Ihminen elää unelmistaan

Ajan seisahtaneessa ja hieman sameassa tilassa pohdin, millaisia unelmia minulla on ollut ja ovatko ne toteutuneet. Nuoruuden haaveeni oli päästä matkustamaan ja nähdä maailmaa, muuttaa asumaan Australiaan. Sinne en lopulta koskaan päässyt, mutta moni muu unelma on toteutunut, sellanenkin, mitä en tiennyt unelmoineeni. Uskon olleen itsellenikin parempi, etten aivan joka tuulen mukaan ole voinut singahtaa. Ja jos joskus elämä leikkasikin kipeästi unelmilta siivet ja pisti rämpimään nilkkoja myöten upottavissa soissa, niin aina niistä on noustu ja kohottu taas haaveiden kiitoradalle.

Mistä sinä haaveilet? 

Unelmoitko isosti; tavoitteletko vaurauden tuomaa turvaa, tekeekö valta sinut onnelliseksi? Ehkä uskot täydelliseen rakkauteen, joka kestää kaikki elämän loskakelit ja uuvuttavat helteet? Tuleeko onni perheestä, lasten menestyksestä, kauniista kodista? Vai onko haaveesi pienimuotoisempaa; tavoitteletko sisäistä rauhaa ja henkistä hyvinvointia, terveyttä? 

Miten voi saavuttaa unelmansa, miten haaveet toteutuvat? 

Joku sanoisi, että on vain uskottava unelmiinsa ja ne käyvät toteen. Kerrotaan myös, että ajatuksen voimalla voi manifestoida itselleen vaurautta ja kaikkea hyvää elämään.  Vaan tunnetko ketään, joka olisi saavuttanut unelmansa pelkällä unelmoinnilla? Minä en. Unelmien poikamiehet, lottomiljoonat, ikuisen rakkauden paratiisisaaret ja Kauniit ja rohkeat näyttäytyvät vain televisioruudulla tai unikuvissa, eivätkä ne sieltä astu arkitodellisuuteen.

Toisaalta, me suomalaiset elämme vanhojen viisauksien ja luterilaisen suoraviivaisuuden viitoittamaa elämää. Meidät, siis ainakin vielä suuret ikäluokat, on kasvatettu ajattelemaan, että savuttaakseen elämässä jotakin merkittävää, pitää tehdä lujasti töitä. Ja jos ei heti saavutakaan unelmiaan, on tehtävä vielä lisää työtä. Ja vielä vähän lisää työtä. Lannistumatta! Ja lopulta, kaiken raadannan jälkeenkin, sen luterilaisen ajattelutavan mukaan, on nöyrästi hyväksyttävä se, etteivät kaikki haaveet ja unelmat ehkä sittenkään toteudu. Sitten helposti ollaankin luusereita ja keikutaan masennuksen, mielenterveysongelmien ja itsetuhoisuuden hauraalla reunalla. 

Miten suuria tai pieniä unelmamme ovatkaan, miten hyvin tai huonosti ne saavutamme, me tarvitsemme niitä elääksemme. Kyllä, ne ovat elämämme todellinen polttoaine, suoranainen atomivoima, joka pitää meidät liikkeellä. Me kuljemme unelmiamme kohti palo sydämessä, silmät loistaen, täynnä energiaa ja taistelutahtoa ja saamme unelmista elämäämme sisällön ja motivaation.

 Ihminen elää unelmistaan. Jos ei ole unelmia, on vain tyhjyyttä!

Niinpä! Millehän alkaisi?

Ja äkkiä onkin kevät

Vau! Talvikuukausista selvittiin jälleen hengissä!

Ajan nopea kuluminen saa hämmennyksiin, on vaikuksia sisäistää, että ollaan maaliskuussa ja virallisestikin keväässä. Mihin aika hupenee?

Lähes pari viikkoa  Siperiasta puhaltanut viima on laantunut. Nyt jo suojapaikoissa voi tuntea auringon lämmön ja nähdä lumen pinnan sulavan, vaikka öisin on vielä reilut -20 pakkasta.

