torstai 31. joulukuuta 2015

Vuosi vaihtuu!





Vuoden viimeinen päivä on ollut aurinkoinen, kiireetön ja täynnä hyvää mieltä. Teimme koirulin kanssa heti aamusta pitkän lenkin järven rantateitä eikä päivälle ollut suuria suunnitelmia.

Ajatukset ovat seilanneet edestakaisin vuoden tapahtumissa. Miten kulunutta vuotta voisi luonnehtia? Tapahtumarikkaaksi? Muutoksien vuodeksi? Seikkailuksi? Kohtalonomaiseksi?

Alkuvuoden tapahtumista ei mieleen nouse montaakaan asiaa. Elämä pyöri työn ja kodin välillä. Vapaa-aikaan kuului vähän sosiaalista elämää
ja paljon lenkkejä Vantaanjoen varsilla. Väsymys taisi olla päällimmäisenä kaikessa tekemisessä.

Joskus sattui, että työ mahdollisti pitkäaikaisen haaveen toteutumisen.  Kävimme asukkaiden ja työkaverini Timon kanssa katsomassa  Cirque du Soileilin "Quidam" -esityksen. Hengästyttävän hieno kokemus.




                                
Kesän tullen tulivat lapsenlapset! Sain viettää tytttökatraan kanssa aurinkoisen päivän Suomenlinnassa ja ihana Pienisuurimies Villekin kävi äitinsä kanssa mummolassa.




Selkä kipeytyi kesän alkupuolella ja sairauslomasta tuli pitkä. Kivut olivat välillä sietämättömän kovia ja kolmasti piti Töölön ea-asemalla käydä, ennenkuin sai diagnoosin. Välilevynpullistuma, ahtaumia siellä ja täällä...
Tytär kuljetti mukanaan metsään aina kuin vain mahdollista. Varsinkin alkuun vain makoilin aurinkoisilla kallioilla, mutta kesän loppupuolella jo saattoi jonkin sienenkin noukata koriin. Mieliala ja kunto nousivat samaan tahtiin metsässä, mutta sienien ja marjojen lisäksi siellä kypsyi ajatus välivuodesta, poissa tavanomaisesta arjesta.







Yksi kesän huikeista kokemuksista ja kohokohdista oli vierailu Espoon edustalla sijaitsevassa Miessaaressa! Aloitin elämäntaipaleeni tuolla sotilassaarella ja vietin lapsuuteni onnellisimmat vuodet siellä. Tuon vierailun muistoa kannan aarteena elämäni loppuun saakka, 

Kaikki kävi niin nopeasti ja kuin itsestään, etten edes ehtinyt pohtimaan kuinka hullu idea oli, mutta elokuussa muutin koiran kanssa asumaan tänne Viron syrjäseuduille Mehikoorman kylään. Ihastuin Peipsijärven maisemiin samantien.


  Ja kyllä me olemme hyvin pärjänneet. Elämä on merkityksellistä  ja parasta on se, että saa ja voi tehdä kaiken omassa tahdissa, omien voimien ja mielen mukaan!
 

 

 

Syksyn pitkinä pimeinäkin maisema tuotti vaihtuvien värien ja sävyjen kautta yllätyksiä ja esteettistä mielihyvää. Luonto puhuttaa, antaa voimaa ja toimii terapeuttina. Kuviakin on kertynyt kasapäin. 


 Kiitollisena ajattelen kaikkia rakkaita ja ystäviä, jotka ovat kannustaneet ja tukeneet tämän vuoden aikana ja omalla tavallaan mahdollistaneet muuttoni tänne. Kukaan ei ole ainakaan ääneen hulluksi maininnut! Yhtä kiitollinen olen kaikista niistä ihmisistä joita vuosi on tuonut tielleni. Olen saanut osakseni ystävällisyyttä ja monta uutta ystävää.

Vuosi on ollut uskomattoman hieno! Jää nähtäväksi, millaisia muutoksia, kokemuksia, ihmisiä, iloja ja suruja uusi vuosi tuo tullessaan.

Toivotan kaikille hyvää ja onnellista Uutta Vuotta!

tiistai 22. joulukuuta 2015

Siellä se on...Joulu!



