Never say never again...

 

Tuli mieleen tuo James Bond-leffan nimi "Never say never again" ("Älä kieltäydy kahdesti" on mielestäni huono suomennos), sillä vuosi sitten eläkkeelle jäädessäni vakuuttelin itselleni, etten koskaan enää menisi töihin! No, nyt olen pyörtänyt pyhät puheeni!

Koskaan ei kannata sanoa "ei koskaan", kun et voi tietää, millaisia asioita ja tilaisuuksia elämä paiskaa eteesi. Joistakin niistä ei vain voi kieltäytyä! Yhtenä kauniina päivänä ikäänkuin jokin näkymätön koneisto kytkeytyy päälle, tapahtumat alkavat vyörymään eteenpäin, yksi asia johtaa toiseen, toinen kolmanteen... Ja sitten mennään!

Niinhän tässäkin kävi! Yksi puhelinsoitto johti Ystäväpiirin ohjaamiseen, sen kautta tuli toinen ja kohta kolmas kysely; alkaisinko...? Loputa kirjoitin nimeni työsopimukseen ja sitouduin muutamaksi kuukaudeksi sijaiseksi, jonka pääasiallinen tehtävä on toimia "automaattisena puhelinvastaajana".

Pienituloisen eläkeläisen on tarkoin harkittava, mihin alkaa. Paljon piti selvitellä, niin verottajan kuin kelankin kanssa. Verottaja luonnollisesti ruopaisee ansiotulon päältä nätin osan ja jos sattuu saamaan asumistukea, sen menettää työssäoloajalta. Näinhän sen toki kuuluukin mennä, eikä siinä mitään. Mutta niin hölmöltä kuin se kuulostaakin, voi käydä niin, ettei työssäkäynti ole taloudellisesti kannattavaa tai siitä saatu pieni lisäansio ei ole kaiken vaivan arvoinen. On myös mietittävä, mihin omat voimavarat ja jaksaminen riittävät.

Tarkasti laskien voin todeta, ettei tässä todellakaan rikastumaan päästä. Eikä raha ole se tärkein - vaikkakin tervetullut lisä  - vaan motivaattorina toimivat ne ihmiset, joiden takia ja hyväksi haluaa tehdä työtä. Kun vielä voi! He ovat kunniakansalaisiamme, sotiemme veteraaneja, sotainvalideja, heidän puolisoita ja leskiä. 

Perjantain Ystäväpiirin aiheena oli ilo. Mistä se syntyy, miltä se tuntuu? Tämä ajatelma tarttui sieltä mukaan:

Ilo valaisee mielen kuin kirkas päivänvalo ja täyttää sen vakaalla ja loputtomalla tyyneydellä.

-Joseph Addison-

Vauhtia on niin, että huimaa...

Tiedättehän, millaista se on kun elämä mataa eteenpäin arjen rutiineissa, pitkiäkin aikoja tapahtumaköyhänä. Sitten yhtäkkiä päivät täyttyvät tekemisestä, menemisestaä ja tapaamisista, kaikkea on kerralla niin paljon, että ihan huimaa! Sellainen vauhtiviikko on nyt takana, eikä ole ihme, että tänä aamuna päätä jomottaa.

Viime viikonloppuna ajoin pitkästä aikaa tyttären ja vävyn luokse. Perimmäisenä tarkoituksena oli hakea heidän luota hyllykkö, johon - toivon mukaan - laitan kesäkauden kasvatettavat, eli paprikat, kurkut, ynnä muut kasvivalon alle itämään ja kasvamaan. Tärkeintä kuitenkin oli maisemanvaihdos ja pääntuuletus, omaisten tapaamisen ohella.

Käytiin perjantai-iltana  tyttären kanssa kiertelemässä muutamassa kukkatalossa ja hyvistä aikeista huolimatta sieltä jotenkin tarttui pari begoniaa matkaan, kiitos tyttären.  Lauantai-illan kohokohtana oli sauna ja sen jälkeen nautittiin blinejä kylmäsavumädin ja muiden tykötarpeiden kanssa.

