Kirputusta!

Tämä talo Mehikoormassa on ollut vailla vakituista asujaa sen jälkeen kun talon perheenpää kuoli pari vuotta sitten. Omistajaperheen jäsenet ovat käyneet täällä lomillaan ja eräs heidän tuttavansa piti jonkin aikaa talossa satunnaista majaa. Kun muutin taloon koirani kanssa, toistui ensimmäisinä viikkoina usein sama näytelmä; heräsin yöllä vintiltä kuuluvaan hiirten rapinaan ja koiran raivoisaan haukkumiseen. Kaipa hiiret kyllästyivät lopulta kuuntelemaan koiran rähinää ja muuttivat pois koska sen jälkeen olemme saaneet nukkua yömme melko rauhassa.

Pihapiirissä liikkui – ja liikkuu edelleen – kaikenkarvaisia, värisiä ja näköisiä kissoja. Täällä kissa ei taida olla mukava ja pehmoinen pikku lemmikki, vaan sillä on oma tehtävänsä; pitää hiiri- ja rottakanta aisoissa. Päätellen siitä, miten vilkasta kissojen liikkuminen pihapiirissä on ollut, olen arvellut, että tällaisen puoliksi autiona olleen asumuksen rakenteissa on tarjolla mirrinmurkinaa enemmänkin.

        

    

Jonakin iltana syyspuolella liiteristä kantautui puistatuksia nostattavan karmeaa mourunaa ja kaatuvan puupinon kolinaa. Mennessäni liiteriin näin 5 – 6 kissan jahtaavan toisiaan hurjassa sekamelskassa. Siinä menossa yksi puupinokin oli sortunut. Ilmeisesti tappelussa ratkottiin kulmakunnan kollien -,  mutta myös liiterin - herruus, sillä sen jälkeen siellä on makoillut milloin milläkin orrella sama harmaaraitainen töpökorva. Lähempää tuttavuutta en ole mirrin kanssa yrittänytkään tehdä, mutta olen sitä aina tavatessa puhuttanut, ihan mieluustikin sillä ajatuksella, etten joudu puunhakureissuillani ainakaan rottiin törmäilemään.

 

Pakkasjakson päätyttyä mirrit ovat jälleen olleet vaudissa. Kolleilla etenkin on epämieluisa tapa merkkailla pihapiiri ruikkimalla virtsaa nurkille, jopa portaille. Haju on hirveä!

Silti olen pitänyt kissoja enempi liittolasina kuin vihollisina. Kunnes muutamana aamuna herätessäni löysin ranteissa ja nilkoissa ilkeästi kutisevat paukamat.  Liitin ne ensin ”joihinkin puupinoista heränneisiin hyttysiin”, mutta toki olisi pitänyt jo tietää paremmin! Olinhan asustellut joskus Englannissa, "Kissojen ja Kirppujen Luvatussa Maassa"!

Nappiksella on onneksi ulkoloisien estolääkitys, eikä siitä ole kirpunpuremia löytynyt. Vaikka muitakin teorioita on, niin oletettavasti kirput ovat kulkeutuneet sisälle hakiessani puita liiteristä! 

Niin että kiitos mirrit! Tätähän tässä tarvittiinkin!

Kirppujen häätäminen vaati jälleen kaikkien tilojen ankaran myrkyttämisen ja perusteellisen siivouksen, sekä petivaatteiden ja mattojen tuulettamisen! En ole halunnut tarkemmin tutkia kirppujen häätöön tarkoitetun aineen koostumusta, mutta myrkkypurkin tuote-esittelyssä luvataan noiden kiusallisten hyppijöiden pysyttelevän poissa koko seuraavan vuoden!  

Parasta olisi!!!

Postia pohjoisesta!

Kun olen aiemmissa postauksissa märmättänyt Viron postin pitkistä toimitusajoista niin nyt pitää vaihteeksi kehua postin palvelua! 

Miniä postitti Rovaniemellä 2.2. paketin ja laittoi minulle sen lähetyskoodin, jotta pystyisin lähetyksen kulkua seuraamaan. 8.2. etsin koodin avulla pakettia Viron postin "trace and track" -palvelusta, mutta koodi oli siellä tuntematon. Suomen Postin hakupalvelussa sen sijaan oli mielenkiintoista tietoa; paketti oli saapunut Viroon 3.2. ja koetettu toimittaa minulle sekä 4.2, että 5.2. , siinä onnistumatta (syynä: vastaanottaja ei paikalla, alaovi lukossa, jne...). 

Olin aivan ihmeissäni, koska ei minulle kukaan ollut yrittänyt mitään pakettia toimittaa! 

Otin ja soitin 9.2. Viron postin, eli Omnivan asiakaspalveluun, jossa sain erinomaisen ystävällistä ja asiallista palvelua englanniksi (kun vironkielen taitoni loppui jo keskustelun alkumetreillä kesken). Puheluun vastannut naishenkilö oli kummissaan, mistä Suomen Postilla oli moista tietoa, kun pakettia ei koodin perusteella löydy Virosta. No, hän lupasi ystävällisesti selvittää asian ja soittaa mahdollisimman pian takaisin.

