Never say never again...

 

Tuli mieleen tuo James Bond-leffan nimi "Never say never again" ("Älä kieltäydy kahdesti" on mielestäni huono suomennos), sillä vuosi sitten eläkkeelle jäädessäni vakuuttelin itselleni, etten koskaan enää menisi töihin! No, nyt olen pyörtänyt pyhät puheeni!

Koskaan ei kannata sanoa "ei koskaan", kun et voi tietää, millaisia asioita ja tilaisuuksia elämä paiskaa eteesi. Joistakin niistä ei vain voi kieltäytyä! Yhtenä kauniina päivänä ikäänkuin jokin näkymätön koneisto kytkeytyy päälle, tapahtumat alkavat vyörymään eteenpäin, yksi asia johtaa toiseen, toinen kolmanteen... Ja sitten mennään!

Niinhän tässäkin kävi! Yksi puhelinsoitto johti Ystäväpiirin ohjaamiseen, sen kautta tuli toinen ja kohta kolmas kysely; alkaisinko...? Loputa kirjoitin nimeni työsopimukseen ja sitouduin muutamaksi kuukaudeksi sijaiseksi, jonka pääasiallinen tehtävä on toimia "automaattisena puhelinvastaajana".

Pienituloisen eläkeläisen on tarkoin harkittava, mihin alkaa. Paljon piti selvitellä, niin verottajan kuin kelankin kanssa. Verottaja luonnollisesti ruopaisee ansiotulon päältä nätin osan ja jos sattuu saamaan asumistukea, sen menettää työssäoloajalta. Näinhän sen toki kuuluukin mennä, eikä siinä mitään. Mutta niin hölmöltä kuin se kuulostaakin, voi käydä niin, ettei työssäkäynti ole taloudellisesti kannattavaa tai siitä saatu pieni lisäansio ei ole kaiken vaivan arvoinen. On myös mietittävä, mihin omat voimavarat ja jaksaminen riittävät.

Tarkasti laskien voin todeta, ettei tässä todellakaan rikastumaan päästä. Eikä raha ole se tärkein - vaikkakin tervetullut lisä  - vaan motivaattorina toimivat ne ihmiset, joiden takia ja hyväksi haluaa tehdä työtä. Kun vielä voi! He ovat kunniakansalaisiamme, sotiemme veteraaneja, sotainvalideja, heidän puolisoita ja leskiä. 

Perjantain Ystäväpiirin aiheena oli ilo. Mistä se syntyy, miltä se tuntuu? Tämä ajatelma tarttui sieltä mukaan:

Ilo valaisee mielen kuin kirkas päivänvalo ja täyttää sen vakaalla ja loputtomalla tyyneydellä.

-Joseph Addison-

Vauhtia on niin, että huimaa...

Tiedättehän, millaista se on kun elämä mataa eteenpäin arjen rutiineissa, pitkiäkin aikoja tapahtumaköyhänä. Sitten yhtäkkiä päivät täyttyvät tekemisestä, menemisestaä ja tapaamisista, kaikkea on kerralla niin paljon, että ihan huimaa! Sellainen vauhtiviikko on nyt takana, eikä ole ihme, että tänä aamuna päätä jomottaa.

Viime viikonloppuna ajoin pitkästä aikaa tyttären ja vävyn luokse. Perimmäisenä tarkoituksena oli hakea heidän luota hyllykkö, johon - toivon mukaan - laitan kesäkauden kasvatettavat, eli paprikat, kurkut, ynnä muut kasvivalon alle itämään ja kasvamaan. Tärkeintä kuitenkin oli maisemanvaihdos ja pääntuuletus, omaisten tapaamisen ohella.

Käytiin perjantai-iltana  tyttären kanssa kiertelemässä muutamassa kukkatalossa ja hyvistä aikeista huolimatta sieltä jotenkin tarttui pari begoniaa matkaan, kiitos tyttären.  Lauantai-illan kohokohtana oli sauna ja sen jälkeen nautittiin blinejä kylmäsavumädin ja muiden tykötarpeiden kanssa.

Sunnuntain kotimatkalla tein mutkan Vantaalle tapaamaan pikkuserkkuani ja hänen miestään. Olin saanut kutsun tulla syömään kaalilaattikkoa, enkä voinut mitenkään kieltäytyä, koska se on suurta herkkuani. Olihan se kyllä hyvää!  Energistä serkkua on aina mukava tavata, javoitte vain kuvitella, miten paljon puhetta, naurua ja jopa kyyneleitä syntyy, kun karjalaisten jälkipolvet osuvat yksiin. Monia suvun vaiheitakin selvitettiin..

Viikon aikana jatkoimme ohjaajakollegan kanssa Ystäväpiirin kokoamista haastattelemaalla osallistujia. Oli sydäntä lämmittävää keskustella näiden iki-ihanien rouvien kanssa ja samalla vahvistui ajatus siitä, että tämä Ystäväpiiri on juuri sitä sisältöä, mitä  omaan elämääni tarvitsen. 

Perjantaina se sitten alkoi! Hieman jännitti ja yöunet jäi vähiin, mutta mukavasti päästiin alkuun. Vieraaksi saimme Suomen sotavataraaniliiton sosiaalisihteerin, kouvolalaisille tutun Leena Seppälän, joka ennen nykyistä tehtäväänsä työskenteli Kouvolan kaupungin vanhuspalveluissa. Pöytä katettiin, kahvit juotiin, puheensorina oli välillä hyvinkin vilkasta ja iloista. Ryhmälle laadittiin yhteiset säännöt, puu, jonka lehdillä lukee niitä asioita, joita toivotaan tapaamisten sisältävän. Osallistujat vaikuttivat oikein tyytyväisiltä ja vakuuttivat odottavansa seuraavaa kertaa innostuneina! 

Näistä tunnelmista siirryin ystävän siunaustilaisuuteen Kouvolan vanhan hautausmaan kappeliin. Muistotilaisuus oli järjestetty Kuusankoskelle paperitehtaan vanhaan miljööseen, missä saatettava oli viettänyt lapsuutensa. Molemmat tilaisuudet olivat lämminhenkisiä ja juuri sellaisia, millaiseksi uskon vainajan ne toivoneen. En saata edes ajatella sitä surun ja menetyksen tunteen määrää, mitä tämän heille hyvin rakkaan ihmisen poismeno lapsille, lapsenlapsille, sisaruksille, ystäville tuottaa. 

Kotiin tullessa tunteet olivat pinnassa, takki tyhjä. Torkahdin hetkeksi sohvalle, se virkisti. Naapurini oli kuumeessa, joten lupasin ulkoiluttaa hänen koiransa. Lauhassa, lumisessa illassa oli hyvä tassutella koiran kanssa ja taas kerran mietin, miten mukavaa olisi kun olisi se oma koira. Ehkä puujalat vertyisivät vielä ketteriksi ja liikkuminen muuttuisi sulavaksi ja helppoksi. Saahan siitä ainakin haaveilla!