 En valita kylmyyttä, en pakkasia! Pitkän, ankean syksyn ja sateisen alkutalven jälkeen on ollut nautinnollista kulkea koiran kanssa lumisissa metsissä ja hengittää raikasta ilmaa.  Ikävä Lappiinkin haipui pois talvisten kelien myötä. Olen ihaillut timantteja hangilla, huikean sinisiä illan hetkiä, kuun kulkua öisellä taivaalla ja aamuisin auringon nousua metsän takaa.

Nappiskin on nauttinu ulkoilusta, vaikka kylmimpinä päivinä on ulkoilua pitänyt rajoittaa 10 - 15 minuuttiin ja pomppa on pitänyt pukea päälle. Tassuja on parina pahimpana pakkasaamuna hieman paleltanut mutta muuten kylmä ei ole koiran menoa ainakaan hidastanut.

Aurinkoisen päivän kunniaksi kävimme eilen naapurini kanssa pienellä huviajelulla Myllykoskella. Ihasteltiin rantatietä ajellessa Kymijoen rantojen maisemia ja hämmästeltiin, miten korkealla vesi joessa on. Näimme jo useamman tokan joutseniakin uimassa tai nuokkumassa jäällä auringossa.

Veden virtauksessa, tuossa liikkeessä,  on jotain maagista, eikö totta? 

Hiljaa virtaa...Kymijoki!

Helmikuuta!

Helmikuu! Se ei pettänyt odottajaa.

Talvi tuli pakkasineen, valkeine hankineen ja höppyrälumisateineen. Kaipuu vanhoille asuinseuduille Lappiin on laantunut talven tunnun myötä. Höperönä onnesta ollaan koirun kanssa kuljeksittu lumisissa metsissä ja hypelty hangilla, hengitetty raikasta pakkasilmaa, eikä kylmyys ole hetkeäkään haitannut. Tosin pakkaslukematkaan eivät ole olleet muuta kuin kohtuullisia. 

Jopa aurinko on muutamana päivänä keikkunut taivaalla ja sitä on silmät kipeinä pitänyt tihrustaa, ikäänkuin pelkästään sitä katsomalla voisi varistaa päältään väsymyksen ja harmauden. Niinä päivinä joka tapauksessa on energiataso ollut selvästi parempi eikä sillä ole väliä, johtuuko se pelkästä uskosta auringon valon voimaan vai sen todellisesta vaikutuksesta. Jos usko siirtää vuoria, niin miksei sitten ihmistäkin!   

Nyt opetellaan uusia rytmejä! 

Ei, en ole ilmoittautunut tanssikursseille opettelemaan latinotansseja enkä edes jitterbugia vaikkei sekään olisi huono idea. Kyse on ihan tavallisesta, tylsästä arjesta ja ajankäytöstä.                           

Työ rytmittää ihmisen elämää, pitää sen kurissa ja järjestyksessä. Ajan mittaan arkirytmi urautuu rutiineiksi; tietää, milloin on herättävä, milloin on aika käydä nukkumaan, milloin on vapaa ja voimissaan vaikka tapaamaan ystäviä tai lähtemään reissuun.

Olen joutunut huomaamaan, että koko elämä; pää, mieli ja ruumis, voivat seota täysin, kun tuo rytmi rikkoutuu! Nyt keskiviikko onkin perjantai ja muut päivät kuin Nelosen mainos pitkästä viikonlopusta ilman Haluatko Miljonääriksi - viihdeohjelmia, Paasosia ja kumppaneita! Äkkiä huomaa valvovansa yöt ja torkkuvansa päivät...

Jos tammikuu solahti ohi outoja oloja kummastellessa, mitääntekemättömyydessä, niin  ehkä

  helmikuussa lisääntyvä valo  antaa extraenergiaa ja arjen uudet rutiinit kolahtelevat kohdilleen, sisäinen kello palaa normaaliin ja elämä tasaantuu. 

Sitä sopii toivoa!  

Tammikuu; uusia alkuja

Uusi vuosi!

Tammikuukin ehtinyt jo puoleen. 

Aurinkoa on nähty juuri sen verran, ettei usko sen olemassaoloon ole täysin kadonnut. Sadetta, loskaa, mustaa ja harmaan sävyjä ollut sitäkin enemmän. Tohtiiko siihen luottaa, että kevät tuo taas valoa ja elämää tullessaan?

