tiistai 15. maaliskuuta 2016

Maaliskuu, kevätkuu...

Maaliskuu paiskautui alkuun kirkkaana ja talvisena. Muutaman ihanan päivän aurinko paistoi silmiä satuttavan siniseltä, pilvettömältä taivaalta ja pikkupakkanen kuivasi tiet öisin. Vaan sitten on taas mentykin pari viikkoa tuttua vuoristorataa; lörtsi, rapa ja harmaus vuorottellen pikkupakkasen ja auringon kanssa. Enemmän kylläkin niitä ikäviä kelejä.


Ei ole helppoa olla Peipsin selällä kalastajana. Peipsijärvi aukesi jäistä pitkän lauhan jakson ja kovan tuulen seuraamuksena. Kalastajat laittelivat jo veneitä vesille, mutta sitten tuli pakkaset ja jääkansi kattoi pyydöt. Kuulin naapurilta, että pahimmoillaan jäät kasautui juuri rysän päälle niin ettei sitä päässyt viikkoon kokemaan. Sitten taas alkoi lämmetä ja jäät hajosivat seuraavan tuulen hakkaamana.


Me nautimme Nappiksen kanssa kovasti jokaisesta kauniista päivästä ja kuivista keleistä. Koirullekin on mukavaa kun ei tarvitse joka ulkoilun jälkeen seisoa pesuvadissa ja sietää ylettömästi inhoamaansa tassupyykkiä!


Päivänä muutamana pihaamme ilmestyi Riku! Usein kun lenkkimme on kulkenut kotiin päin kylän läpi, on Riku-koira lähtenyt meitä saattamaan, käväissyt pihassa ja mennyt sitten menojaan. Mutta nyt Riku parkkeerasi itsensä portaille, makoili kiveyksellä tai kuramaton päällä, tärisi kylmästä ja näytti niin surkealta. Kovasti olisi tehnyt mieli viedä sille joku makuualusta, antaa ruokaa... Mutta ei, ei tosiaankaan! Sillä on oma koti keskellä kylää, siellä siitä varmasti huolehditaan, niinkuin tämän maan tapoihin kuuluuu. Rikua sentään ruokitaan ja se saa juosta vapaana. 

Kaupassa käydessä kyselin Rikusta ja sain kuulla, että sillä on jo ikää paljon, ettei se kuule, eikä näekkään ehkä kovin hyvin enää. Hyvänluontoinen kaveri se kuitenkin on ja kovasti kohtelias Nappikselle, vaikka Nappis sille pakkaakin välillä rähisemään rumastikin. Ja joka päivä koiruli on portailla odottamassa...


Tänään aamulenkille lähtiessä ajattelin taas kulkea kylän keskustan kautta, jotta Riku menisi omaan kotiinsa. Koiru taisi lukea ajatukseni, sillä kun me läksimme Nappiksen kanssa kulkemaan tietä, Riku jäi katsomaan menoamme piha-aidan sisäpuolelta ja palasi sitten ilmeisestikin portaille odottamaan paluutamme.

Me kiersimme mukavan lenkin lähipellolle ja sieltä polkua pitkin kotiin. Kotiportille tultaessa näin valkoisen pakettiauton kääntyvän kauempana kadun päässä ja lähtevän ajamaan meille päin. Mitä ihmettä, ajattelin!?!  Uusi postimiehemmehän se sieltä huristeli tulemaan, pakettia tuomaan! 
Olen aiemmin tuskaillut postin hidasta kulkua ja valittanut lievästä epäluottamuksestani postin jakeluun täällä kylällä. Nyt uskon, etten aivan ole ollut väärässä. Postinjakajan vaihduttua kaikki paketit ja kirjeet ovat tulleet perille koskemattomina ja alle 10 päivässä Suomestakin. 
 

Ihan mahtavaa oli saada tämä Kati-tyttären lähettämä paketti! Itselle ja Nappikselle lääkkeitä, naapureille "lahjuksia", luettavaa, ja hirmuinen määrä HERKKUJA! Pähkinöitä, suklaata, suklaata ja suklaata...! 

Aaah! Taidankin suunnistaa sohvalle lukemaan kirjaa ja nauttimaan suklaarakeista!

8 kommenttia:

  1. Vo Rikua, vaatii kyllä lujaa luonnetta olla antamatta ruokaa ja rapsutuksia.

    Mukavaa, etttä postiin voi luottaa! Ihanan näköinen paketti!

    Samanlaista kevättä täälläkin, keikkuu, keikkuu...

    VastaaPoista
  2. Voi, kyllä sydäntä revitään rinnasta tuon reppanan takia, mutta pakko olla realisti. Sillä on kuitenkin koti ja jonkunmoinen ja mahdollisesti ihan hyväkin hoito siellä. ei vaan voi tietää, mitä koirulin korvien välissä liikkuu...!
    Huh, paketin sisältö saattaa aiheuttaa muutaman pykälän lukumuutoksia vaa'alla!!!

    VastaaPoista
  3. Vastaukset
    1. Kirjoittamista taas yrittelen... Olisi niin paljon mielessä, sydämessä ja hengessäkin, ruodittavaa elämässä... Ei vain tahdo saada aikaiseksi!
      Mukavaa, että löysit tänne! :)

      Poista
  4. Haa. Minäkin löysin tänne :) Tulen lukemaan paremmalla ajalla.
    Ja Nappiskin näyttää voivan hyvin...

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Hauskaa! Ja minä löysin takaisin sinun blogiin :)

      Poista
  5. Kyä koerat tarvitsevat herkkuja siinä missä ihmisetkin. Anna se, mikä on annettavaa. Asiat eivät pihtaamisesta parane :)

    VastaaPoista
  6. Onhan se niinkin, Peikkonen! Mielelläni sitä ruokkisin, kirput ja muut kiusat hoitaisin. Se tuntuu tuo pikku-Riku niin kovasti haluavan tähän pihaan ja taloon asustelemaan ja pahoin pelkään, että jos alan sitä ruokkimaan, ei ehkä mene enää omaan kotiinsa! Mitä sitten kun tulee syksy ja täältä on lähdettävä...? Ajatuskin on jo musertava!

    VastaaPoista

Kiitos kommentistasi!

Never say never again...

  Tuli mieleen tuo James Bond-leffan nimi "Never say never again" ("Älä kieltäydy kahdesti" on mielestäni huono suomenno...