En kovin usein mieti suhdettani ruokaan, mutta kävin taas tänään tönöttämässä puntarilla ja ihmettelin miten paino ei vain putoa, vaikka päivittäin saan superannoksen ruumiillista rasitusta ja lihastreeniä arjen askareita tehdessäni. Toisaalta, ei painoni ole noussutkaan, mitä voi pitää varsin miellyttävänä asiana. Meillä keski-iän ylittäneillä, vaihdevuosien kirot taaksemme karistaneilla naisilla kun kuulema on vaarana pyöristyä vähän sieltä sun täältä. Melkein huomaamatta.
Tottakai ruoka on elinehtomme, siinä missä vesikin. Kehoa on tankattava ravinnolla saadaksemme energiaa ja jaksaaksemme toimia. Aivoparkammekin ovat riippuvaisia ravinnosta ja tiedetään, että yksipuolinen, vitamiiniköyhä ravinto altistaa ihmisen mm. muistisairauksille. Tottakai, tottakai...
Vaan onhan se paljon muutakin. Minulle ainakin! Ruoka, varsinkin hyvä ruoka merkitsee nautintoa. Siinä yhdistyvät aina aistikokemukset; miltä ruoka näyttää, tuoksuu, maistuu, tuntuu. Eikä se tarkoita sitä, että jokaisen aterian pitäisi olla vähintäänkin viiden tähden michelin -tasoa, vaan samat aistikokemukset tavoittaa aivan tavallisessa kotiruoassa. Nakkisopassa, läskisoosissa, hampurilaisessa, kalakeitossa...
Sain jo varsin nuorena matkustaa ulkomailla ja kiinnostuin eri maiden ruokakulttuureista. On ollut rikastuttavaa oppia syömään spagettinsa oikeaoppisesti haarukalla lusikkaa vasten pyörittäen tai napsimaan riisiä kulhosta syömäpuikoilla. Parhainta oppia maailmalta on ollut perheiden ja ystävien yhteiset, kiireettömät ateriat, joiden aikana vaihdetaan kuulumisia ja keskustellaan kaikesta tärkeästä tai ihan turhasta maan ja taivaan välillä.
Yhtälailla ruokaan ja etenkin sen valmistamiseen sisältyy paljon tunteita. Aikanaan kun lapset olivat pieniä, oli sydämen asia helliä heitä heidän lempiruoilla. Myöhemmin oli aika jolloin lasagnea oli valmistettava monta vuoallista kerralla, kun sitä kokoontui syömään oman nuorison lisäksi heidän kaverinsa. Lastenkasvatusperiaatteena oli, että kaikkea on maistettava, pakko ei ole syödä. Nyt on palkitsevaa nähdä, miten ennakkoluulotonta jälkikasvu on ruokien suhteen ja miten lapsenlapsetkin maistelevat oudompiakin makuja rohkeasti.
Yksin asuessanikin olen kokkaillut itselleni "ihan oikeaa ruokaa", koska ruoanlaitto on paitsi mukavaa ja terapeuttista, myös taloudellista. Muutettuani Mehikoormaan olen suorastaan innostunut säilömään, keittämään ja paistamaan puuhellalla jos vaikka mitä. Facebook-kaverini ovat varmasti kyllästymiseen asti joutuneet lukemaan päivityksiäni ruokakokeiluistani.
Onneksi leipominen ei ole se "mun juttu". Silloin voisi olla todella tarvetta tarkkailla puntarin lukemia. Kun olen niin perso makealle!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Kiitos kommentistasi!