Vieras

 Vieraillessani serkkuni Airan kanssa elokuussa lapsuuteni ensimmäisessä kodissa Miessaaressa sovimme hänen ja  emäntämme Sinikan kanssa, että he vastavuoroisesti vierailevat luonani täällä Mehikoormassa, kunhan ehdin tänne hieman asettumaan.

Syyskuussa sovittiin vierailun ajankohdasta ja vieraat alkoivat valmistelemaan tuloa tänne. Ensin heidän tarkoituksensa oli matkustaa tänne perjantaina, mutta kun netistä ei tuolle päivälle löytynyt bussiyhteyttä Tartosta perille, matka siirtyi lauantaille. Serkkuni sairastui viime hetkellä ja joutui perumaan tulonsa, mutta Sinikka päätti kuitenkin pitäytyä matkasuunnitelmissa ja tulla yksin. Olihan matkaa varten otettu lomapäiviä ja matkaliput hankittu.

                   

Bussiyhteyksien takia Sinikka joutui kuluttamaan aikaa Tartossa nelisen tuntia ja oli lopulta perillä Mehikoormassa illalla. Olin valmistellut tulijalle makuukset, lämmittänyt talon ja ruoka oli kuumana hellalla odottamassa. Kävelimme Nappinokan kanssa tulijaa vastaanottamaan kylän keskustaan, kaupan edustalle, missä paikallinen bussi käy kääntymässä.

Olimme tavanneet vain tuon yhden kerran aikaisemmin ja meitä yhdisti Miessaari ja serkkuni, joka on Sinikan työtoveri. Löysimme kuitenkin heti yhteisiä puheenaiheita, tuttuutta, jota joskus harvoin ventovieraassa ihmisessä tavoittaa. Söimme ja saunoimme, istuimme pitkään keittiön pöydän ääressä juttelemassa, kunnes matkaväsymys alkoi painaa vierasta.

Aamu oli koleahako ja sumuinen, mutta hyvien yöunien virkistämänä päätimme lähteä ulos kävelemään Peipsin rantatietä ja katsomaan kylää. Peipsi piilotti visusti sumuun järven vastarannan ja Venäjän, jonka näkeminen tietenkin vierasta kiinnosti. Ihailimme vanhoja rakennuksia, kylän kujia ja talveen valmistautuvaa luontoa.

Kaikesta näkee Mehikoormassa, että kalastus on merkittävä elinkeino. Kalasatama on uusittu joitakin vuosia sitten ja pyyntivälineitä, verkkoja ja rysiä kuivuu pihapiireissä. Myös kalan haju on täällä ominaista. Naapurini on kertonut, että kun Viro itsenäistyi, ihmisten toimeentulo heikkeni ja monet jäivät työttömäksi kun valtio ei enää tarjonnut työtä. Vaikka kalastuskombinaatti hajosi, kalastajat säilyttivät toimeentulonsa, jopa vaurastuivat.

Rantoja kulkiessamme löysimme vanhan kalastusveneen, joka herätti mielenkiinnon. Vene on vedetty korkealle rantahiekalle ja selvästikin se on siinä saanut lahota rauhassa jo vuosia. Suolaheinää kasvaa pohjan läpi ja perälaudasta on osa lahonnut pois. Silti paatti herättää kunnioitusta, sillä se epäilemättä edustaa vanhaa peipsiläistä veneentekotapaa ja -taitoa, jotka hyvää vauhtia painuvat unholan aaltoihin lasikuituveneiden upottamana. 

Veneen perälauta on veistetty halkaistusta puusta, jonka on täytynyt olla melkoisen kookas. Samoin veneen kaaripuut on  veistetty umpipuusta ja ovat varsin jykeviä. Laudat on kiinnitetty toisiinsa erikoisella tavalla niin, että lautojen välissä kulkee rima, joka on niitattu rautaniitein lautoihin. Hankaimet ovat myös paksua rautaa, luultavasti kyläsepän takomat.

On helppo nähdä, että vene on tehty kalastukseen sopivaksi, kestämään kovat aallokot, tuulet, paahteet, jäät. Se on kestänyt myös aikaa, eikä sen loppuun lahoaminenkaan tapahdu hetkessä.

Päivä kului nopeasti, runsas raitis ilmakin teki tehtävänsä. Illalla istuimme vielä rupattelemassa, kunnes oli aika mennä nukkumaan. Maanantaiaamuna vieraan oli lähdettävä jo varhain paluumatkalle, vaikka joutuikin jälleen Tartossa kuluttamaan useita tunteja ja ehti kotiin vasta myöhään illalla. 

Nappinokka oli vieraasta aivan innoissaan. Eihän se ihme ole kun emännän kanssa joutuu kaiket ajat kahdestaan möllöttämään. Toki emäntääkin jonkinasteinen puhumattomien puheiden tulva vaivasi. Illalla nukkumaan mennessä Nappis kävi oikein varmistamassa, että viereisen makuuhuoneen sänky oli tyhjä, eikä meinannut suopua tulemaan nukkumaan omalle paikalleen ollenkaan.