Sotatila

Uusi vuosi!

Istun pihlisläisen asuntoni keittiössä ja juon kahvia. Olo on tokkurainen valvomisesta ja ankarasta flunssasta. Olen luvannut itselleni ottaa tänään juuri niin monet päikkärit kuin vuoden vaihtumisesta toipuminen edellyttää. Ei sillä, että olisin juhlinut!

Kävimme kyllä melko juhlavasti alkuillasta ”Kermitillä” ajelemassa Sipoon puolella, Nappis pakattuna kuljetuskoppaan ja nautittiin siellä ystävien luona hyvästä ruoasta ja mukavasta seurasta.

Muut kyllä pitivät juhlimisesta huolen! Keskikaupungin valtaisa kumu ja valonvälähdykset kantautuivat tännekin, kun Suomen 100-vuotisen itsenäisyyden juhlavuotta käynnistettiin. Ilmeisesti kansalaisetkin olivat panostaneet juhlavuoden kunniaksi erityisen runsailla ilotulitteilla, sillä ankara räiske ja pauke alkoi jo illalla seitsemän aikoihin ja oli tietenkin huipussaan puolilta öin.

Me pakoilimme Nappiksen kanssa ”sotatilaa” suljettujen verhojen takana, radion pauhatessa rokkia, eikä Nappiksen iltapissalenkistäkään tullut mitään, kun heti pihalle päästyämme läheisen autotallin kulmilta ammuttiin sellaista tulitusta, että Nappis jähmettyi niille sijoilleen ja piti kantaa takaisin kotiin. Evakuoiduimme kylppärin lattialle tehtyyn tilapaispunkkaan nukkumaan. Sinne ei aivan pienimmät paukkeet kuuluneet, mutta koirapahalainen äityi isommista edelleen haukkumaan ja murisemaan.

Lopulta puoli kolmen maissa maailma ympärillämme vaikeni ja voipuneet pääsivät lepoon.

Ei sille mitään voi; toiset meistä ovat arempia kuin toiset! Koirat ja ihmiset! Nappis stressaantui niin, että illan aikana karvalankamatto sai aivan uuden koirankarvakuorrutteen ja vaikka mitä rauhoittavaa sille oli annettu, ei pelko pienestä koiransydämestä kaikonnut pois. 

Lupasin itselleni ja koiralleni, että ensi vuonna todellakin otamme uuden vuoden vastaan joko niin kaukana korvessa, ettei välähdystäkään taivaalle kohoa, tai sitten lentokenttähotellin maan uumenissa.

Piste.