Tapanahan on tehdä tiliä vanhan vuoden tuloista ja menoista, iloista ja suruista. Vaan enpä ole jaksanut miettiä menneitä. Tässä ja nyt on aivan tarpeeksi kaikkea.

Annan aivan suosiolla jonkun muun, viisaamman analysoida vaikkapa sitä, miksi tunnen suoranaista syyllisyyttä äkkiä saamastani runsaasta vapaa-ajasta. Siis siitä joutoajasta, jota niin kovasti itselleni olen toivonut. Haaveillut levosta ja palautumisesta, mahdollisuudesta tehdä kaikkia niitä asioita, joita en ole viime vuosina jaksanut tehdä. 

Nyt sitä aikaa siis on. Mille alkaisin?

Vuosi sitten joulukuussa polkaistiin käyntiin jälleen yksi elämänmuutos; uusi koti, uusi kaupunki, uusi työ. Työn takia kaikki. Elämääni aukesi hyvät näkymät tehdä vielä muutama vuosi aiempaa kevyempää, mielekästä työtä. Ajattelin kartuuttaa muuten niin mitätöntä eläkettä, ajatuksena pikkuhiljaa työtä vähentämällä siirtyä sitä eläkettä nauttimaan...

Kaikki hyvin siis?!

Työstä olen suuresti kiitollinen. Se on voimaannuttavaa ja harvinaista iloa tuottavaa, opettavaistakin. Saan olla tukemassa ja auttamassa sodan käyneen sukupolven viimeisiä jäseniä heidän viimeisinä aikoinaan. Vastineeksi saan palasia heidän tarinoistaan; heidän koettelemuksensa, ilonsa ja surunsa. Näen näissä ihmisissä viisautta ja voimaa, sitkeyttä ja selviytymistä. Ja näen heidän kiitollisuuden ja nöyryyden elämää kohtaan. Vain harvoin heissä  muhii kovien koettelemusten aiheuttamaa katkeruutta, vihaa ei koskaan. Joskus yksinäisyyden ja kipujen keskellä näkyy uupumus, halu päästä pois... 

Kaikki inhimillistä, elämään kuuluvaa!

Valtiokonttori kilpailutti palveluntuottajat ja sen seurauksena minunkin työaikani puolitettiin, kolmeen päivään viikossa. Siksi siis aikaa, hämmentävän paljon omaa aikaa! 

Omaan nilkkaan sattuu ansioiden huima pudotus, eikä eläkekassaankaan taida mitään kertyä. Turvallisemman tulevaisuuden näkymät on pois pyyhkäisty, täytyy vain sopeutua ja opetella.  

Totta on, että sotavammalain mukaisia etuuksia saavien sotainvalidien ja näiden leskien määrä vähenee koko ajan. Sitä ei kuitenkaan huomioida, että tämä hyvin ikääntynyt joukko kunniakansalaisiamme tarvitsee nyt omien voimien ehtyessä paljon enemmän aikaamme ja erilaisia apuja pärjäämiseensä.

Jaksan ihmetellä, mitään muuta en voi! Paitsi tehdä työni mahdollisimman hyvin.

Syyskuu

Miten paljon voikaan syksyä rakastaa?  

Sen sumuisia aamuja, raikkaita päiviä, sinisiä tähtiöitä. Sen  kirkkaina loistavia värejä, tuulen puuskaista havinaa haapapuissa, kuivien lehtien rapinaa askelten alla.  Eikä vähiten sitä kirpeää tuoksua ilmassa ja maassa, metsissä ja jängillä...

Lapsesta saakka olen rakastanut syyskuuta. Sen parhaita hetkiä olivat isän kanssa tehdyt pitkät, kiireettömät marja- ja sieniretket sekä varhaisen aamun jänisjahdit. Omien lasten ollessa pieniä kuljetin heitä mukanani metsissä ja opetin tuntemaan sienet. Kävimme marjastamassa koko perheen voimin ja pojat kulkivat isänsä matkassa metsällä. Luonnosta tuli lapsillekin tärkeä osa elämää ja he taas ovat opettaneet omat lapsensa luonnon tuntemiseen ja siellä liikkumiseen . 