Soitto tuli muutaman tunnin kuluttua. Pahoitellen nainen totesi, ettei paketista ollut selvinnyt mitään tietoa ja kehoitti minua odottamaan vielä muutaman päivän ja palaamaan asiaan jos se ei ole tullut. Myöhemmin illalla huomasin, ettei Suomesta Viroon tulevia lähetyksiä ole voitu kirjata Omnivaan postin ohjelmavian takia. 

Torstaina postilaatikossani oli kirje Itellalta! Se oli päivätty 9.2.(jolloin sitä ei siis löytynyt järjestelmästä, eikä sen olinpaikka selvinnyt) ja siinä pyydettiin ottamaan yhteyttä Itellan palvelunumeroon, jotta voidaan sopia paketin toimittamisesta kotiosoiteeseeni. Perjantaina aamulla ystävällinen postikuski kurvasi autolla portin eteen ja luovutti paketin minulle. 

Nappis intoili paketista vähintäänkin yhtä paljon kuin minä. Mietinkin, että tulli on koirassa menettänyt varsinaisen vainukoiran, niin tarkat haistelututkimukset se teki sekä laatikolle, että sisällölle!

 Paketti oli tosiaankin hyvin teipattu, sen avaamiseen kului aika paljon aikaa ja lopulta oli turvauduttava puukkoon jotta sain sen auki.
Oli jotenkin jouluinen olo!







Paketin sisällöstä oli etukäteen jonkinlainen käsitys, mutta miniä pääsi kyllä jälleen yllättämään!

 Koska viimeksi olette saaneet ihan oikean, käsin kirjoitetun kirjeen? Tai itse kirjoittaneet paperille viestin s-postin tai facebook-kommentin sijaan? 

Miniän pitkä ja mukava kirje sai taas miettimään sitä, miten vähäksi henkilökohtaisten kirjeiden kirjoittaminen on jäänyt! Nuoruudessa olin todella ahkera pitämään yhteyttä ystäviin, tuttaviin ja kavereihin ympäri maailmaa ja kirjeitä oli mukava kirjoittaa, mutta myös jännittävää niitä odottaa, saada ja lukea. 

Nyt olen viimeksi kirjoittanut kirjeen lokakuussa, muistisairaalle sisarelleni. Silloin halusin lähettää kirjeessä kuvia Mehikoormasta, mutta kuinka ollakaan, printterin värikasetti oli päässyt loppumaan. 

 Tottakai some, s-posti, Skype ja kaikki sähköiset yhteydenpitomahdollisuudet ovat aivan mahtavia, helppoja ja mukavia! On hellppoa saada yhteys tärkeisiin ihmisiin, etenkin kun asuu Viron takamailla ja yksin. Mutta kyllä kirjeiden ja pakettien saaminen lämmittää sydäntä aivan erityisesti. Voitte vain kuvitella, miten paljon parkumista miniän kirjeen lukeminen aiheutti! Ikävää, kaipausta, surua... mutta myös suurta iloa, lämpöä ja hyvää mieltä!

Tietenkin täytyy vielä mainita, että tiedossa on jälleen mielenkiintoisia lukuhetkiä. Ja makunautintoja. Niinnoo, tuota...! Mums-mums...

Mitä jos kamelin selkä katkeaa?

Elämä on jiniä ja jangia; tasapainoilua plussien ja miinusten, onnen ja epäonnen, ilon ja surun välillä!

On aikoja jolloin kaikki tuntuu kaatuvan niskaan, vaikeuksien ja murheen kuorma kasvaa melkein liian suureksi kantaa ja epätoivo valtaa mielen. On aikoja, jolloin tuntuu kuin aurinko paistaisi koko ajan, kaikki toimet ja suunnitelmat onnistuvat, mieli on optimistinen ja iloinen ja silloin tuntee itsensä niin vahvaksi, etteivät pienet vastoinkäymiset haittaa tahtia.

Eikä tässä nyt ole kyse mistään kaksisuuntaisesta mielialasta vaan ihan tavallisen ihmisen ihan tavallisesta elämästä. Noin se vain menee!

Vai meneekö muilla? Itselläni ainakin!

Muutto Peipsin maisemiin oli monien toiveiden täyttymistä. Se tapahtui juuri siten, että kaikki asiat järjestyivät kuin itsestään, suorastaan johdattivat tänne.  Pysähdyin tänään ihmettelemään ajan kulkua; viisi kuukautta on nyt takana, seitsemän edessä.

Olosuhteet ovat olleet äärimmäisiä; pitkä kaunis ja lämmin syksy, ankarat viikkojen sateet, kurat ja kurjuudet, kunnes Siperian suunnalta paukahti todellinen talvi viimoineen ja kovine pakkasineen. Kaikkien kurjien kelien keskellä on ollut uskomattoman kauniita päiviä, kaikkien ihanien päivien lomassa synkkiä säitä.