Välillä on vaikea todentaa, että Joulu on aivan muutaman päivän päästä! Vilkaisu lämpömittariin, tai ulos ikkunasta todistavat enemmänkin kevättä. Pihalla krookukset ovat nousseet maan pintaan ja tänään näin harmaahaikaran Peipsin lahdella.

Silti, jonkunlaiset jouluvalot on ripustettu ulos ja sisälle ja elämäni ensimmäinen itse väsätty kranssi "komeilee" ovisuussa. Lahjat on ostettu ja paketeoitu, jopa jokunen joulukorttikin lähetetty (melko historiallinen tapahtuma)! Pihapuuhunkin on ripustettu talipalloja tinteille ja punatulkuille.

Valkoinen amaryllis on viety naapuriin, jonne myös annettiin kastehelmi-tuikkulasi ledituikkujen kera. Ne herättikin kovasti ihmetystä ja hämmästystä, sellaisia ei kuulema ole täällä saatavilla. En minäkään ole niitä kaupoissa huomannut, mutta ystävä lähetti postissa kunnon satsin.
Toinen naapuri lahjottiin glögipullolla, itse tehdyllä kurkkusalaatilla ja tuikkulasilla kynttilöineen. Halauksia ja suukkoja, vielä kerran halauksia ja naapurin baabushkan hospotit ja pussillinen ah, niin ihania  juuri paistettuja pasteijoita!

Joulumieli!

Huomenna, jos Luoja suo... ei vielä julisteta Joulurauhaa! Vaan aloitamme koirulin kanssa seikkailumatkan kohti Helsinkiä. Kukon kiekaisun aikaan noustaan pikkubussiin, jolla körötellään ensin 1,5 t Mehikoormasta Tartoon. Siellä nousemme mukavaan ja hyvin varusteltuun LuxExpressiin, johon niin koiralle kuin emännällekin piti ostaa oma paikkalippu. Koiruli joutuu matkaamaan kuljetushäkissä, mutta matka kestää onneksi vai 2,5 tuntia. 
Laivamatkallekin jouduin varaamaan eläinhytin, paikkoja neljälle, joten aika lokoisaa on. Toivottavasti siellä saa hieman torkahdettua. Ja taas matka kestää 2,5 tuntia ja hartaasti toivon, etteivät viime aikoina meriä ja maita riepovat tuulet pääse meitä yllättämään.
Sitten ollaankin perillä!

Siellä on Joulu!


Nyt toivotan:


sunnuntai 20. joulukuuta 2015

Naisena olemisen keveys... tai raskaus!

Vilkaistessani peiliin (mitä luvalla sanoen en välitä tehdä kovin usein) saatan nähdä hyvin erilaisen naisen kuin se työelämään osallistuva, aina hiukan meikattu ja ainakin joskus kampaajalla käynyt nainen, joka olin vielä n 5 kuukautta sitten.
 
Täällä vietettyjen kuukausien aikana olen heittäytynyt todella huolettomaksi/huolimattonaksi. Kuljeskelen kumisaappaissa, rikkinäisissä tuulihousuissa ja iänikuisessa Kiinanpipossani (vuodelta 2006). Asusteet sopivat kaikeen siihen mitä täällä teen; tyhjennän tuhkia uunista, kannan polttopuista sisälle, lämmitän uunit. Saunan lämmitän myös. Pihalla on aina jotain haravoitavaa ja kaivettavaa. Aikamoinen urakka oli kantaa kaikki polttopuut pihalta liiteriin. Kuljettelen myös roskasäkit sataman roskalaatikkoon, jäteämpärin tyhjennän kompostiin... 

Samoissa tamineissa ulkoilutan Nappiksen ja usein niillä reissuilla poikkean myös kaupassa. Kelitkin ovat koko ajan olleet sellaiset, että ainoa oikea käyttöjalkine on kumisaappaat, mutta rakkaat punaiset Nokiani ovat vihdoinkin antautuneet palveltuaan monet vuodet. Parempia saa hakea. 

Ei minua kukaan katso kummissaan. Ovat varmaan jo tottuneetkin! Tai mistä sen lopulta tiedän kun tuo eestin kielen taito on edelleen liian rajallinen henkevään keskusteluun. Itseäni ei haittaa vähän vertaa! Enempi minua hymyilyttää joku rouva, joka kauppareissuillekin pukeutuu korkkareihin (kadut ovat todella kuraiset, liukkaat ja märät), on tempassut  silmnympäryspandat ja poskipunat, kirkkaimman mahdollisen huulipunan huuliin ja vaalennettu tukka on nostetetu nutturalle, Varmasti laittautuminen tekee hänet onnelliseksi ja ilomielin sen hänelle suon, mutta omalla kohdalla tuollainen pynttäytyminen tuntuisi lähes koomiselta.