Sunnuntain kotimatkalla tein mutkan Vantaalle tapaamaan pikkuserkkuani ja hänen miestään. Olin saanut kutsun tulla syömään kaalilaattikkoa, enkä voinut mitenkään kieltäytyä, koska se on suurta herkkuani. Olihan se kyllä hyvää!  Energistä serkkua on aina mukava tavata, javoitte vain kuvitella, miten paljon puhetta, naurua ja jopa kyyneleitä syntyy, kun karjalaisten jälkipolvet osuvat yksiin. Monia suvun vaiheitakin selvitettiin..

Viikon aikana jatkoimme ohjaajakollegan kanssa Ystäväpiirin kokoamista haastattelemaalla osallistujia. Oli sydäntä lämmittävää keskustella näiden iki-ihanien rouvien kanssa ja samalla vahvistui ajatus siitä, että tämä Ystäväpiiri on juuri sitä sisältöä, mitä  omaan elämääni tarvitsen. 

Perjantaina se sitten alkoi! Hieman jännitti ja yöunet jäi vähiin, mutta mukavasti päästiin alkuun. Vieraaksi saimme Suomen sotavataraaniliiton sosiaalisihteerin, kouvolalaisille tutun Leena Seppälän, joka ennen nykyistä tehtäväänsä työskenteli Kouvolan kaupungin vanhuspalveluissa. Pöytä katettiin, kahvit juotiin, puheensorina oli välillä hyvinkin vilkasta ja iloista. Ryhmälle laadittiin yhteiset säännöt, puu, jonka lehdillä lukee niitä asioita, joita toivotaan tapaamisten sisältävän. Osallistujat vaikuttivat oikein tyytyväisiltä ja vakuuttivat odottavansa seuraavaa kertaa innostuneina! 

Näistä tunnelmista siirryin ystävän siunaustilaisuuteen Kouvolan vanhan hautausmaan kappeliin. Muistotilaisuus oli järjestetty Kuusankoskelle paperitehtaan vanhaan miljööseen, missä saatettava oli viettänyt lapsuutensa. Molemmat tilaisuudet olivat lämminhenkisiä ja juuri sellaisia, millaiseksi uskon vainajan ne toivoneen. En saata edes ajatella sitä surun ja menetyksen tunteen määrää, mitä tämän heille hyvin rakkaan ihmisen poismeno lapsille, lapsenlapsille, sisaruksille, ystäville tuottaa. 

Kotiin tullessa tunteet olivat pinnassa, takki tyhjä. Torkahdin hetkeksi sohvalle, se virkisti. Naapurini oli kuumeessa, joten lupasin ulkoiluttaa hänen koiransa. Lauhassa, lumisessa illassa oli hyvä tassutella koiran kanssa ja taas kerran mietin, miten mukavaa olisi kun olisi se oma koira. Ehkä puujalat vertyisivät vielä ketteriksi ja liikkuminen muuttuisi sulavaksi ja helppoksi. Saahan siitä ainakin haaveilla! 

 

 

Onni potkii

 

"Mie, se, jolla ei koskaan ole arpaonnea..."

Onnen osuessa kohdalla sanotaan, että se potkaisee! Omalla kohdallani onnella on potkiessaan ollut jalassa sellaiset 50-lukuiset miesten"rotantappokengät", teräväkärkiset ja kipeää tekevät! 

Ehkä onneni on kääntynyt, sillä voitin SusuPetalin blogissa Ystävänpäivän kunniaksi järjestetyssä arvonnassa Susun tekemän kaulahuivin. 

On lämmin ja ihan minun värinen.

Kiitos Susu! 

Onnella saattaa olla jotain tekemistä siinäkin, että posti toimitti kirjeen jo tänään, kun se oli postitettu viime keskiviikkona. Onnella siis sikäli, että kirjeen postittaminen tänään tarkoittaa postin perille menoa yleensä viikon tai kahden kuluttua! Jos sittenkään! 

Anteeksi sarkastisuus, mutta kokemusta tästä on, luottoa postin kulkuun sen sijaan ei!

Nyt pitääkin lotota!

Ajatuksissa!

 Terve Ukraina

 

Tiesitkö, että Eino Leino kirjoitti vuonna 1917 Ukrainan vapauden ja itsenäisyyden puolesta runon, Terve Ukraina? 

Runon sisältö, sen sanoma on kuin suoraan tästä ajasta!

Terve Ukraina! 

Kunnias soikoon,

Huutona huomenen valkenevan!

Voimasi, lempesi leimaus voikoon

vaatia, laatia maan vapahan!