 

 

Uudessa asuinpaikassa on haasteellista opetella tuntemaan maastoa ja reittejä, joilla saattaisi löytyä sieniä ja marjoja. Onnekseni olen tutustunut ihmisiin, jotka ovat neuvoneet mihin kannattaa mennä tai jopa vieneet  minut mukanaan. Saalistakin on sen verran kertynyt, että saatan ainakin joulun yli selvitä. 

 Syyskuuhuni on mahtunut muutenkin mukavia asioita. Uusien ihmisten tapaaminen on aina mukavaa, mutta tällä iällä ja elämänkokemuksella ystävystyminen ei ole aivan helppoa. Olen viime aikoina kuitenkin saanut kohdata ihmisiä, joita tohdin kutsua ystävikseni. Olen heidän myötä rohkaistunut osallistumaan erilaisiin tapahtumiin ja saanut paljon hienoja kokemuksia  Myös vanhoja ystäviäni olen tavannut ja viettänyt mukavia lomapäiviä mökkeillen, luonnon rauhasta ja hiljaisuudesta nauttien.



Elämään mahtuu niin monenlaista! On hyviä ja huonoja hetkiä, on iloja ja suruja.


Perhe on ollut elämässäni kantava voima, vaikka välimatkojen takia en kovin usein ole päässyt tapaamaan kaikkia lähimpiäni. Vanhimman lapsenlapseni rippijuhlia en olisi jättänyt mistään hinnasta näkemättä ja olihan myös mukava käydä Rovaniemellä, jossa olen poismuuton jälkeen vain pikaisesti pari kertaa piipahtanut.
Oli sydäntä lämmittävää, mieltä liikuttavaa saada viettää aikaa lasten ja lastenlasten kanssa. Oli mukava tavata myös tuttuja ja sukulaisia, joita juhlaan kokoontui runsaasti.
Juhlan sankaritar oli suunnitellut ja valmistanut osan tarjottavista, mummot ja tädit auttoivat parhaan mukaan, eikä  juhlapöydästä tarvinnut tosiaankaan nälkäisenä pois lähteä.




Nappis oli matkan ajan hoidossa Vantaalla asuvien lastenlasten luona. Näin pitkästi ei koira ole ollut emännästä erossa kuin kerran aikaisemmin ja olihan se outoa. Mutta Nappiksesta oli pidetty erityisen hyvää huolta ja sitä oli ulkoilutettukin erityisen usein. Kotiin tultuamme se käpertyi sängylleni ja nukkui samassa paikassa lähes liikkumatta koko yön.

Luonnon kiertokulkua; keväällä syntymää, syksyllä kuolemaa!                                                Syyskuu päättyy, mutta syksy on vasta alussa. Luonto on vielä hetken hehkeä väreissään ja hyvällä onnella puistoista ja puutarhoista löytää vielä kukkivia kukkia. Näihin hetkiin pitää tarttua, liikkua ulkona, retkeillä ja katsoa tarkoin silmin kaikkea kaunista. 

Pian muuttolinnut lähtevät, metsät vaikenevat, luonto asettuu lepoon. Muutamassa viikossa värit ja valo hiipuvat, äkäiset tuulet riipivät puut paljaiksi, sadepilvet roikkuvat taivaalla teräksenharmaina ja maa murjottaa mustana.    

Voi, kunpa voisikin hypätä suoraan talveen!

 

Terveisiä Verlasta

Kesäisiä terveisiä Verlasta!

Podin taas muutaman kammottavan päivän ajan kovia selkäkipuja ja popsin paniikissa lääkkeitä niin, että pääkin puutui. Halusin pysyä kivun herrana, koska en todellakaan halua taas joutua pitkille sairauslomille!

Niinpä niin! Mikä lie muistutus kuolevaisuudesta tuokin selkäkipu oli mutta onneksi tällä kertaa tokeni nopeasti. 

Kivulta ja lääkehuuruilta kykenin juuri ja juuri koiran ulkoiluttamaan, muuten katselin sään vaihteluja ikkunasta sohvalla lojuen. 

Kun sitten aamulla heräsin  jo klo 6 lähes kivuttomana, päätin tehdä jotain mukavaa, semminkin, kun aurinkokin paistoi pilvettömältä taivaalta ja säätiedotus lupaili poutaa. Eli Nappis koppaan, autoon ja menoksi!

