee nimittäin Tarton Kauppahalli, Tartu Turg (http://matkailu-opas.com/tarton-kauppahalli.html). Siellä myydään paikallisten maanviljelijöiden kasvattamaa lihaa ja  lihatuotteita, kalaa, kasviksia, juustoja, maalaismunia... ja minähän sekosin silkasta riemusta. Sinne hupeni kaikki käteisvarani, mutta nyt on pakasteessa koko kevään lihatarpeet ja jääkaapissa makkaroita ja juustoa vierasvaraksikin!


Vain muutama päivä takaperin pihan ja puutarhan peitti vielä lumi ja jää. Vain muutama aurinkoinen päivä, ja nurmikko vihertää aavistuksen verran. Kukkapenkeissä tulppaanit ja muut kevään kaunistukset nousevat varoen, kuin vielä epäillen, josko sittenkin on takatalven vaaraa. Puutarhan työt eivät kuitenkaan odota. Omenapuut ja ruusupensaat on leikatttava ja ympäristö siistittävä kasvukaudelle. Ehkä ajan kanssa jokin hyötykasvimaakin putkahtaa jollekin nurkalle, jos kroppani vain antaa myöten kaivella ja tonkia. Ja jos joskus, aivan lähipäivinä, saa ripoteltua multaan ne monet siemenet, joiden toivon tuottavan satoa tämän super-amatööripuutarhurin ruokapöytään.

Kuuno ja Ave ahersivat omenapuiden kimpussa, Nappis toimi tutusti työnjohtajana ja minäkin yritin kahistella oksia pois, minkä kykenin. Lopulta antauduin ja siirryin huolehtimaan muonituksesta, se kun selkeästi sujui paremmin. Ja voi, mikäpä nyt onkaan huushollatessa! Vesi huilaa taas kraanasta ja tuntuu, että elämä muuttui hetkessä kovin kevyeksi ja helpoksi!

Kaiken touhuamisen lomassa käytiin syvällisiä keskusteluja, joiden jättämää hyvää mieltä hyristelen vieläkin! On elämän hienoimpia hetkiä kohdata ihmisiä, joiden kanssa arvot, elämänkatsomus ja ajatusmaailma kohtaavat niin että syntyy henkinen yhteys, suora ja vaivaton.


Mikä mukava päivä se olikaan! 
Täynnänsä runsaita onnen sirusia, isoja ja pieniä. Niistä riittää valoa ja hyvää mieltä pitkälle eteenpäin. 




lauantai 26. maaliskuuta 2016

Halusin olla luova, mutta päädyinkin pohtimaan mutuja



Olen sattuneesta syystä viime aikoina pohtinut paljon sitä, minkä verran ihminen saa syntymälahjanaan luovia ominaisuuksia ja taipumuksia ja minkä verran niitä voi oppia. Vai voiko? Mietin, voiko saamansa lahjan kadottaa, tai voiko rajallista lahjaansa kehittää voidakseen luoda suuria...?

Aivan varmasti tästä aiheesta löytyy fiksua tieteellistä pohdintaa miljoonan kilometrin verran, mutten pyri tieteelliseen tutkimukseen enkä todistelemaan mitään. Pohdintani on silkkaa mutua, joka on lähtenyt liikkeelle omista rajallisista kokemuksistani. 

Puhutaan taiteellisesti lahjakkaista ihmisistä, sellaisista ihmisistä, joista ehkä jo pienestä pitäen tiedetään, mihin he suuntautuvat elämässään; musiikkiin, kirjallisuuteen, kädentaitoihin, kuvataiteisiin... 
Toisessa ääripäässä ovat ihmiset, joilta ainakin näennäisesti puuttuu luovuus ja kaikki erityisominaisuudet. Vai puuttuuko? Ehkä he elävät olosuhteissa, jotka eivät ruoki luontasia lahjoja eikä kannusta niiden kehittämiseen tai jokin vaikutin heidän elämässään tukahduttaa kaiken luovuuden? 