Olen pari kertaa käynyt Räpinässä ja sinne riittää kun vaihtaa tuulihousut farkkuihin ja katsoo jonkun vähän siistimmän takin päälleen. Tartoonkaan ei ole tarvetta laittaa  pakkelia pärstään, siellähän pyörähdämme yleensä  vain eläinlääkärillä ihan päätekautta. 

Mutta nyt kun pitäisi lähteä "suureen maailmaan" tunnen lievää paniikkia! Epätoivoisena kaivan kamman ja suorin myssyn alla liiskaantuneita hiuksiani. Kävin kalliilla kampaajallani ennen tänne lähtöä. Tukka leikattiin muotoon ja värjättiin kylmällä metallin sävyllä. Tyylikästä! Nyt kampaus on kasvanut ulos ja latvat hapsottavat mikä mihinkin ja muuten hiukset liimautuvat pitkin päätä. Juurikasvu on karsea ja harmaat nousevat esiin. 

Kurkistelen muutenkin itseäni peilistä lähempää kuin kertaakaan tänne muuttoni jälkeen ja melkein huudan apua kun näen miten kulmakarvat rehoittavat villinä ja vapaina. 
Onneksi sentään olen huolehtinut kainalo-ja säärikarvojen ajelusta aina saunassa käydessä. Siinä nimittäin kulkee minunkin naiseuteni raja! Mikään ei ole puistattavampaa kuin karvaiset sääret ja kainalon alta tursuavat villakkeet...

Räpinästä ostin hiusvärin ja vaikkei kampaus siitä parane, niin väri nyt kuitenkin on tasainen. Lisäksi vietin muutaman tuskallisen tunnin kasvonaamioiden ja pinsettien parissa ja kun urakka on tehty olen melkeinpä tyytyväinen. Huomaan nimittäin että vaikka ryppyjä tietysti tulee koko ajan lisää, ei ihoni ole ollut näin hyvässä kunnossa vuosiin! Siihen ehkä vaikuttaa hyvät puhdistus- ja hoitoaineet. stressittömyys, paljo raitis ilma ja muutenkin terveelliset elämäntavat. Ei niin pahaa, etteikö jotain hyvääkin!

Ehkä tästä vielä kuoriudutaan paraatikelpoiseksi! Peukut pystyyn!

sunnuntai 13. joulukuuta 2015

Nappinokka


Ovikoristeessani lukee: "Koti ei ole koti ilman koiraa"! 
Koska se on niin totta!

Olemme opetelleet yhteiseloa koirani Lucan alias Nappinokan kanssa nyt reilut viisi vuotta! Olin elämäntilanteessa, jossa asuin yksin, aikuiset lapseni elivät tahoillaan parisuhteissaan ja perustivat perheensä, olin töissä ja minulla oli tilava asunto. Pitkään mieleni taka-alalla oli muhinut ajatus ottaa koira, mutta ajatusta varjosti vielä epävarmuus, osaisinko hoitaa koiraa, sitoisiko se liikaa, mistä ja minkälaisen koiran voisin ottaa...

Olin taas käymässä tyttären tykönä Helsingissä ja maininnut hänelle katselleeni ilmoituksia koirista, joille etsittiin kotia. Kuinka ollakaan, siinä puhuessamme tytär taas zuitzait näpytteli muutaman linkin auki ja siellä jossakin oli maininta jackrusselista, joka tarvitsi uuden kodin. Olin valmistautunut etsimään sopivaa koiraa kuukausia, enkä omistajalle viestiä laittaessani osannut edes aavistaa kuinka nopeasti kaikki tulisi tapahtumaan.  Kävin Oulussa tutustumassa koiraan ja ihastuin oikopäätä sen energisyyteen ja iloisuuteen. Joitakin viikkoja myöhemmin, itsenäisyyspäivänä, Luca  jo muutti kotiini.



