Teemme Nappiksen kanssa aamulenkin tutulla metsätiellä. Kaipasimme vaihtelua lenkeilylle, koska olemme tallanneet samaa rantatietä monen monta kuukautta monta kertaa päivässä, kyllästymiseen asti.
Emme olekaan kulkeneet tällä tiellä sen jälkeen kun Nappiksella epäiltiin kapia. Epäilystä ei ole pystytty varmistamaan muttei kumoamaankaan ja kapi on niin herkästi tarttuva tauti, että tartunnan voi tosiaankin saada kohtaamatta taudin kantajaa, eli kettua, kun vain liikkuu samoja polkuja.
Onneksi nyt Nappiksen kohdalla puhutaan todennäköisimmin ruoka-aineallergiasta joka aiheuttaa koiralle kovan kutinan.
Tuttu tie on melkoisilla urilla. Yöllä oli nollakeli ja maan pinta vielä nyt kova, mutta päivän lämmetessä maa muuttuu märäksi ja mutaiseksi. Nappista ei mitkään kurakelit haittaa. Se laukkoo aivan innoissaan tutkimaan tien laitojen puskia ja haluaa tonkia myyränkoloja.
Muita liikkujia ei näin aikaisin lauantaiaamuna tapaa. Kylä herää elämään puolilta päivin, vain kalastajat ovat lähteneet liikkeelle aiemmin. Lompsuttelen retkikengissäni katse suunnattuna puiden latvoihin ja taivaalle lintuja tähyillen. Tunnen jalkojen alla jotakin ja kuulen krantsahduksen. Älyän siirtää katseen alas maahan ja huomaan, että etanat ovat myös aamulenkillä. Eikä vain yksi tai kaksi, vaan kymmeniä, jopa satoja... Niiden armeija näyttää kulkevan samaan suuntaan tien vasemmalta laidalta oikealle! Pyytelen anteeksi aiheuttamaani vahinkoa ja loikin tien laitoja varoen tallomasta niitä enempää.
Maailma on ihmisen aiheuttamista äänistä melko hiljainen. Jostain pienen Umpjarven takaa kuuluu naulojen naputusta, muuten ei edes autojen hurinaa kuulu. Lintumaailma sitä vastoin metelöi, mikä mitenkin. Sirritystä, viserrystä, tsirputtelua, lurittelua, naksahtelua taivaisiin asti!
Kottaraiset ovat aivan kylän laidalla vauhdissa, ne istuvat parvina puiden ylimmillä oksilla ja neuvottelevat äänekkäästi keskenään. Mustarastaatkin lurittelevat jo kauneimpia laulujaan. Näen yhden sähköjohdolla leyhyttelemässä siipiään laulunsa tahdissa, sille pontta antamassa.
Ilokseni utelias keltasirkku pölähtää oksalle kurkistelemaan meitä. Sen kirkas väri on kuin pieni aurinko.
Tikkojen takominen kuuluu useammalta suunnalta. Ensin luulen kyseessä oleva kai'un, mutta kun kuljemme tietä eteenpäin, havaitsen pari lentämässä edellämmekin. Haaveilen yhä kohtaavani vihertikan, jota pääsin kerran syksyllä seuraamaan melko läheltä, kun kamera ei tietenkään ollut mukana.
Lähestymme kääntöpaikkaamme, metsän reunaa. Vasemmalla puolellamme on mustaa peltomaata, jolla näyttää joku töyhtöhyyppä tepastelevan. Oikealla pelto on kesannolla, se kasvaa pajukkoa ja korkeaa heinää. Heinikko tarjoaa kauriille sopivasti suojaa. Nyt kun puissa ei vielä ole lehtiä, voi pellon takaa nähdä sinisiä pilkahduksia Peipsijärvestä.
Pienehkö haukka sujahtaa pajukosta metsän suojaan niin nopeasti etten ehdi tunnistaa sitä tarkemmin. Kotkia ei ole nyt näkynyt taivaalla. Vain korppiparisko istuu metsänreunan haavassa ja klonksahtelee ja krohahtelee omiansa, mitä lie perheasioita...
Kotipihalla huomaan, että talon aurinkoisemmalla seinustalla krookukset ovat alkaneet kukkimaan. Ovatpa ne kauniita kirkkaissa väreissään. Jotain sinistä näkyy maasta myös nousevan, mutten vielä ole varma, mitä se on. Tulppaanit odotuttavat vielä itseään.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Kiitos kommentistasi!