Joka uniin uskoo...

 

 

Heräsin taas aamupuolella yötä ihmettelemään omaa oloani. Olen yö toisensa perään nähnyt unia, joiden tiedän kumpuavan alitajunnastani ja elämäntilanteestani. Näissä unissa kuljen erilaisten kaupunkien kaduilla pyrkien johonkin tiettyyn paikkaan, päämäärään. Yhtenä yönä tunnistin seikkailevani nuoruuteni asuinpaikassa Helsingin Vuosaaressa, tuttujen kerrostalojen välisillä käytävillä ja kävelyteillä. Näissä unissa olen aina jotenkin eksyksissä, mutta niihin ei liity pelkoa, koska sisimmässäni tiedän, että pääsen lopulta perille.

Tuollaiset etsimisunet ovat tuttuja parinkymmen vuoden takaa. Elämässäni oli tuolloin hyvin raskas vaihe, joka vaati ratkaisuja, joihin ei vain ollut voimia. Koin olevani umpikujassa, en tiennyt miten päästä elämässä eteenpäin.  Silloin tulivat unet, jotka jatkuivat vuosia. Yö yön perään kuljin unissani vanhojen kaupunkien hämäriä mukulakivikatuja etsien tietä johonkin. Joskus pääsin perille, usein miten en. Mutta alitajuntani teki jatkuvaa työtä ja lopulta elämä toi ratkaisut ”hopeatarjottimella” eteeni – ja unet loppuivat.

Unet loppuivat niin totaalisesti, etten vuosikausiin herätessäni muistanut nähneeni minkäänlaisia unia. En tainnut uhrata montaakaan ajatusta asialle, mutta jälkeenpäin tuntuu oudolta, että alitajuntani olisi vaiennut vuosiksi. Ehkä kyse on tosiaan siitä, että unet pyyhkiytyvät pois mielestä heti kun herää. Toisaalta; elämä rullasi eteenpäin, jos ei ihan loistokkaasti, niin tasaisen turvallisesti kuitenkin. Ehkei unille ollut ongelmanratkaisutilausta.

Muutama vuosi sitten unimaailman ovet avautuivat uudelleen. Sinä keväänä näin unen, jossa olin jossakin vieraassa maassa, monet matkalaukut käsissäni kävelemässä kaupungin katua alas kohti satamaa, jossa laiva odotti lähtöä. Vasemmalla kädellä pidin kiinni koiraani Lucaa talutushihnassa. Kaupungin rakennukset olivat valkoisia ja hohtivat auringossa, kaduilla liikkui paljon ihmisiä, vasemmalla oli tori kojuineen, myyjineen. Äkkiä koira oli irti ja lähti kohti toria ja katosi nopeasti ihmisvilinään. Seisoin kauhuissani paikallani laukkuineni ja vaikka kuinka huusin koiraa nimeltä, se ei palannut luokseni. Pystyn vieläkin muistamaan sen hädän ja surun, kun unessa ymmärsin, että koira oli poissa ja minun oli jatkettava matkaani laivalle. Melkein tasan vuotta myöhemmin kannoin rakkaan karvakamun eläinlääkäriin ja saatoin sen viimeiseen uneen.

Viimeisen puolen vuoden aikana unielämäni on vilkastunut. Useimmat unet ovat värikkäitä ja iloisia. Ja sitten on nuo etsimisunet, joiden tulkitsen merkitsevän jonkinlaista kriisiä elämässä. Käsitykseni - ja kokemukseni- kriisistä on negatiivinen, raskas, ahdistava, mutta koska en koe mitään noista tunteista, olen hieman ymmällä. Ei kai eläkkeelle jääminen mikään kriisi ole?  Tai jos on, niin tämä kriisi on positiivinen, iloinen ja hyvä asia. Olen elämäntaipaleellani risteyskohdassa, muutoksen ja uuden edessä. Ehkä alitajunta koittaa unien avulla kertoa, mihin suuntaan tästä pitäisi lähteä!

Näin muuten aamuyöllä mukavan unen kellanruskeasta mäyräkoiran pennusta, joka istui eteisen lattialla ja söi nappuloita omasta ruokakupistaan. Olisipa uni enne!