Nappinokka

Ovikoristeessani lukee: "Koti ei ole koti ilman koiraa"! 

Koska se on niin totta!

Olemme opetelleet yhteiseloa koirani Lucan alias Nappinokan kanssa nyt reilut viisi vuotta! Olin elämäntilanteessa, jossa asuin yksin, aikuiset lapseni elivät tahoillaan parisuhteissaan ja perustivat perheensä, olin töissä ja minulla oli tilava asunto. Pitkään mieleni taka-alalla oli muhinut ajatus ottaa koira, mutta ajatusta varjosti vielä epävarmuus, osaisinko hoitaa koiraa, sitoisiko se liikaa, mistä ja minkälaisen koiran voisin ottaa...

Olin taas käymässä tyttären tykönä Helsingissä ja maininnut hänelle katselleeni ilmoituksia koirista, joille etsittiin kotia. Kuinka ollakaan, siinä puhuessamme tytär taas zuitzait näpytteli muutaman linkin auki ja siellä jossakin oli maininta jackrusselista, joka tarvitsi uuden kodin. Olin valmistautunut etsimään sopivaa koiraa kuukausia, enkä omistajalle viestiä laittaessani osannut edes aavistaa kuinka nopeasti kaikki tulisi tapahtumaan.  Kävin Oulussa tutustumassa koiraan ja ihastuin oikopäätä sen energisyyteen ja iloisuuteen. Joitakin viikkoja myöhemmin, itsenäisyyspäivänä, Luca  jo muutti kotiini.



Ei se ihan helppoa ollut! Koiralla on oma vahva luonteensa, se osaa olla todellinen jäärä ja varsinkin alkuun se käveli ylitseni miten tahtoi, kun en osannut lakata epäröimästä omaa asaamistani enkä ottaa "laumanjohtajuutta", niinkuin olisi pitänyt. Eipä silti, en aina nytkään omaa riittävästi auktoriteettia, mutta tulemme toimeen. Kun arki alkoi sujumaan huomasin nauttivani koiran läsnäolosta ja siitä miten se aikataulutti elämääni; oli ruokailut, ulkoiluttamiset, pesut, harjaukset, leikit jne. Hyvin pian oivalsin ja hyväksyin hyvilläni sen, että se oli koira joka ulkoilutti emäntäänsä säännöllisesti monta kertaa päivässä ja ihan joka säällä...

 Murheitakin ilmaantui! Koira onnistui ulkoiltaessa nappaamaan makkarapalan, johon luultavasti oli ujutettu rotanmyrkkyä ja siitä seurasi tietenkin monia päiviä jatkunut sairastelu ja hurja huoli koiran selviytymisestä. Myöhemmin jatkuvat pissatulehdukset seurasivat toisiaan, kunnes syyksi selvisi virtsakivet. Onneksi oikeanlainen ruokavalio on nyt jo useamman vuoden pitänyt kaikki tämäntyyppiset vaivat aisoissa.

Nappis on ollut mukana ja joutunut sopeutumaan kaikkiin elämämme viime vuosien suuriin muutoksiin.  Muutimme Lapista pääkaupunkiseudulle ja siellä reilun puolen vuoden jälkeen vielä uuteen asuntoon. Ja tottakai, Nappis on muuttanut kanssani tänne Viron perukoille, asumaan pieneen kalastajakylään Peipsin rannalle.  Se on osoittautunut jälleen mainioksi sosiaalisten suhteiden luojaksi, sillä monet ihmiset täälläkin ihastuvat sen iloiseen hössöttämiseen, tulevat sitä taputtamaan ja alkavat juttelemaan...  

                                           

 Koira on ollut myös oivallinen kaveri ympäristöön tutustuessamme. Olemme kulkeneet täällä Mehikoormassa metsät ja rannat, tutkineet kaikki polut ja reitit lähiympäristössä, nähneet peuroja, kotkia, haikaroita... ja kettuja. Sillä seurauksella, että  Nappisparka sai kapin, luultavasti juuri tuolta lenkkipolultamme, vaikka kettujen kanssa emme ole olleet muuta kuin kaukaisessa näköyhteydessä. Onneksi jälleen, Tartossa on erinomainen yliopiston eläinlääketieteellinen klinikka, josta olemme löytäneet englantia puhuvan luottolääkärin ja saaneet avun. Kapi on voitettu! 

Tokihan Nappiksella on täällä myös ihan omat tehtävänsä. Pihapiirissä liikuskelee lukematon määrä kyläläisten kissoja, jotka hyvässä tarkoituksessa käyvät liiterissä asustelemassa ja jahtaamassa hiiriä. Mutta aivan varmaa on, että vintillä liikuskelleet hiiret ja rotat ovat kaikonneet Nappiksen ärhäkän rähinän ja haukkumisen seuraamuksena. Ja erinomainen vartiokoirakin Nappiksesta on kehittynyt. Pihapiiriimme ei pääse kukaan tulemaan huomaamatta, ei ainakaan öiseen aikaan, vaikka olisimme yläkerrassa nukkumassa, siitä tuo hyväkuuloinen asuinkumppani pitää todistettavasti huolen.

Parastahan tietenkin on se seura, joka koirulista, ihan tavallisessa arjessa, mutta erityisesti tässä suuressa talossa vieraalla maalla asuessa on! Yksinäisyyden ja ikävän iskiessä voi aina puhua koiralle ja vaikkei se sanallisesti vastaakaan, sen katse kertoo ymmärryksestä. Ja kyllä se puhuukin, kun sillä on tähdellistä asiaa! Niinkuin nytkin; "lopeta jo se kirjoittaminen, lähdetään ulos..."