sunnuntai 6. joulukuuta 2020


Isän muistoksi!



 
Tänään, Suomen Itsenäisyyspäivänä, muistamme kiitollisuudella sotiemme veteraaneja. Kun maamme itsenäisyys, kodit ja perheet olivat uhattuna, he tarttuivat aseisiin ja puolustivat pientä maatamme ylivoimaista hyökkääjä vastaan. Miten koskaan pystytään mittaamaan noiden nuorten miesten uhrauksien määrää? Sodan melskeissä tuhannet sotilaat kaatuivat taisteluissa, tuhannet saivat pysyviä fyysisiä vammoja ja sodasta palanneet ovat kantaneet sodan kauheuksien kuvia koko elämänsä mukanaan. Suomi säilytti itsenäisyyden, mutta sen hinta oli kova. Lähivuosina sodissa taistelleiden veteraanien joukko harvenee, kunnes ketään ei ole enää kertomassa tarinaansa. Me emme saa kuitenkaan unohtaa! 

Isäni Hemmi Kurki, s.1915, palveli talvisodan syttyessa Koiviston Saarenpään linnakkeella ja toimi raskaan patterin tykinjohtajana. Hän kunnostautui tykinjohtajana 19.2.40 vihollisen hyökätessä patteria vastaan sumun keskeltä ja 4.3. Vilajoen taistelussa toimien esimiehensä mukaan "erikoisen sankarillisesti". Hän haavoittui  tuolloin olkapäähän. Everstiluutnantti Niilo Kesämää esitti häntä 2lk:n Mannerheim-ristin ritariksi keväällä 1941, mutta mitali jäi saamatta. Esityksessä häntä kuvataan näin: "Patterinsa miesten mielestä hän oli vaativa johtaja, mutta samalla sotilaallisuudessa ja rohkeudessa esimerkillinen".

Isäni taisteli jatkosodassa ensin jalkaväen mukana Karjalan kannaksella, mutta halusi takaisin Saarenpäähän kotiseutuaan puolustamaan. Hänet nimitettiin patterinpäälliköksi. Kesällä 1944 Koiviston linnakkeiden joukot vetäytyivät neuvostojoukkojen tieltä ja sota päättyi syyskuussa.

Isäni oli sotilas ja "rannikkopatteriston mies" koko elämänsä. Sotilasura jatkui sodan jälkeen ja perhe muutti lukemattomat kerrat kommennusten mukaan milloin minnekin. Omat muistoni alkavat Miessaaresta ja Santahaminasta. Isäni kokeili siviilielämää Kymenlaakson riistapäällikkönä 60-luvun alussa muutaman vuoden, mutta palasi pian Puolustusvoimiin, nyt Kotkan edustan saarille Rankkiin ja Kirkonmaahan. 

Nuorena isäni ole haaveillut ryhtymisestä merimieheksi, kuten niin monet Koiviston nuoret miehet. Hän halusi nähdä maailmaa, mutta sota sotki suunnitelmat. Maailma avautui hänelle YK-joukoissa Kyproksella ja tarkkailijana Suezilla sekä Kashmirissa. 

Eläkkeellä vanhempani muuttivat Lappiin, missä työskentelivät vielä vuosia aktiivisesti. Isäni toimi mm. hiihto-oppaana Saariselässä ja innostui kullankaivuusta. Metsästys ja kalastus pysyivät hänen mielipuuhinaan aivan loppuun saakka. 

Isäni menehtyi kesäkuussa 1994. 

Huhtikuuta

Keväälle on tullut kiire!  Pari viikkoa sitten kävelin urheasti (kyllä, matkaa n. 1 km, jalat juuri ja juuri tottelivat!) kotoa kasvimaan la...