En muista, vaivasinko tänne tullessani suurestikaan itseäni sillä, mitä elämä puulämmitteisessä suuressa talossa talvipakkasilla tarkoittaa tai miten kaivattu rauha voi pimeinä päivinä muuttua yksinäisyydeksi ja ikäväksi, miten kielipuolena pystyy ja onnistuu hoitamaan tärkeimpiä asioitaan. Pidin itsestään selvänä, että pärjään. Ja olen pärjännyt. Ja toki tarvittaessa apuakin pyytänyt ja saanut.

En ole kokenut arkeani erityisen raskaana. Olen suorastaan nauttinut siitä, että päivissä on tietty rytmi ja velvoitteet, fyysistä kuormitustakin. Elämäni mukavuudet ovat täysin itsestäni riippuvaisia.

                                                                        

Kaikkeen ei kuitenkaan voi itse vaikuttaa. Olin tiennyt ja siihen varautunut, että sydäntalvella kannan veden kaivosta kun vesiputket jäätyvät. Odottamaton tapahtui, kun luonnonolosuhteet muuttuivat ykskaks pakkastalvesta plusasteisiin ja lumet sulivat parissa päivässä. Sulavedet valuivat kaivoon ja tekivät vedestä käyttökelvottoman. Ei tiskivettä, ei saunavettä, juomavedestä puhumattakaan!

Hetken tuntui, että nyt katkeaa kamelin selkä! Että asuminen täällä on nyt mahdotonta. Mielessä kävi lähtö Suomeen...

Mutta ei! Onneksi tuohon hetkeen sai soittaa tyttärelle.  Kummasti ajatukset selkiytyivät, murhe ja harmi haihtuivat!

Juomavettähän saa kaupasta! Nyt sitä on Tiina-ystävän ja autokyydin avulla jokunen kymmennen litraa varastoitunakin. Ja on lupa noutaa naapurin baabushkan kaivosta kirkasta lähdevettä ihan niin paljon kuin tarvitsen, saunomiseenkin! Ja joskus keväämmällä kun maa kuivuu, pihakaivon voi tyhjentää ja vesi puhdistuu.

Elämä siis jatkuu Mehikoormassa! Hyvillä mielin!
Kevättä odotellessa!

Postia odotellessa

Edellinen postaukseni lähti liikkeelle postin palveluista, tai paremminkin niiden loppumisesta Sevettijärvellä. Pidän tärkeänä että syrjäseutujen asukkailla on mahdollisuus tavoittaa tarvitsemansa palvelut kohtuudella. Posti on tärkeä "elämänlanka" ulkopuoliseen maailmaan etenkin talvikaudella ja rospuuttoina, kun keli- ja liikenneolosuhteet ovat huonot! 

Kun nyt itsekin asun Viron takarajoilla, pystyn hyvin samaistumaan pohjoisen ihmisten tilanteeseen. Puhun kokemuksesta.  8 vuotta asumista Angelissa,  65 km lähimmästä kaupasta, postista, pankista, neuvolasta, hammashoidosta... 100 km lähimmästä terveyskeskuksesta, kunnanvirastosta... liki 400 km Lapin Keskussairaalaan, jossa sielläkin jouduttiin sairaan lapsen kanssa kulkemaan milloin milläkin kiireellä...

Suomalaisen Postin toimista, palvelujen tasosta ja luotettavuudesta on kuulunut viime aikoina paljon negatiivista kommentointia ja kritiikkiä. "Ennen", eli viimeiset vuosikymmenet postin kulkuun saattoi luottaa, lähetykset katosivat aniharvoin ja toimitusaika oli nopea. Nyt on uutisista saanut lukea, miten esim joulun aikaan Rovaniemellä metsästä on löytynyt iso määrä joulukortteja, auki revittyinä, ilmeisesti siinä toivossa, että niistä löytyisi rahaa. 

 Eipä silti, ei tilanne täällä Viron takamailla ainakaan parempi ole. Suomesta lähtevät lähetykset tulevat päivässä tai parissa yleensä Viron puolelle, mutta matka Tallinnasta tänne voi kestää... ja kestää! 

Ystäväni Susu julkaisi hauskan (väritys)kirjan "Hedda ja Zen", jonka tilasin itselleni. Kirja postitettiin tavallisena kirjeenä 5.1. Turusta. Samaan aikaan lähti lähetyksiä muuallekin EU-maihin, joissa kirjat ymmärtääkseni olivat perillä 3 - 5 pvän kuluttua. Kun kirjettä ei alkanut kuulua, kävin paikallisesta postitoimistossa sitä kyselemässä ja seuraavana arkipäivänä lähetys olikin noudettavissa postista. Kesti 13 pvää saada se. 

Esitin Omnivalle, Eestin postille, kauniisti kysymyksen, onko tavallista ja asiaankuuluvaa, että postin kulku kestää liki kaksi viikkoa perille! Vastaus oli lyhyt; kirjaamattomien lähetysten kulkua ei voi seurata, eikä myöskään ole mitään määräaikaa, milloin lähetykset ovat perillä. Ovat sitten kuin ovat!

Näin siis täällä!