Ei ollut mitään suunnitelmaa, kunhan läksin ajelemaan. Sen verran karttaa katselin, että tie 46 varrella, n 10 km kotoa näytti olevan Sompasen uimaranta, jonka päätin katsastaa. Ohitin uimarannan tienhaaran, mutta löysin parkkipaikan, josta pääsi Sompasen järven rantaan ja Nappis vapautettiin mielipuuhaansa, räiskimään vettä ja haukkumaan roiskeille...

Koiran ilakointia aikani seurattuani tulin ajatelleeksi, että reitti, jota olin lähtenyt ajamaan, veisi Jaalaan ja pääsisin myös sitä kautta Verlaan, jossa aikoinaan on toiminut puuhiomo ja pahvitehdas ja joka nyt on UNESCON maailmanperintökohde (http://www.verla.fi/ ).  Sieltä löytyy myös esihistorialliselta ajalta peräisin olevia kalliomaalauksia. Ajomatkaa kouvolasta tulee vain n 30km. Sinne siis suunnistin ja vietin oikein mukavan aamupäivän.

Verlan tehdasmuseon omistaa ja sitä ylläpitää UPM-Kymmene Oyj ja siihen pääsee tutustumaan vain opastetulla kierroksella. Koirun kanssa liikkuessa kierros jäi nyt väliin, mutta muuten kuljailin Verlan ympäristössä kävellen, valokuvanäyttelyä ihastellen, käsitöitä katsellen, kahvistellen ja .... hmm... hyviä ostoksia tehden. 

Kahvilaan ei saanut viedä koiraa, mutta ystävällinen myyjä tuli ulos höpöttelemään Nappiksen kanssa siksi aikaa, että sain käydä sisällä tekemässä ostokset ja toi vielä Nappikselle oman vesikiponkin. Alueella voi tosiaan shoppailla käsitöitä ja muita paikallisia tuotteita. Minäkin innostuin ostamaan maistiaisiksi paikallisista marjoista ja hedelmistä valmistettuja luomuviinejä sekä luomunäkkileipiä.

Huomasin, että paikallista sähköä, sitä mitä itsekin kulutan, tuotetaan Verlassa vesivoimalla. Luomua sekin...

Mainoksesta näin, että Verlassa on tarjolla myös luontoaktiviteetteja ja patikkareittejä. Tapasin miehen joka oli juuri rantautunut Verlaan kanootteineen ja kuulin häneltä, että alueella on usean järven "verkosto", missä meloa ja että Verlasta pääsee myös Repoveden kansallispuistoon, tosin se edellyttää matkalla yöpymistä ja ilmeisesti kanootin vetoa yli jonkun kannaksen. 

                                                                      

Verlassa järjestetään myös erilaisia tapahtumia, kuten kesäteatteria, markkinoita ja näyttelyitä. Niitä enemmän minua kiinnosti idyllinen ympäristö ja luonto. Ei ole vaikea nähdä nykyajan takaa syitä, miksi ihminen on hakeutunut jo varhain näille Kymenlaakson runsasvesistöisille metsämaille asumaan. Metsän ja veden riistaa on ollut runsaasti saatavilla, vesistöt helpottaneet kulkemista ja suojaisille rannoille ja kallioden turvaan on ollut hyvä pystyttää asumuksia. 

Joku muinoin elänyt ihminen on jättänyt grafittinsa Verlan rantakallioon. Kalliomaalaukset kertovat omaa tarinaansa kauan sitten eläneiden elämästä, mahdollisesta hirvenpyynnistä ja paikalla asuneista yhteisöistä.  

Itse en kännykän kameraan onnistunut selkeitä kalliomaalauksia kuvaamaan, mutta uskon, että ne siellä ovat.

Uskon myös ajelevani Verlaan toistekin. Mielelläni tutustun lähiympäristööni ja esittelen näin mielenkiintoisia ja hienoja nähtävyyksiä vierailuille tuleville ystäville ja tutuille.  

Aurinkoista kesän jatkoa!

Juhannusta!

Juhannus!