Uljas Ukraina! Nyt älä horju!

Kerran se koittaa kansojen koi.

Tyynenä, vankkana vaarasi torju,

tai jos on tarpehen, niin salamoi!

Kaunis Ukraina, kansojen suola!

Sulla on lippu ja meillä on tie.

Myötäs on myrskyssä Suomi ja Puola,

Myös Viro, Lätti ja Liettua lie.

Eespäin, Ukraina! Et ole orja,

itse jos toivot ja tahdot sa sen.

Kuuletko kuoron, mi suur' on ja sorja

kuin meri kansojen kauhtuvien?

Uusi Ukraina, tenhoisa, uhkee!

Väljinä välkkyvät virtasi suut,

Vapauden purppurakukkihin puhkee

Mordva, Grusinia, Permi ja muut!

Hetki on Venäjän heimojen nousta;

katkoa kahlehet tsaarien yön.

Loista; Ukraina! Jännitä jousta,

valkaise tie tasavaltaisen työn!

 

Eino Leino 29.6.1917

Tiesitkö, että Ukrainan lipun värit, keltainen ja sininen, kuvaavat taivasta ja maan viljaa? 

Õnnitlused Eesti Vabariigile!

Tänään on kulunut 31 vuotta Viron uudelleenitsenäistymisestä. Pieni Baltian maa ja sen kansa on vuosisatoja ollut voimakkaampien mahtien alistama ja kamppaillut olemassaolostaan maailmanpolitiikan monissa melskeissä. Viro on kuulunut milloin Saksan, Ruotsin tai Neuvostoliiton alaisuuteen. Kaikesta huolimatta Viron kansa on onnistunut säilyttämään oman kielen ja kulttuurin sekä rakkauden isänmaataan kohtaan. 

Viro itsenäistyi ensimmäisen kerran vuonna 1918, mutta Neuvostoliitto miehitti Viron v.1940 ja liitti sen alueisiinsa. Kymmenet tuhannet virolaiset karkoitettiin Siperiaan vankileireille, valtio takavarikoi heidän omaisuutensa ja ennen itsenäiset, hyvin menestyneet maatilat liitettiin kolhooseihin. Virolaisista tuli neuvostokansalaisia.

80-luvun loppupuolella Viro muiden Baltian maiden tavoin alkoi pyrkiä irti Neuvostoliitosta. Se oli kova henkinen taistelu, se maksoi myös monen hengen, mutta monien vaiheiden ja Neuvostoliiton romahtamisen jälkeen Viro lopulta itsenäistyi 20.8.1991. 

Venäjä on tänään hyökännyt asevoimin Ukrainaan. Emme tiedä, mitä tästä seuraa, mitä tulevaisuudessa tapahtuu. Mutta tänään voimme onnitella Viroa itsenäisyyspäivän johdosta. 

Õnnitlused Eesti Vabariigile!

Aika syvissä vesissä...

 

Elämä on meille annettu!

Tätä lausetta jäin tänä aamuna miettimään. Mitä se tarkoittaa?

Yritän muistaa, mistä tuo lause on peräisin, sanotaanko raamatussa näin? Onko kirkossa käydessä pappi saarnannut elämän olevan Jumalan lahja meille ihmisille?  Varmaankin.

En ole lukenut raamattua sitten kouluaikojen ja kirkossakin käyn enää harvoin. En osaa uskovan ihmisen vakaumuksella vakuutella, että juuri näin se on, koska en koe olevani uskovainen sillä tavalla kuin erilaiset kirkkokunnat uskovaisuuden määrittelee. 

Mihin minä sitten uskon?Mitä elämä minulle merkitsee? Miten osaisin lyhyesti tiivistäen kertoa oman näkemykseni elämästä, siitä, miksi tänne synnytään ja senkin, miksi elämä on ajallisesti rajallista ja johtaa lopulta kuolemaan.

En osaa!

Mistä tähän elämään tulemme, mihin täältä lähdemme, on suuri mysteeri. Tällaiseen pohdintaan ei taida olla oikeita, eikä varmaan vääriäkään vastauksia. Ehkä se selviääkin vasta sitten kun tämä maallinen vaellus päättyy.

