... sanoi pässi, kun päätä leikattiin!
No, aika karu ja huonosti istuva kuvaus omille ajatuksille juuri nyt! Sattuipa vain muistumaan mieleen, kuten niin monasti elämän varrella muulloinkin nuo lapsuudessa paljon viljellyt, usein nasevasti osuvat sanonnat. Kuten; "älä nuolaise, ennenkuin tipahtaa", "joka kuuseen kurkottaa, se katajaan kapsahtaa", "ei itku auta markkinoilla" ja niin edelleen! Aika tylyjä, mutta niin totuudenmukaisia!
Sanontojen pohdiskelu syrjäytti pois siitä ajatuksesta, jota alkujaan aloin tässä tavoittelemaan! Tahtoo olla tämä vanha pää, sama kesät, talvet ja helposti ajatukset singahtelee jossain aivojen avaruudessa sfääristä toiseen, useinmiten kadoten saman tien. Mutta nyt sain siitä kiinni.
Pari viikkoa sitten sairastin jonkunlaisen flunssan (ei koronaa) ja hoidin itseäni levolla. Eli makasin sohvalla ja katsoin telkkaria. Toivuttuani uskaltauduin hakemaan kolmannen koronarokotuksen, ja sen jälkimainingeissa makasin taas useita päiviä sohvalla telkkaria katsellen. Maanantaina ei sitten enää meinannut päästä kävelemään, kun jalat eivät totelleet.
Sisuunnuin, pukeuduin, läksin ulos ja menin metsään! Päädyin vanhalle tutulle polulle, jota vielä muutama vuosi takaperin ahkerasti Nappinokan kanssa kuljettiin. Tarkkaan oli katsottava, mihin jalkansa asettaa, sillä polku oli jäinen ja epätasainen. Hidasta oli kulku, mutta niin nautittavaa. Pysähtelin kuuntelemaan ja katselemaan ympäristöä usein. Aurinko pilkisteli puiden takaa ja vaikka tuuli oli kovaa ja puuskaista, tuntui kuin tämä pieni metsä olisi ottanut ihmisen suojiinsa.
Polun mutkassa vastaani käveli ikäiseni nainen, kameraa kantaen. Pysähdyimme juttelemaan ensin niitä näitä säästä ja metsästä, johon molemmat olemme kovin ihastuneita. Hän kertoi tekevänsä hoitajana yötöitä ja päivällä ulkoilevansa kameran kanssa tässä metsässä. Juttelimme valokuvauksesta, luonnosta ja linnuista, joita hän kuvasi. Hän oli juuri onnistunut ottamaan kuvan puukiipijäpariskunnasta, joka elelee tuossa metsässä. Iloitsin hänen saavutuksestaan. Sitten jatkoimme matkaa, kumpikin omaan suuntaansa.
Olen jo jonkin aikaa kipuillut elämän pysähtyneisyyttä ja sitä, etten osaa nähdä tulevaisuuteen. Yhä edelleen haikailen asumaan mummonmökkiin maalle, mutta mitä enemmän aikaa kuluu, tuntuu, että unelma lipuu loitommaksi, tavoittamattomiin. Mitä sitä sitten tekisi? Lähtisikö jonnekin uuteen paikkaan, vai jäisikö näille sijoilleen?
Siitä on nyt melko tarkkaan viisi vuotta, kun muutin asumaan Kouvolaan. Edelleenkin melkein huimaa, kun muistaa, miten vauhdikkaasti elämänmuutos tapahtui. Kaikki siihen tarvittavat osaset vain loksahtelivat kohdalleen kuin itsestään. Aloin heti viihtymään, en tuntenut vierauden tunnetta tai epävarmuutta. Koiran kanssa tutkittiin kadut ja torit, käytiin ympäristön monilla luontopoluilla ja tuo lähimetsäkin tuli hyvin tutuksi. Parasta oli kuitenkin ihmiset ja monin tavoin ilmenevä sosiaalisuus. Tuli tuttuja, jopa ystäviä, työyhteisön ulkopuolelta. Mukavaksi koin senkin, että ventovieraat ihmiset saattoivat alkaa juttelemaan kauppareissuilla, koiran kanssa liikkuessa ja missä vain kohdatessa.
