sunnuntai 7. helmikuuta 2021

Silta

 



Jaksan taas ihmetellä elämän pieniä kiemuroita.

Miten se joskus tuuppaa tilanteisiin, joissa joutuu toteamaan, ettei joidenkin ihmisten kanssa enää jaksa tai pysty kulkemaan samaan suuntaan ja on valittava itselle muita teitä kulkea. Se jokin säie, joka on joskus yhdistänyt ihmisiä ystäviksi, jopa vieläkin läheisemmiksi, napsahtaa poikki, eikä sitä yhteisymmärryksen ja läheisyyden tunnetta saa millään pikaliimalla korjattua.

Joskus ihmissuhteet katkeavat karusti, kipua tuottaen. Ei ole merkitystä sillä, onko "veri vettä sakeampaa", onko kyse sukulaisesta, jopa lähiomaisesta tai puolitutusta, vieraammasta, jos toisen ihmisen toiminta satuttaa tai loukkaa. Sellaisen ihmisen vaikutus käy raskaaksi, syö hyvää energiaa. Eikä kaikkea tarvitse kestää, eikä sietää. Ei ystävyydessä, eikä rakkaudessa. 

Silloin on vain päästettävä irti. Luovuttava ja kestettävä seuraamukset; suru, ikävä, pettymys, ehkä huono omatuntokin. Ihmissuhteista irtipäästäminen, omien ovien sulkeminen toiselta, ei ole aivan helppoa. Se vaatii aikaa, pohdintaa, vakavaa keskustelemista itsensä kanssa, ennenkuin siihen on täysin valmis. Se on hyväksyttävä, syyttelemättä ketään. 

Joskus elämä vain on...

Ja sitten se on sitä, että kohtaa ihmisen tai ihmisiä, joiden joukossa tuntee olevansa kotonaan kohtaamisen ensi hetkestä alkaen, riippumatta siitä, mikä on johtanut tapaamiseen. Se voi olla vain hetkellinen ohitus, eikä toista kohtaa enää koskaan. Tai siitä voi muodostua pitkäaikainen ystävyys, joka kantaa eliniän, pitkien hiljaisten vuosienkin jälkeen taas tavattaessa jatkuen siitä, mihin viimeksi jäätiin.

Parhaimmillaan kohtaamisen hetkessä tuntuu vahvaa energiaa, joskus jopa suoranaista säkenöintiä. Joskus se alkaa melkein huomaamattomasti, vahvistuen kerta kerralta lujaksi siteeksi. Ihminen voi olla persoonaltaan täysin vastakohtainen itsen kanssa, eikä tapa nähdä maailmaa tai mielipiteet välttämättä  kohtaa kolisematta, mutta silti jokin näkymätön silta muodostuu ihmisestä ihmiseen . 

Miksi näin tapahtuu? En tiedä.

Tiedän vain, ihan ilman tieteellistä tutkimusta, mututuntumalla, että niin pitää. Että jokainen kohtaaminen, hyvässä ja pahassa, on tarkoitettu tapahtumaan. Jokainen ihminen piirtää jäljen toiseen. Siltoja rakennetaan, siltoja puretaan. Ja että vain sillä on merkitystä. 

Opimme, joskus paljonkin. Joskus ei paljon mitään.

Se on elämää!

  

4 kommenttia:

  1. Tuttua pohdintaa mitä vanhemaksi tulee. Energiasyöppöjä ei enää jaksa retuuttaa mukanaan, sellaisia ihmisiä, jotka eivät ymmärrä, että ystävyys on vuorovaikutusta, ei vain toisesta ammentamista.

    Onneksi on muunkinlaisia ihmisiä!

    VastaaPoista
  2. Juuri niin, Susu! Turhia taakkoja on muutenkin tarpeeksi. Aika vähissä ne todelliset tärkeät ihmiset ovat, mutta se kai kuulukin olla niin. Ja mitä vanhemmaksi tulee, sen enemmän sosiaalisesti erakoituu!
    Kiitos sinulle kommentista!

    VastaaPoista
  3. Elämä on. Aina ei ole helppoa tehdä pistettä ystävyys- tai yleensä ihmissuhteilleen, vaikka olisivatkin ryöstäviä.
    En voi kehua laajalla ystäväpiirilläni ja joskus mietin asiaa niin päin - onko minut diskattu ? Olenko minä ollut joillekin energiasyöppö?

    VastaaPoista
  4. Kiitos kommentista Aimarii! Tuota samaa mietin kirjoittaessani. Tottakai asialla on tämä toinenkin puoli, paljonko viemme toisilta energiaa. Tiedän itsekin olleeni viime aikoina aika rasittava ystävilleni, kun olen valittanut työpaineita ja kipujani. Olen siksi myös ottanut välimatkaa, jotten kuormittaisi heitä liikaa. Ystävyys, kaveruus pitäisi olla vastavuoroista, eikä se aina sitä ole. Eri asia on sellaiset niin negatiivisella energialla ladatut ihmiset, jotka vievät kaikki voimat ja joiden sulkeminen pois omasta elämästä on oman hyvinvoinnin takia välttämätöntä. Sie et varmasti kuulu heihin!

    VastaaPoista

Kiitos kommentistasi!

Huhtikuuta

Keväälle on tullut kiire!  Pari viikkoa sitten kävelin urheasti (kyllä, matkaa n. 1 km, jalat juuri ja juuri tottelivat!) kotoa kasvimaan la...