Tänä(kään) vuonna en juhli tätä keskikesän karnevaalia sen kummemmin. 

Muistan miten lapsuuskodissa Juhannusta varten siivottiin päiväkausia, miten lattioille levitettiin mäntysuovan ja tuulen tuoksuiset matot ja ikkunoihin kesäverhot. Ruokia ja leipomuksia tehtiin "koko pataljoonalle" ja vierasvaraksikin. Kun kaikki oli valmista, pystytettiin portaiden pieliin nuoria koivuja tuoksumaan ja maljakoihin päivänkakkarakimppuja. Saunan jälkeen sai pukea parhaan kesämekon päälle ja Juhannus sai alkaa!

Nyt imuri  nojailee edelleen komeron oveen ja aina siihen kompuroidessani tulee sanottua ruma sana. Kiusallista puuhaa, koska Nappis on imuroinnin ajaksi suljettava kylppäriin, se kun pyrkii "tappamaan" imurin. Kylppäristä kuuluu hurjaa haukuntaa  imurin murinan yli ja saatan vain arvailla, mitä mieltä naapurit tästä metelistä ovat... 

Luon siis vain laiskoja silmäyksiä sohvan nurkasta imurin suuntaan.

Takana on vilkas työviikko ja paljon ajokilometreja. Työ sotainvalidien neuvontapalvelussa on vienyt tapaamisiin  varsin korkeaan ikään ehtineiden asiakkaiden kanssa kyliin ja kaupunkeihin ja parhaimmillaan hiekkateille keskelle vanhoja kuusimetsiä. Jos mahdollista, on näilläkin tapaamisilla kunnioitus ja arvostus näitä sotiemme veteraaneja ja heidän puolisoitaan ja leskiä kohtaan vain kasvanut! Sitä sisua, sitkeyttä, positiivisuutta ja uskoa elämään...!

Sunnuntaina pistäydyin Mikkelissä, tapaamassa sisartani. 

Vein mukanani vanhoja valokuvia perheestämme, lapsuudesta ja nuoruudesta. Sisaren muistisairaus tuottaa hänelle vaikeuksia ottaa vastaan tätä hetkeä ja tapahtumia koskevaa tietoa, mutta kun muistojen ovea raottaa sopivasti, sieltä kumpuaa tarkkoja muistikuvia, nimiä, tapahtumia. Muistelimme Juhannusta vuonna 1966 Korian Kallionimen lavalla. Ja voi, kuinka me nauroimme! 

Sääkin on ollut arvaamaton ja vaihteleva. Auringon paisteesta on äkkiä sukeltanut rajuun rankkasateeseen ja tiellä on ollut vettä kuin pienessä uima-altaassa.  

Tottahan kesällä toivoo auringon paistavan, mutta tunnustan pitäväni näistä hieman viileämmistä ilmoista. 

Helteet, noh! Nakkisormia, toimintakyvyn alenemista, huonosti nukuttuja öitä, hikoilua! 

Kaipaako joku oikeasti niitä? 

En ole iskelmämusiikin ystävä, kuten läheiseni hyvin tietävät! Jostain oudosta syystä avasin kuitenkin aamulla radiokanavan, josta pauhaa ilmoille Suomi 100 -lista, suomalaisten valitsemaa mielimusiikkia. Eli kaikkea mitä en juurikaan sietäisi normaalisti kuunnella, mutta nyt tuntuisi sopivan tunnelmaan. Ja mitä ihmettä, joudun tunnustamaan; muutamat  kappaleet herättävät mukavia muistoja, haikeutta, jopa vetistelyä!

Taitaa olla parasta hoitaa murointi ja kaivella sitten jääkaapista jotain hyvää syötävää! Ehkäpä jopa etsin netistä lähimmän kokonpolttopaikan ja käyn katsomassa miten Jussia juhlitaan Kouvolassa. Huomisaamuna kiskon kuitenkin metsäkamppeet päälleni, nakkaan reppuun puukon ja kuksan, tulitikut ja makkaraa kahvitermarin seuraksi. Pakkaan itseni ja Nappiksen  autoon ja toteutan vihdoinkin aikeeni katsastaa Repoveden maastot...

Leppoisaa keskikesän juhlaa!