Tutustuin työtehtähtävieni kautta joitakin vuosia sitten erääseen iäkkääseen rouvaan, jota opin suuresti arvostamaan ja jonka kanssa sain ystävystyä. Hän sai viime syksynä vakavan sairauden diagnoosin. Diagnoosin saatuaan hän ei lamaantunut, vaan kävi rohkeasti ja valittamatta valmistautumaan tuntemattomaan. Kävimme hänen kanssaan keskusteluja elämän tarkoituksesta ja kuolemasta, kuolemisesta. Kuolema, se ettei tiennyt, mitä tulee tapahtumaan, pelotti häntä, mutta usko Jumalaan ja ajatus siitä, että kohtaisi jälleen poisnukkuneet omaisensa, lohdutti ja leivitti hänen kuolemanpelkoa.

Sairautta ei voitu hoitaa, mutta hän sain elää vielä useita kuukausia melko hyvää, täyttä elämää, ilman kovia kipuja ja vaivoja. Viimeiset viikot hän vietti sairaalassa saattohoidossa ja minäkin vietin viimeisinä päivinä aikaa hänen vuoteensa äärellä. Hän nukkui pois viime yönä.

Toivon hänelle valoisaa taivasmatkaa ja kiitän, että sain tutustua häneen ja pitää häntä ystävänäni.

   

Uskon, että elämä todella on meille annettu. Elettäväksi, opittavaksi, täytettäväksi teoilla, tunteilla, kokemuksilla. Pyrkimyksellä toteuttaa elämämme vuodet niin hyvin kuin osaamme ja pystymme. Ei vaatimalla itseltämme suuria ja mahdottomia, eikä varsinkaan täyttämällä toisten ihmisten suuria vaatimuksia. Vaan suvaitsevaisuudella toisia kohtaan, armolla itseä kohtaan, nöyryydellä ja terveellä itsekunnioituksella, kiitollisuudella ja anteeksiannolla!

Kunpa vain osaisikin! 

Räntäsadetta, suklaata ja ruusuja

 

Ystävänpäivä oli ja meni.

Jaan monen ystäväni ajatuksen siitä, että jokainen päivä on ystävän päivä, aivan tavallisessa arjessa, ilman suurta juhlintaa ja markkinahässäkkää. Näinä poikkeuksellisina aikoina hyviä ihmissuhteita tulisikin hellästi vaalia. Luottamuksellinen ystävyys on entistä merkityksellisempää, sillä emme tiedä, mitä kaikkea elämä tuo eteemme. 

Sain ystävältä eilen lempikukkiani, keltaisia ruusuja. Hän sai lähtiessään mukaansa kananmunia.

Ystävyys on yhdenlaista vaihtokauppaa, annamme ja saamme! Ystävyyden laatu ja syvyys määrittää, mitä vaihdetaan ja millä hinnalla. Kaupankäynnin maksuvälineinä käy luottamus, loukkaamaton rajanveto ja keskinäinen kunnioitus. 

Arjen keskellä saatamme antaa ystävälle lahjaksi materiaa, mutta vielä arvokkaampaa  on jakaa ystävän kanssa aineettomat asiat; ilot ja surut. 

  

Pari viikkoa vaivannut ankara selkäkipu on vihdoinkin helpottamassa. Tiedostan, että nyt on keksittävä piiskat ja porkkanat, joilla patistella itsensä toimimaan, ennenkuin jumahdan tänne asuntooni liikuntakyvyttömänä. Onneksi pääsen ensi viikolla vihdoinkin kuntosalille. Ja kun elämä muutenkin aktivoituu, niin ehkä motivaatio ulkoiluun paranee. Sitä odotellessa!

 Eilinen sää ei todellakaan houkutellut ulkoilemaan, räntää ja vettä satoi sakeanaan ja yleinen harmaus teki uniseksi. Siivoamista ei voinut ajatellakaan, mutta sentään pyykkikone lauloi ja hellalla porisi alkuviikon ateriat.  Iltapäivällä luovutin, klikkasin parit Beckkit maksukanavalta ja kaivoin esiin yhden kolmesta pojantyttäriltä syntymäpäivälahjaksi saaduista  After Eight -paketeista. 

Suklaapaketin sisäkannessa huomasin varsin mainion aforismin;

 "tumma suklaa on kuin musta huumori, ilman sitä elämä on tylsää"! 

Todellakin!