Olen varma, että meissä kaikissa piileskelee luovuuden lahja, ihmisen primitiivisenä ominaisuutena, jota ilman ihmiskunta ei olisi selvinnyt näinkään pitkälle. Se vain ilmenee meissä eri tavoin. Taiteilija näkee mielessään kuvan, jonka haluaa luoda, kuulee soinnut, jotka haluaa tehdä eläväksi, elää mielessään tarinoita, joita haluaa kertoa. Tavallinen tallaaja löytää luovia ratkaisuja arjen pieniin ja suurempiin pulmiin, olipa kyse kodin tai lasten hoidosta, ympäristöstä, elinkeinosta, taloudesta tai rahasta, liikkumisesta paikasta toiseen, opiskelusta, ruoan hankinnasta... Ihan kaikessa! 
Se vain pitää löytää ja antaa sen elää, kasvaa ja voida hyvin. Luulisin!

Miten päädyin - ei tähän lopputulokseen, vaan ylipäätänsä - pohtimaan! Luovuutta!
Koska halusin luoda jotakin, löytää itsestäni niitä piileksiviä ominaisuuksia, joilla saisin muokattua mieleni kuvat konkreettisiksi 'joksikin', jonka joku toinenkin voisi nähdä! Tunsin varsin suurta luomisen tuskaa, eikä lopputulos ollut lainkaan sitä mitä olisin halunnut sen olevan, koska minulla ei ollut riittävästi taitoja toteutukseen.

Päädyin leikkimään kuvilla! Ei taidolla vaan innolla ja kokeilunhalulla! 
Ainakin minulla oli hauskaa!












tiistai 22. maaliskuuta 2016

Kaisloja pakkasaamussa

Tänään oivalsin, miten pitkällä kevät on jo. 
Kun herää klo 7, on aurinko jo korkealla ja harmikseen huomaa menettäneensä aamun herkimmän hetken!

Silti, tänäänkään luonto ei tuottanut pettymystä!

Napakan yöpakkasen jäljiltä järven kattoi utu, joka teki maisemasta lähes maagisen.
Udussa seisovat kaislat olivat kuin varjoja velhojen maasta...
Katselin kauan kaislojen hiljaista liikettä viriävässä aamutuulessa,

...kuuntelin niiden salaperäistä kuiskintaa...


... niiden kummallista kahinaa, kun ne kallistuivat hiljaisessa tuulessa toisiaan vasten!


Penkereet harmaina ja kellertävinä täynnä kaunista kaislaa...



joka suojaa rantoja veden kovimmiltakin vihmoilta, järvenselän vihaisimmiltakin tuulilta!





sunnuntai 20. maaliskuuta 2016

Palmusunnuntain mietteitä, aivan aiheen vierestä


Palmusunnuntai, aurinko paistaa, on kiireetöntä! Olen juonut kahvia ja vain istunut koneella, surffannut netissä ja järjestellyt kuviani.

Piipahtelin pitkästä aikaa blogilistalla tutkailemassa tuttujen bloggaajien kirjoituksia. Huomasin, että listani kaipaa pahasti päivittämistä sillä moni on lopettanut kirjoittamisen aikaa sitten. Onneksi jotkut tutuksi tulleet ovat jaksanut pitää tarinointia yllä. Onkin paljon luettavaa jos haluaa selvittää mitä ihmisille tällä hetkellä kuuluu, sillä blogeja olen käynyt lukemassa satunnaisesti ja kestihän omakin kirjoituspaussi pitkästi yli vuoden.