Ei se ihan helppoa ollut! Koiralla on oma vahva luonteensa, se osaa olla todellinen jäärä ja varsinkin alkuun se käveli ylitseni miten tahtoi, kun en osannut lakata epäröimästä omaa asaamistani enkä ottaa "laumanjohtajuutta", niinkuin olisi pitänyt. Eipä silti, en aina nytkään omaa riittävästi auktoriteettia, mutta tulemme toimeen. Kun arki alkoi sujumaan huomasin nauttivani koiran läsnäolosta ja siitä miten se aikataulutti elämääni; oli ruokailut, ulkoiluttamiset, pesut, harjaukset, leikit jne. Hyvin pian oivalsin ja hyväksyin hyvilläni sen, että se oli koira joka ulkoilutti emäntäänsä säännöllisesti monta kertaa päivässä ja ihan joka säällä...




 Murheitakin ilmaantui! Koira onnistui ulkoiltaessa nappaamaan makkarapalan, johon luultavasti oli ujutettu rotanmyrkkyä ja siitä seurasi tietenkin monia päiviä jatkunut sairastelu ja hurja huoli koiran selviytymisestä. Myöhemmin jatkuvat pissatulehdukset seurasivat toisiaan, kunnes syyksi selvisi virtsakivet. Onneksi oikeanlainen ruokavalio on nyt jo useamman vuoden pitänyt kaikki tämäntyyppiset vaivat aisoissa.


Nappis on ollut mukana ja joutunut sopeutumaan kaikkiin elämämme viime vuosien suuriin muutoksiin.  Muutimme Lapista pääkaupunkiseudulle ja siellä reilun puolen vuoden jälkeen vielä uuteen asuntoon. Ja tottakai, Nappis on muuttanut kanssani tänne Viron perukoille, asumaan pieneen kalastajakylään Peipsin rannalle.  Se on osoittautunut jälleen mainioksi sosiaalisten suhteiden luojaksi, sillä monet ihmiset täälläkin ihastuvat sen iloiseen hössöttämiseen, tulevat sitä taputtamaan ja alkavat juttelemaan...  



                                           
 Koira on ollut myös oivallinen kaveri ympäristöön tutustuessamme. Olemme kulkeneet täällä Mehikoormassa metsät ja rannat, tutkineet kaikki polut ja reitit lähiympäristössä, nähneet peuroja, kotkia, haikaroita... ja kettuja. Sillä seurauksella, että  Nappisparka sai kapin, luultavasti juuri tuolta lenkkipolultamme, vaikka kettujen kanssa emme ole olleet muuta kuin kaukaisessa näköyhteydessä. Onneksi jälleen, Tartossa on erinomainen yliopiston eläinlääketieteellinen klinikka, josta olemme löytäneet englantia puhuvan luottolääkärin ja saaneet avun. Kapi on voitettu! 

Tokihan Nappiksella on täällä myös ihan omat tehtävänsä. Pihapiirissä liikuskelee lukematon määrä kyläläisten kissoja, jotka hyvässä tarkoituksessa käyvät liiterissä asustelemassa ja jahtaamassa hiiriä. Mutta aivan varmaa on, että vintillä liikuskelleet hiiret ja rotat ovat kaikonneet Nappiksen ärhäkän rähinän ja haukkumisen seuraamuksena. Ja erinomainen vartiokoirakin Nappiksesta on kehittynyt. Pihapiiriimme ei pääse kukaan tulemaan huomaamatta, ei ainakaan öiseen aikaan, vaikka olisimme yläkerrassa nukkumassa, siitä tuo hyväkuuloinen asuinkumppani pitää todistettavasti huolen.

Parastahan tietenkin on se seura, joka koirulista, ihan tavallisessa arjessa, mutta erityisesti tässä suuressa talossa vieraalla maalla asuessa on! Yksinäisyyden ja ikävän iskiessä voi aina puhua koiralle ja vaikkei se sanallisesti vastaakaan, sen katse kertoo ymmärryksestä. Ja kyllä se puhuukin, kun sillä on tähdellistä asiaa! Niinkuin nytkin; "lopeta jo se kirjoittaminen, lähdetään ulos..." 



Huhtikuuta

Keväälle on tullut kiire!  Pari viikkoa sitten kävelin urheasti (kyllä, matkaa n. 1 km, jalat juuri ja juuri tottelivat!) kotoa kasvimaan la...