Yksin eläminen on valinta

”Kuinka sä uskalsit lähteä yksin, oot kyllä rohkea, en mä vaan….!”

Sitä taivastellaan, ihmetellään, hehkutetaan ja jopa kadehditaan. Että menen ja teen erilaisia asioita, yksin.

En ole tullut edes ajatelleeksi, että yksin eläminen edellyttäisi eritystä rohkeutta. Että se olisi pelottava mörkö, jota ei haluaisi nurkkiinsa kummittelemaan. Sen tiedän varmasti, etten halua näivettyä yhteen kohtaan elämässäni vaan mennä eteenpäin, nähdä ja kokea kaikki se mitä elämä suvaitsee eteeni tuoda.

Olen tottunut yksinoloon. Olen elänyt yksin niin kauan, että siitä on tullut osa elämääni, taakaton matkakumppanini.

Olen monasti kokenut syvää yksinäisyyttä ihmisjoukkojen keskellä. Nuorena, kun halusi ”kuulua joukkoon”, se oli hämmentävää, surullistakin. Tiedän senkin, miten kipeää yksinäisyys toisen ihmisen rinnalla tekee. Sen suurempaa yksinäisyyttä ei ole, ei edes kuolemassa, sillä silloin tietää rakkauden loppuneen. Mutta aika tekee tehtävänsä; kun kokemukset ovat täyttäneet tehtävänsä, muistot haalistuvat.  

Yksin eläminen on valinta, yksinolo hyvältä tuntuvaa vapautta päättää omista asioista ja kantaa vastuu päätöksistänsä. Se on elämäntapa.

Virossa asuessani suorastaan nautin yksinolosta. Elin eristyksissä muusta maailmasta, otin välimatkaa tavanomaiseen elämääni. Tunnistin erakon itsessäni.

Toki sielläkin, kuten yleensäkin elämässä, koin yksinäisyyden hetkiä. Taustalla oli aina jokin eteen noussut käytännön ongelma, jota en kyennyt heti selättämään. Silloin saatoin olla surullinen, märehtiä sitä, ettei ollut ketään tukemassa ja auttamassa. Aika toi kuitenkin aina ratkaisut ongelmiin ja niistä selviäminen taas himpun verran lisää itseluottamusta ja vahvuutta.

Alkuun sosiaaliset kontaktit rajoittuivat kaupassa asiointiin ja naapurin mummon kanssa käytyihin hassuihin keskusteluihin kaikilla yhteisillä kielillämme, joita ei oikeastaan ollut. Tulimme hyvin toimeen. Koira toimi, jälleen, helppona välikappaleena sosiaalisten suhteiden luomisessa. Ajan mittaan kyläläisetkin alkoivat kohdattaessa katsomaan päin, vastaamaan sitkeisiin tervehdyksiini ja lopulta jotkut rohkaistuivat jopa kyselemään jotain. Usein hekin ihmettelivät; "missä sinun mies on?"

Kohtasin paljon ystävällisyyttä, mutta sain myös osakseni aitoa ystävyyttä. Vuoteni lopulla tunsin olevani osa yhteisöä, ehkä yhä jonkinlainen kummajainen, mutta hyväksytty sellaisena.

Nyt asun taas koiran ja tuon ”taakattoman ystävän” seurassa keskellä suurta kaupunkia. Tämä elämä tässä edellyttää menemistä ihmisten pariin, matkustamista ruuhkabusseissa, kuulumista työyhteisöön. Mutta tunnen paikkani ja olen mielelläni viereltä katsoja, ulkopuolinen. 

Teen tilaa itsessäni asuvalle erakolle.