Muistelin tovin blogihistoriaani. Aloitin kirjoittamisen ollessani Kiinassa ja jostain tuolta kaukaisuudesta ovat ensimmäiset blogiystävänikin, Jaana, Arja, Tuija-kaima, mm, Una... ja moni muu. Vuosien varrella julkaisin (tolkuttomat määrät) valokuvia, tarinoita ja runoja, sekä henkilökohtaisempaa blogia, vaikken todellakaan valokuvaaja, kirjailija enkä varsinkaan runoilija ole! Hauskaahan se silti oli. Ja kovin opettavaista: sain aina hyvää, rakentavaa ja kannustavaa palautetta. Koskaan ei kukaan tölvännyt tai moittinut!  Lukijoitakin tuntui riittävän, mielestäni ihan huikeasti!

Kirjoittamisen palo sammui kaiketi siihen, että palasin työelämään, joka taas pikkuhiljaa imi kaiken energian arkisesta elostani. Poljin paikoillani, eikä ollut oikein mitään positiivista sanottavaa, vain hedelmätöntä pahan oloni märehtimistä. Ketäpä se olisi jaksanut kiinnostaa. Ei edes itseäni.

Lopulta sain tartuttua muutokseen, siihen oljenkorteen, jonka varassa vihdoinkin pakkasin kamppeeni ja muutin koirineni Lapista Helsinkiin! Uusi elämä, uudet kujeet, ajattelin. Taas yritin kirjoittaa, mutta vaikka olin saanut mitä toivoin ja kaikki piti olla reilassa, jotain kuitenkin uupui. Tekstiä ei oikein syntynyt, ei ollut voimia kirjoittaa, eikä oikein aiheitakaan. Aika ja päivät vain soljuivat eteenpäin samassa väsymyksessä, energian ja ehkä ilonkin puutteessa.

No, nyt olen taas tässä! Näpyttelen "Vanhaa Uskollista" läppäriäni, pää täynnä kaikenlaisia ajatuksia, mieli kurottelemassa jonnekin, jokin luovuuden nuppu sisikunnassani valmiina aukeamaan.
Pohdintaa, pohdintaa, pohdintaa! Itsekkäästi oman navan ympärillä pyöriviä ajatuksia! Kysellen, mitä minulle kuuluu, mitä tunnen, mitä näen, mitä koen...! Ja mihin olen elämässäni nyt matkalla, mikä on määränpää ja onko sitä?


Tähän hetkeen, tähän toteamukseen,
tarvittiin yli kuusi kuukautta asumista Viron takamailla, irti kaikesta.  Tähän aikaan on sisältynyt suurta helpotusta kun on hetkeksi poissa oman arkensa oravanpyörästä. On ollut väkevää iloa uuden opettelussa tässä vieraassa ympäristössä, kulttuurissa, elämäntilanteessa. On ollut hitonmoisia henkisiä voittoja mutta myös surkeita tipahtamisia epäuskoon, pettymyksiin. On ollut sinnikästä taaplaamista ja vaikeuksista selviämistä mutta myös kipeitä osumia onnen piikkareista. On käyty kiivaita ja loputtomia keskusteluja itsen kanssa elämän tarkoituksesta, koetusta. On turhautuneena huudettu tuuleen ja ihmetelty, miksi olen täällä, mitä oppimassa. On itketty valtavia, puhdistavia kyyneleitä yksinäisyydessä. On myös nähty mieletöntä kauneutta ja koettu pienten ihanien asioiden tuomaa onnen tunnetta!




Lopulta olen oivaltanut jotakin tärkeää!

Olen tällä matkalla löytääkseni itseni. 
Kaikesta tästä ja paljon muusta, arkisesta, yritän nyt kirjoittaa.






tiistai 15. maaliskuuta 2016

Maaliskuu, kevätkuu...

Maaliskuu paiskautui alkuun kirkkaana ja talvisena. Muutaman ihanan päivän aurinko paistoi silmiä satuttavan siniseltä, pilvettömältä taivaalta ja pikkupakkanen kuivasi tiet öisin. Vaan sitten on taas mentykin pari viikkoa tuttua vuoristorataa; lörtsi, rapa ja harmaus vuorottellen pikkupakkasen ja auringon kanssa. Enemmän kylläkin niitä ikäviä kelejä.