Monet tekijät vaikuttivat siihen, että muutaman vuoden ahertamisen jälkeen työuupumus alkoi tuntua raskaana. Aloin kääntymään sisäänpäin, erakoitumaan. Ei aina jaksanut tavata kavereita, ei ollut helppoa lähteä tapahtumiin ja tilaisuuksiin, liikkua ihmisten joukossa. Siihen tuli vielä korona, joka hiljensi elinympäristön ja sammutti sosiaalisuuden rippeet. Odotettu ja toivottu eläkkeelle jääminen, kaikki se oma aika, sekään ei herättänyt elämisen riemua, vaan moni mukavakin asia on mennyt melkein kuin puolivaloilla ajaen!
Tätä kaikkea mietin, kun kävelin kotiin päin tuolta pieneltä metsälenkiltäni. Lyhyt kohtaaminen ja jutustelu vieraan ihmisen kanssa muistutti mieleen viiden vuoden takaiset tunnelmat. Ei se tuonut ratkaisua pulmaan;, ollako vai eikö olla kouvolalainen, mutta tuotti iloisen mielen. Aika aikansa kutakin, aika näyttää, mitä tuleman pitää.
Niin, ei Kouvola ole yhtään paskempi paikka asua!
Miltäköhän tuntuisi, jos tietäisi missä on ja mitä tekee viiden vuoden kuluttua? (no, itse olen ihan samassa paikassa ja tilanteessa kuin 10 vuotta sitten, joten se siitä...).
VastaaPoistaTämä korona-aika latistaa kyllä kaiken innokkuuden, päivät ovat niin toistensa kaltaisia. Varmaan mikäli ei olisi ollut aika sosiaalista elämää ja suht mukavasti menoja, ei tuntuisi näin ankealta aina välillä. Kaipaan museoihin ja näyttelyihin, haluaisin käydä kahviloissa ja muissa ilman tartuntavaaraa.
Ulkoilu on mukavaa ja valokuvien ottaminen, mutta kun se on ollut pääasiallisin viihdyke kohta kaksi vuotta niin ei aina innosta sekään.
Sinnitellään, päivä kerrallaan kohti parempia aikoja.
Sellaistahan se on, latteaa! Tunnustan kyllä, että oma aktiivisuuskin on ollut aika nollilla. Onneksi on ihmisiä, jotka jaksavat pitää yhteyttä ja välillä potkia liikkeelle. Täällä on normaalisti todella runsaasti kulttuuria, tapahtumia ja tekemistä tarjolla, mutta se lähtemisen vaikeus... Kyllä, sinnitellään, kevät on jo kulman takana!
VastaaPoistaEn oikeastaan halua kovin syvällisesti pohtia tulevia vuosia. Voisi alkaa ahdistaa. Faktaa on, että vuosia on monin verroin eletty jo enemmän, kuin mitä on tulevia.
VastaaPoistaYmmärrän oikein hyvin, että korona on latistanut aktiivisten ja osallistuvien kansalaisten elämää. Koronalle ei vain ole saatu stoppia. Monesti olen ajatellut hoitopuolta, miten jaksavat. Voimaa heille.
Alussa mainitsemasi sanonnat on tosi osuvia. Tunnen ne hyvin ja käytän joskus itsekin. Monesti osunut "pilkka" omaan nilkkaan.
Luonto on minun auttajani ja lohduttajani. Korona ei ole elämääni heilutellut. Olen kolmesti rokotettu, eikä yhdenkään jälkeen ollut mitään sen kummempaa. Elä syrjässä. Ei juuri ihmisiä näy, vaikka muista aina iloinneeni satunnaisista kohtaamisista luontopoluilla ja hiihtäessä.
Olen varmasti sellainen omassa kuplassani eläjä, joka tarvitsisi potkun aina silloin tällöin käynnistyäkseen "elämään"
Koen sen tällä hetkellä onnekseni, etten ole sosiaalinen tyyppi, joka kaipaisi kovasti seuraa ja tapahtumia.
En sentään synkkyydessä ole, uskon, että koronakin aikanaan katoaa. Ehkä kesä jo parempi.
Taidan toistaa itseäni, mutta sinun elinpiirisi ja elämäntapasi on juuri sitä, mitä itsekin kaipaisin. Luonto ja luonnon keskellä eläminen, se on kyllä aivan parasta. Kaikki murheet ja huolet, kivutkin häviää sinne. Käytännössä kaikki on näinkin ihan hyvin, mutta sisäinen tyytymättömyys vaivaa. Tässä kaupunkielämässä tuo pieni metsälenkkikin auttaa, kun vaan saisi itsensä potkittua useammin liikkeelle. Jaksetaan vielä vähän, kevään valo kajastelee jo!
VastaaPoista