Ei ole helppoa olla Peipsin selällä kalastajana. Peipsijärvi aukesi jäistä pitkän lauhan jakson ja kovan tuulen seuraamuksena. Kalastajat laittelivat jo veneitä vesille, mutta sitten tuli pakkaset ja jääkansi kattoi pyydöt. Kuulin naapurilta, että pahimmoillaan jäät kasautui juuri rysän päälle niin ettei sitä päässyt viikkoon kokemaan. Sitten taas alkoi lämmetä ja jäät hajosivat seuraavan tuulen hakkaamana.


Me nautimme Nappiksen kanssa kovasti jokaisesta kauniista päivästä ja kuivista keleistä. Koirullekin on mukavaa kun ei tarvitse joka ulkoilun jälkeen seisoa pesuvadissa ja sietää ylettömästi inhoamaansa tassupyykkiä!


Päivänä muutamana pihaamme ilmestyi Riku! Usein kun lenkkimme on kulkenut kotiin päin kylän läpi, on Riku-koira lähtenyt meitä saattamaan, käväissyt pihassa ja mennyt sitten menojaan. Mutta nyt Riku parkkeerasi itsensä portaille, makoili kiveyksellä tai kuramaton päällä, tärisi kylmästä ja näytti niin surkealta. Kovasti olisi tehnyt mieli viedä sille joku makuualusta, antaa ruokaa... Mutta ei, ei tosiaankaan! Sillä on oma koti keskellä kylää, siellä siitä varmasti huolehditaan, niinkuin tämän maan tapoihin kuuluuu. Rikua sentään ruokitaan ja se saa juosta vapaana. 

Kaupassa käydessä kyselin Rikusta ja sain kuulla, että sillä on jo ikää paljon, ettei se kuule, eikä näekkään ehkä kovin hyvin enää. Hyvänluontoinen kaveri se kuitenkin on ja kovasti kohtelias Nappikselle, vaikka Nappis sille pakkaakin välillä rähisemään rumastikin. Ja joka päivä koiruli on portailla odottamassa...


Tänään aamulenkille lähtiessä ajattelin taas kulkea kylän keskustan kautta, jotta Riku menisi omaan kotiinsa. Koiru taisi lukea ajatukseni, sillä kun me läksimme Nappiksen kanssa kulkemaan tietä, Riku jäi katsomaan menoamme piha-aidan sisäpuolelta ja palasi sitten ilmeisestikin portaille odottamaan paluutamme.

Me kiersimme mukavan lenkin lähipellolle ja sieltä polkua pitkin kotiin. Kotiportille tultaessa näin valkoisen pakettiauton kääntyvän kauempana kadun päässä ja lähtevän ajamaan meille päin. Mitä ihmettä, ajattelin!?!  Uusi postimiehemmehän se sieltä huristeli tulemaan, pakettia tuomaan! 
Olen aiemmin tuskaillut postin hidasta kulkua ja valittanut lievästä epäluottamuksestani postin jakeluun täällä kylällä. Nyt uskon, etten aivan ole ollut väärässä. Postinjakajan vaihduttua kaikki paketit ja kirjeet ovat tulleet perille koskemattomina ja alle 10 päivässä Suomestakin. 
 

Ihan mahtavaa oli saada tämä Kati-tyttären lähettämä paketti! Itselle ja Nappikselle lääkkeitä, naapureille "lahjuksia", luettavaa, ja hirmuinen määrä HERKKUJA! Pähkinöitä, suklaata, suklaata ja suklaata...! 

Aaah! Taidankin suunnistaa sohvalle lukemaan kirjaa ja nauttimaan suklaarakeista!

Huhtikuuta

Keväälle on tullut kiire!  Pari viikkoa sitten kävelin urheasti (kyllä, matkaa n. 1 km, jalat juuri ja juuri tottelivat!) kotoa kasvimaan la...